Antti Kalliomäen kesähaastattelussaan heittämä ajatus, ettei SDP:n tule pyrkiä muodostamaan hallitusta kummankaan suuren porvaripuolueen kanssa, on herättänyt monenlaisia reaktioita. Sitä on etupäässä pidetty epärealistisena ja/tai julistuksena oppositioon asettautumisesta. Minusta Kalliomäen selkeä pyrkimys punavihreään hallitukseen vaihtoehtona nykyiselle kahden suuren varaan rakentuvalle porvarihallitukselle on kuitenkin monessa suhteessa kiitettävä. Se että SDP vaalien jälkeen olisi taas hallituksessa edellyttää tietysti puolueelle riittävän kannatuksen tuonutta vaalitulosta mutta lisäksi on edellytettävä, että nykyinen porvarihallituksen ajama luokkayhteiskunnan paluuta toteuttava politiikka muuttuu hyvinvointivaltiota taas vahvistavaksi ja eriarvoisuutta vähentäväksi. Siihen, että tämä olisi toteutettavissa yhteistyössä nyky-kokoomuksen kanssa en usko, ja ennen vaaleja annetut demarisignaalit tällaiseen yhteistyöhön pyrkimisestä poistavat helposti toisenkin edellytyksen toteutumismahdollisuuden. Oma varaukseni Kalliomäen teesiin koskee sitä, mitä kepussa tapahtuu. Siellä on merkittäviä muutoksia joka tapauksessa sisällä ja niillä voi olla parhaassa tapauksessa paluun punamultayhteistyön mahdollistavia seurauksia. Suomen politiikan yleinen ja erityisesti sosialidemokraatteihin kohdistuva ongelma on uskottavien ja selkeiden poliittisten vaihtoehtojen puute. Siksi olin erityisen ällistynyt, kun Johannes Koskinen kolumnissaan kesän alussa Demarissa esitti, että poliittiset blokit ovat luutuneita liittoja ja että järjestelmä, jossa kukaan ei tiedä ketkä muodostavat hallituksen vaalien jälkeen ja millä ohjelmalla on hyvä. Veikkaan, että sillä tiellä päästään painamaan äänestysprosentti valtiollisissakin vaaleissa alle 50:n 7.8. 2009
7.8.2009
