Virallista salaista historiaa
Englannin salainen ulkomaantiedustelu on viralliselta nimeltään Secret Intelligence Service, mutta tunnetaan yleisemmin ja populaarikirjallisuudessa monilla muilla nimillä, kuten MI6. Palvelun pelkkä olemassaolo oli aina vuoteen 1994 saakka salassapidon alainen asia eikä sen johtajan nimeä saanut julkistaa. Mikään salaisuus laitoksen olemassaolo ja johtohenkilöt eivät kuitenkaan enää pitkään aikaan sitä ennen olleet, etenkään muille alan ammattilaisille. Tänään SIS:llä on mm. omat verkkosivut ja se on teettänyt itsestään myös ensimmäisen virallisen ja auktorisoidun historianteoksen.
Salaisen palvelun virallinen historia on jo itsessään jonkinlainen oxymoroni (käsitteellinen itseristiriita). Sitä voiko salaisen palvelun historiaa lainkaan tutkia joutui pohtimaan myös Supon historian kirjoittanut Kimmo Rentola, joka pitkän varausten ja ongelmien listaamisen jälkeen päätyi vastaamaan suorastaan ”jyrkästi, että voi tutkia”, mutta ”se vaatii tunnontarkkaa, jopa pedanttista ammattitaitoa ja vahvan annoksen varovaisuutta”. Rentola onnistui tehtävässä kiitettävästi ja saman voi sanoa myös sotahistoriaan erikoistuneen professori Keith Jefferyn työstä, jota tosin huomattavasti helpotti se, että teoksen tarkasteluaika rajoittuu vain palvelun ensimmäiseen 40 vuoteen ja päättyy siten jo vuoteen 1949.
Vakoilijan ammattia on joskus kunnioitettu nimellä maailman toiseksi vanhin ammatti ja siten on selvää, että englantilaiset ovat sitäkin harjoittaneet jo paljon ennen vuotta 1909, jolloin SIS silloin Secret Service Bureaun nimellä perustettiin. Uuden palvelun asema ei suinkaan ollut ollut alussa selvä ja itse asiassa byrokraattinen kädenvääntö jatkui pitkään siitä kenen alaisuudessa – armeijan, laivaston vai ulkoministeriön – SIS toimisi ja tulisiko sen toimia erillään vai yhdessä sisäisestä turvallisuudesta vastanneen sisarjärjestönsä MI5:n kanssa. Tilanne vakiintui SIS:n itsensä toivomalla tavalla ulkoministeriön alaisuudessa oikeastaan vasta toisen maailmansodan päätyttyä, jolloin siihen liitettiin myös sodanaikaisen itsenäisesti toimineen sabotaasi- ja erityisoperaatioihin vihollisen selustassa erikoistuneen Special Operations Executiven SOE:n jäännökset. Sitä ennen oli myös lopullisesti hylätty toistuvasti esitetyt suunnitelmat SIS:n, MI5:n ja mahdollisesti myös poliisin Special Branch-osaston yhdistämisestä.
SIS:n näytöt ensimmäisessä maailmansodassa jäivät vähäisiksi eikä sen onnistunut juurikaan toimittaa itse Saksasta tietoa. Sodan jälkeen kommunismi nähtiin suurimpana uhkana. Vaikka Saksan vaaraan herättiin vähän myöhään on arvio SIS:n toiminnan tuloksellisuudesta toisessa maailmansodassa huomattavasti parempi kuin ensimmäisessä. Iso osa tästä lankeaa silloin SIS:n alaisuudessa toimineelle Bletchley Parkin vihollisen viestien sieppaamisesta ja koodien avaamisesta vastanneelle laitokselle, joka kykeni murtamaan saksalaisten Enigma-koodit ja tuotti kaikista arvokkaimman tiedon sodanjohdolle.
Mitään kovin suurta dramatiikkaa tai uusia paljastuksia ei Jefferyn työ sisällä. Tosielämän agenttitarinoita on kirjassa säästeliäästi, eivätkä ne tämänkaltaiseen muutoinkin tiiliskivimittasuhteet paisuneeseen työhön oikein istuisikaan. Periaatteena ja SIS:n arkistojen käyttöehtona on ollut, ettei työssä myöskään paljasteta mitään sellaisia nimiä tai asioita, jotka eivät tavalla tai toisella olisi olleet muutoinkin julkisuudessa. Vaikka työssä kirjoitetaan etupäässä SIS:n johtajista ja heidän byrokratiataisteluistaan ei se kuitenkaan tee työstä mielenkiinnotonta tai arvotonta.
Suomikin esiintyy perifeerisesti kirjassa. Englannin hyväksi vakoilleiden suomalaisten nimiä ei paljasteta, lukuunottatta sitä tietoa että päämajan radiotiedustelun päällikkö Reino Hallamaa oli jo vuoden 1943 lopulla Ruotsissa neuvottelemasssa SIS:n Helsingistä Tukholmaan siirtyneen Suomen asemapäällikön Harry Carrin kanssa Stella Polaris operaationa seuraavana vuonna toteutusta tiedustelumateriaalin siirrosta Suomesta venäläisten ulottumattomiin. Lontoo ei kuitenkaan vielä silloin ollut valmis tällaiseen yhteistyöhön muodollisesti vihollismaan edustajien kanssa ja ottamaan vastaan suomalaisia salasanomien avaajia Englantiin. Hallamaa sai kuitenkin kaupiteltua aineistonsa ranskalaisille, jotka antoivat sen myös brittien käyttöön sodan jälkeen.
Toinen mielenkiintoinen SIS-kontakti Tukholmassa oli sinne vuonna 1940 paennut Viron sotilastiedustelun päälikkö eversti Maasing, joka onnistui kaupittelemaan tietojaan osin samanaikaisesti niin Saksan Abwehrille, kuin SIS:lle ja japanilaisille. Kun britit saivat tietää Maasingin antaneen auliimmin tietojaan japanilaisille he vaativat häntä paljastamaan tietolähteensä uhalla, että asiakassuhde muutoin katkaistaisiin. Maasing kieltäytyi alistumasta ultimaatumiin, jonka esittämiseen oli Lontoossa keskeisesti vaikuttanut vuosia myöhemmin neuvostotiedustelun myyräksi paljastunut Kim Philby, joka epäilemättä olisi välittänyt Maasingin paljastamat lähteet Moskovaan.
Joulukuu 2010
