382 s., Otava, Keuruu 1999
Kekkonen kentällä ja kentän laidalla
Odottaessani Urho Kekkosen syntymän 100-vuotispäivän tuottamaa uusien Kekkoskirjojen tulvaa olen lämmitellyt lukemalla viime vuonna ilmestyneen Ari Uinon toimittaman Kekkosen urheilua ja urheilupolitiikkaa koskevien kirjoitusten ja puheiden kokoelman Rillit pois ja riman yli.
Vaikka Kekkonen ei olisi ikänä eduskuntaan eikä presidentiksi pyrkinytkään muistettaisiin häntä myös hänen monipuolisten urheiluansioittensa perusteella. Ne eivät olleet kentälläkään vähäiset sillä harjoitteluun kohtuullisen löysästi suhtautunut mies kuului usean vuoden ajan Suomen pikajuoksijoitten ja hyppääjien parhaimmistoon yltäen korkeushypyssä yhteen Suomen mestaruuteen ja vauhdittomissa hypyissä jopa epäviralliseen maailmanennätykseen. Edutuspaikka Pariisin olympiajoukkuessaa jäi kuitenkin v. 1924 viiden sentin päähän karsintarajasta.
Kekkosen ankaran kilpailullisuuden ja häviämistä inhoavien luonteenpiirteiden kanssa on ristiriitaista, ettei hän vahvemmin pyrkinyt kentällä menestykseen. Sitäkin voimakkaammin kilpailullisuus, perääantamattomuus ja revanssihenki näkyivät hänen toimissaan urheilun johtotehtävissä, joihin hänet temmattiin liki kirjaimellisesti suoraan kentältä – ensimmäisen kerran jo 13-vuotiaana Kainuun Kipinän johtokuntaan.
Kekkonen nousi urheilujohtien eliittiin jo 20-luvulla SVULn urheilujaoston ja myöhemmin lajiliitoksi itsenäistyneen Suomen urheiluliiton puheenjohtajana. Yleisurheilijoitten joukkuejohtajana hän oli mukana Los Angelesin ja Berliinin olympiakisoissa, joiden molempien ratakilpailuista kokoelmassa on UKKn yksityiskohtaiset selostukset.
Urheilujohtajanakin Kekkonen hakeutui kiistojen keskipisteeksi. Tunnettua on Paavo Nurmen ammattilaiseksi julistamisesta kärjistynyt Suomen ja Ruotsin yleisurheiluliittojen kahinointi joka johti maaottelusuhteiden katkaisemiseen useiksi vuosiksi. UKKn aikalaiskirjoitukset ja puheenvuorot selvittävät kiistojen taustoja ja kuvaavat Kekkosen intohimoja sangen puhuvasti. Liiton puheenjohtajuudesta jo muista syistä vetäytymistä valmistellut Kekkonen sai Ruotsi-kiistojen johdosta yhdessä kokouksessa liitoltaan täpärän epäluottamuslauseen, jonka jälkeen hän sisuuntuneena palasi vielä muutamaksi vuodeksi puheenjohtajaksi seuraavassa hyvin juntatussa liittokokouksessa.
Ne jotka tästä kokoelmasta etsivät lisätietoa tai vahvistusta Paavo Haavikon Nurmi-oopperan libretossa kuvaamalla dramatiikalla UKKn ja Nurmen suhteesta pettyvät, sillä Haavikko on myös kyseisessä työssään käyttänyt omaa luovuuttaan päälähteenä.
Kekkonen oli erinomaisen tietoinen urheilun kansallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Urheilujohtajana hän profiloitui varhaiseksi kansaneheyttäjäksi joka porvarilliselta puolelta tunnusti TULn merkityksen ja ojensi sille yhteistyön kättä. Suhde TULoon säilyi läheisenä myös Kekkosen presidenttikaudella. Kekkosen puolella kyse oli paitsi TUL-myönteisyydestä sinänsä myös nimenomaisesta potkusta Kekkosen valintaa vastustaneiden vanhoillisten SVUL-johtajien suuntaan.
Joku voi kysyä miksi julkaista tämänkaltaisia paljon triviaakin sisältävien dokumenttikokoelmia. Toisaalta on ihan hyvä että monien yliviritettyjen Kekkos-kuvausten ja tulkintojen rinnalla on mahdollisuus tutustua myös Kekkosen omaan tuotantoon joka juuri varhaisvuosien osalta on aidointa ja laskelmoimattominta Kekkos-aineistoa, aitoa Urkkia itseään, sekä hyvässä että pahassa. Ari Uinon lyhyet yhteenvedot antavat näille dokumenteille riittävästi taustaa ja täydentävät hyvin niiden antamaa kuvaa urheilumies Kekkosesta.
Elokuu 2000