Penguin, 494 s., St.Ives 2000
Journalismia vai historiaa?
Timothy Garton Ash on hyvin perehtynyt Saksaan ja siitä itään sijoittuvien Euroopan maiden historiaan ja nykyisyyteen opiskelijana, lehtimiehenä ja nyt Oxfordin yliopiston professorina. Hän on kirjoittanut Keski- ja Itä-Euroopan 80- ja 90-luvun muutoksista monia erinomaisia kirjoja. Hyvien kirjojen sarjaa jatkaa tänä vuonna ilmestynyt kokoelma 90-luvulla julkaistuija artikkeleita ja esseitä.
Esipuheessaan Garton Ash pohtii journalismin ja historiankirjoituksen suhdetta sekä sitä, onko mahdollista ulottaa historiankirjoitus nykyhetkeen saakka. Pohdinta on mielenkiintoista ja perustelee sitä miksi hän pitää tosiasioihin nojaavia ja siinä suhteessa objektiivisuuteen pyrkiviä, mutta muutoin hänen omiin arvoihinsa ja kokemuksiinsa nojaavia ja siten subjektiivisia kirjoituksiaaan myös historiantutkijalle sopivana toimeliaisuutena.
Sillä että kaikki kokoelman kirjoitukset eivät ole kestäneet nopeita muutoksia ja joukkoon mahtuu myös väärääksi osuneita arvioita ei ole merkitystä. Ne ovat kuitenkin harvempia kuin kestäväksi osoittautuneet – jos nyt näinkään pian voi tällaisia tuomioita jaella – ja ovat useimmiten myös hyvin oivaltavia.
Timothy Garton Ash tuntee erityisen hyvin Saksan ja Puolan joissa hän on asunut pitempään. Hän on solminut niin DDRssä kuin kommunisti-Puolassa suhteita toisinajattelijoihin ja oppositioon silloin kun nämä vielä toimivat hyvin vaarallisissa maanalaisissa oloissa. Jos Garton Ash on armoton kommunisteille myös heidän muodonmuutosten jälkeisissä hahmossaan aina Gergor Gysia ja Aleksander Kwasniewskiä myöten on hän myös tarvittaessa kriittinen diktatuurin kaataneisiin Lech Walesan ja paavi Karol Wojtulan kaltaisiin sankarihahmoihin nähden.
Yksi Garton Ashin ystävistä on Helena Luczywo johon hän tutustui kaksikymmentävuotta sitten kun Luczywo toimitti pienessä keittiössään Solidarnoszin monistettua oppositiolehtä. Tänään Luczywo on yhden Puolan menestyksekkäimmän päivälehden Gazeta Wyborczan omistaja-toimitusjohtaja-toimituspäällikkö, tiukka kapitalisti joka ei halua kuulla puhuttavankaan Solidarnoszin (tai muustakaan) ay-osastosta lehtitalossaan.
Vaclav Havel on toinen Garton Ashin vanha ystävä – ja on sitä edelleenkin – jonka aseman muuttumista hän lempeään ironiaan käärittynä terävästi erittelee. Herkullinen on myös kuvaus Havelin ja Vaclav Klausin keskinäisestä nokittelusta, joka ulottuu myös keskusteluun intellektuellien roolista politiikassa – keskustelu, jonka kolmantena osapuolena on Garton Ash itse.
Ex-Jugoslavian kaikki osat ovat kirjoituksissa hyvin esillä. Kirjoittajan maalaama kuva on aika lohduton eikä täydellä kunnialla selviä yksikään osapuoli ex-Jugoslavian sisällä tai ulkopuolella. UNMIKn ranskalaisesta päälliköstä Bernard Kouchnerista Garton Ash kirjoittaa, miten ”Tri Kouchnerista välittyy intohimoinen ja gallialaisen kaunopuheisuuden leimaama kuva, mutta ei sellainen joka kertoisi mestarillisista hallinnollisista kyvyistä”.
Laajojen analyysien ohella monet pienet edellälainatun kaltaiset lähikuvat ja kommentit tekevät Garton Ashin teoksesta suositeltavan lukuelämyksen, josta nauttiminen ei edellytä tekijän kaikkien mielipiteitten allekirjoittamista.
lokakuu 2000
