END
Suomessa on aikanaan kiinnitetty erityisen paljon toiveita liennytyskehitykseen
ja toimittu itsekin aktiivisesti sen hyväksi. Kun liennytys nyt kangertelee,
leimaa virallista ulkopolitiikkaammekin neuvottomuus. Siksi myös
meidän on aika vapautua voimapolitiikan harhasta.
Voimapolitiikka pohjautuu uskomukseen, jonka mukaan sotilallinen voima,
sen kasvattaminen, sillä uhkaaminen ja tarvittaessa sen käyttäminen
voivat taata kansojen turvallisuuden, toteuttaa niiden kansallista
etua ja ratkoa maailmanyhteisön yhä moninaisemmat ongelmat.
Sota on voimapolitiikkaa, kilpavarustelu sen esiaste. Mutta liennytyskin
on ollut sidoksissa voimapolitiikkaan. Liennytyksen aikainen
varusteluyhteistyö on toki parempi kuin nykyinen kilpavarustelu,
mutta siitä on vielä matkaa todelliseen aseriisuntaan. Pelkän
liennytyksen varaan ei maailmanrauhaa voi rakentaa. Liennytys on välttämätön,
mutta ei riittävä rauhan edellytys.
Liennytyksen peruslähtökohtia on ollut olemassa olevien tosiasioiden
tunnustaminen. Mikään muu ei tietenkään sovi Euroopan turvallisuusjärjestelyjen
pohjaksi, mikä ETYK:in päätösasiakirjassa onkin tunnustettu. Mutta
maailmanlaajuiseksi rauhanohjeeksi tästä ei ole. Rauha edellyttää
kansainvälisissä suhteissa syvälle meneviä rakenteellisia muutoksia,
joiden yleisnimikkeenä on vaatimus uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä.
Voimapolitiikka on aikansa elänyt. Ydinaikakaudella ei sodalla ja varustautumisella
enää voi olla mitään rationaalisia minkään maan kansallista etua edistäviä tehtäviä.
Yhtä mahdoton on kuvitella, että voimapolitiikalla voitaisiin ratkoa taloudellisia
ongelmia. Niissä ei ole kysymys vain kapitalismin kriisistä, vaan laajemminkin
teollisen tuotantotavan ja kasvupolitiikan kriisistä. Voimapolitiikalla ei
voida loputtomiin turvata ihmiskunnan etuoikeutetun vähemmistön luonnonvarojen
värinkäyttöön perustuvaa elämäntapaa. Ekologiset tosiasiat eivät taivu ydinsodan uhan alla.
Voimapoliittisen ajattelun suosio on kuitenkin onnenksemme nostatanut myös
uuden vastavoiman: rauhanliikkeen, joka on saattanut kirjaimellisesti miljoonat
ihmiset liikkeelle muutaman viime vuoden aikana Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
On tullut tavaksi puhua ns. uudesta rauhanliikkeestä.
Jo se, että uusi rauhanliike on kyennyt muodostumaan todelliseksi
joukkoliikkeeksi ja kokoamaan mielenosoituksiinsa suuremmat joukot kuin
mihin työväenliike useimmissa maissa enää kykenee, on muuttanut rauhanliikkeen
luonnetta. Määrällisetä muutoksesta tulee myös laadullinen.
Rauhanliikettä on usein epäilty siitä, että se on joko suoraan määrätyn
ideologian, valtapyrkimyksen tai puoluesuuntauksen palveluksessa tai vähintäänkin
epäsuorasti jonkin tällaisen manipuloinnin kohteena. Näiltä epäilyiltä ei
voi edes kiistää määrättyä oikeutusta. Uuden rauhanliikkeen joukkovoimaisuus
kuitenkin jo on osaltaan tätä epäluuloa hälventämässä. Tällaista joukkoliikettä
ei enää yksinkertaisesti olle, vaikka yrityksiä olisikin, mahdollista ohjata
mitään nimenomaista valtapyrkimystä tai ideologiaa palvelemaan.
Uusi rauhanliike korostaa sitoutumattomuuttaan olemassa oleviin valtarakenteisiin.
Se haluaa ylipäätänsä kieltäytyä alistumasta toimintaan vain niiden rakenteiden
puitteisssa, jotka vallitseva voimapoliittinen ajattelu sallii. Rauhanliikekin
on liiaksi tyytynyt toimimaan liennytysajattelun perustana olevan
tasapainorealismin vankina.
Selvin ilmasu uuden rauhanliikkeen peristeiset voimapoliittiset asetelmat
kysenalaistavasta luonteesta on END-kampanja. Ydinaseeton Eurooppa, mihin
kampanja pyrkii, ei voi toteutua vain ydinaseiden karkottamisella määrätyltä
maantieteelliseltä alueelta, vaan edellyttää myös vallitsevien
vastakkainasettelujen ja sotilasliittojen purkamista.
Uusi rauhanliike ei näiltä osin ole mitään status quo -liikettä, joka
tyytyisi ns. kauhun tasapainon paluttamiseen nykyistä alhaisemmalla
varustelutasolla. Parhaimmillaankin kauhun tasapaino on ollut äärimmäisen
kyseenalainen tapa hoitaa kansainvälisiä suhteita ja siksi rauhanliike
haluaa luoda sen sijaan uudet rauhanrakenteet.
Tämä koetaa uhkana niissä maissa ja piireissä, jotka ovat sitoutuneet
voimapoliittiseen vallankäyttöön. Tässä syy, jonka vuoksi Itä-Euroopassa,
jossa muutoin asetetaan suuria toiveita Länsi-Euroopan rauhanliikkeeseen,
tunnetaan myös samalla määrättyä epäluuloa istä kohtaan. Uhkana perinteiselle
vallankäytölle se koetaan myös sen vuoksi, että se on läheistä sukua
vaihtoehtoliikkeiden edustamalle ajattelulle ja siksi, ettei se asetu
minkään poliittisen voiman ohjattavaksi.
Rauhanpuolustajat näyttävät nyt tehneen tilannearvion, jonka mukaan heidän on
sekä irtaannuttava END:ist että lyötävä ulkopoliittisen epäluotettavuuden
leima END:in suomalaisten tukijoiden ylle. Voi olettaa, että myös
sisäpoliittiset laskelmat ovat osaltaan johtaneet tähän uuteen arvioon.
Sadankomitealiitto on alusta alkaen ollut jäsenenä ICDP:ssä, jonka säännöt
jo edellyttävät järjestöiltään sellaista sitoutumattomuutta, että ne
tarvittaessa voivat vapaasti arvostella mitä tahansa hallitusta mukaan
lukien oman manssa hallitus.
Siksi sadankomitea ei tietenkään voi ottaa tuomitsevaa kantaa pyrkimyksiin
ylläpitää riippumatonta rauhanliikettä missään maassa. Toisaalta
sadankomitea ei voi END:issä eikä muuallakaan olla tukemassa toimia, joilla
rakennetaan tietoista vastakkainasettelua Itä-Euroopan hallitussidonnaisten
rauhanjärjestöjen kanssa. Rauhanpuolustajien hyökkäys END:iä vastaan
perustuu tässä suhteessa kuitenkin, paitsi vääriin tavoitteisiin, myös
vääristetyille väittämille.
Ydin 8/82
