Historioitsijan näkökulma maailman tilaan ja tulevaisuuteen
Useimmat meistä ovat varmaan jossain vaiheessa joutuneet jonkinlaisen ”seis maailma tahdon ulos” -tunteen valtaamiksi. Maailman kriisit finanssikriisi, talouskriisi, ruokakriisi, energiakriisi, demokratian kriisi, ilmastokriisi jne. tuntuvat joskus niin päälle kaatuvilta, että on houkutus ajatella, että niistä voisi selviytyä irtaantumalla ja eristäytymällä omaan nurkkakuntaansa siitä maailmasta, johon kriisit ja pahat asiat liittyvät. Tällainen mahdollisuus, jos sitä koskaan kestävästi on ollutkaan, on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta.
Jos siis uhkiksi kokemastamme pahasta ja ikävistä asioista ei voi yksin eikä pienessä ryhmässä, eikä edes isonkaan valtion rajojen taakse linnoittautumalla irrottautua, niin osaammeko kuitenkaan torjua niitä ja korjata asioita yhdessä maailmanlaajuisessa yhteistyössä, jota kautta vain on mahdollista antaa myönteinen vastaus kysymykseen, onko maailma ylipäätään vielä pelastettavissa?
En esitä tätä kysymystä Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistumisen innoittamana. Se antaa sille kylläkin ajankohtaisuutta ja painoa, mutta toisenlainenkaan tulos kokouksesta oikeudellisesti sitovine sopimuksineen todella pitkälle menevistä päästövähennyksistä ei olisi tehnyt kysymystä aiheettomaksi.
Uhkaavasti etenevä ihmisen toimintojen aiheuttama ilmastomuutos ei myöskään ole ainut syy kysymyksen esittämiseen, mutta se on kuitenkin se asia, joka on konkreettisemmin kuin mikään muu on herättänyt useimmat ihmiset ottamaan maailman tuhon, tai oikeammin ihmislajin olemassaolon jatkumiseen kohdistuvan uhan, vakavasti otettavana mahdollisuutena. Ihmiselle tyypillistä on, että moni meistä turvautuu tällaisen mahdollisuuden edessä kieltävään torjuntareaktioon, kuten koko ihmisperäisen ilmastomuutoksen olemassaolon kieltävät skeptikot.
Se onko ilmastomuutos tosiasia tai se, missä määrin se perustuu ihmisen toimintoihin, samoin kuin se, minkälaisia seuraamuksia siitä voi olla, ei ole uskon, vaan tieteen asia. Tiede ei ole erehtymätöntä, mutta sen testaaminen ei ole sekään uskon vaan tieteellisen tutkimuksen pelisääntöjen mukaan arvioitava asia.
Mutta vaikka tiede ei anna yksiselitteistä eikä täydellistä vastausta kaikkiin ilmastomuutoksiin liittyviin kysymyksiin, antaa se kuitenkin niin ylivertaisen selkeän näkemyksen, että olisi täysin edesvastuutonta olla ottamatta sitä huomioon ja olla toimimatta sen mukaisesti ilmastomuutoksen estämiseksi. Tähän velvoittaa jo niin sanottu varovaisuusperiaatekin.
En ennusta maailmanloppua. Tosin siltä osin, kun maailmanloppu koskee elämää tämän aurinkokunnan tällä planeetalla tiedämme, että se on joskus joka tapauksessa edessä, viimeistään silloin kun aurinkomme on loppuun palanut ja muuttuu supernovaksi. Tässäkään mielessä iankaikkinen elämä on mahdottomuus. Maailman pelastaminen on siis joka tapauksessa ajallisesti rajallinen projekti, joskin nykytiedon valossa niin pitkäaikainen ettei sen rajallisuudella ole merkitystä.
Haluan kuitenkin perustella kysymystä ja sitä, miksi me emme voi tähänastisen luonnontieteellisen tai muun historiallisen tiedon perusteella sulkea pois mahdollisuutta, että ihminen onnistuisi tekemään lopun ainakin inhimillisestä elämästä siinä muodossa kun siihen maapallolla olemme tottuneet.
Kysymys ei ole uusi, ja useimmiten se on liitetty siihen kykeneekö ihminen ennakoimaan ja hallitsemaan kaikkia niitä seurauksia, joita teknologian kehitys ja käyttö tuottavat. Maailmankirjallisuudesta löytyy toki paljon toteutumatta jääneitä ennustuksia tuhoista, joille on jälkikäteen helppo hymyillä. Paljon näitä oleellisempia ovat kuitenkin oikeassa olleet varoittajat, joiden varoitukset johtivat korjausliikkeisiin. Jälkimmäisiin lukeutuu Rachel Carsonin klassikko Hiljainen kevät vuodelta 1962, edellisiin on nykyisin tapana lukea Rooman Klubin ensimmäinen raportti Kasvun rajat vuodelta 1972, jonka tietokoneajot raaka-aineiden ehtymisestä ovat moneen kertaan joutuneet häpeään, mutta kenties kirja on myös yhtä lailla luettavissa ainakin osittain korjausliikkeitä aikaansaaneisiin teoksiin, jonka perusteesi sittenkin on oikea. (Osittain sekä teoksen kategorisoinnin että korjausliikkeiden osalta.)
Merkittävimpiin filosofisiin puheenvuoroihin edistyksen, tekniikan ja tieteen ongelmista kuuluu G.H. von Wrightin Vetenskap och förnuft vuodelta 1986, jota silloinen poliittis-taloudellinen eliittimme syytti ”romanttisen antiteknologian” ilmentymäksi. Kuitenkin se mitä von Wright esitti oli kvalitatiivinen arvio ajan kehitystrendeistä ja siitä mihin ne johtaisivat. Se ei ollut ennusteeksi tarkoitettu, mutta monet pahastuivat syvästi siitä, että hän mainitsi mahdollisuuden, että ihmisen voidaan lajina ajatella häviävän ja kysyi, onko teollinen tuotantomuoto ihmiselle lainkaan sopiva.
Kysymys oli epäilemättä provokatorinen, muttei kuitenkaan sellainen että se olisi oikeuttanut kaikista jyrkimpiä reaktioita. Minäkin osallistuin silloin syntyneeseen keskusteluun yhdellä von Wrightiä puolustavalla puheenvuorolla, vaikkei hän nyt mitenkään juuri minun tukeni tarpeessa ollut.
Sittemmin olen koettanut miettiä suhdettani teknologiaan. En silloin enkä nyt ilmoittaudu sen vastustajaksi, sillä päinvastoin näen tieteen, osaamisen ja teknologian tehostetun hyväksikäytön välttämättömäksi, jos maailma halutaan pelastaa. Kyseenalaisten kuitenkin sellaisen teknologisen determinismin, joka määrää että kaikki mikä on teknisesti mahdollista tehdä tulee myös ottaa käyttöön, samoin kuin sellaisen teknologiauskon, joka ajattelee, ettei ole sellaista ongelmaa johon teknologinen kehitys ei toisi vielä ratkaisua.
Siten kyseenalaistan myös sellaiset teknologiset ratkaisut ilmastomuutokseen, kuten ydinvoiman ja siitä syntyvän radioaktiivisen jätteen työntämisen maan alle, samoin kuin hiilidioksidin talteenoton ja työntämisen maan alle molemmat kun edellyttävät sellaista tuhansien vuosien päähän ulottuvaa varmuutta pysyvyydestä, jota kukaan ei voi antaa. Näidenkin käyttö voi silti olla hyväksyttävissä ylimenokauden ratkaisuna nopeuttamaan siirtymää kestävään energiatalouteen, mutta ei silloin kun niiden tarkoitus on lykätä tämän välttämättömyyden ja siihen väistämättä liittyvien elintapamuutosten kohtaamista.
Aseteknologian asema
Aseteknologian kehitys ja sodat ovat eniten tuottaneet erilaisia apokalyptisia visioita. Tappaminen lakkasi jo vuosisatoja sitten olemasta käsityötä, mutta jo ennen ruudin keksimistäkin oli pelkin käsivoimin mahdollista tuottaa kansanmurhan mittasuhteisiin yltänyttä tuhoa.
Aivan uuden ulottuvuuden asetekniikan kehitys saavutti vasta viime vuosisadalla, kun nykyaikaiset joukkotuhoaseet keksittiin. Atomipommia käytettiin sodassa kaksi kertaa jo heti sen jälkeen kun se kehitettiin käyttökuntoon vuonna 1945, ennenäkemätöntä ja nopeata tuhoa aiheuttanein seurauksin, mutta noista ajoista on ydinaseiden kehitys sekä niiden oman tuhovoiman että niiden kantolaitteiden osalta yltänyt monikymmenkertaiseen tuhovoimaan.
Sen jälkeen ydinaseita ei kuitenkaan ole sodassa käytetty, sillä Yhdysvaltojen ydinasemonopolin murruttua oltiin kohta tilanteessa, jossa ydinaseisiin ensimmäiseksi turvautuva osapuoli altisti myös itsensä sietämättömän tuhon uhan alle toisen puolen vastaisku kapasiteetin takia. Se ettei kylmä sota missään vaiheessa muuttunut kuumaksi perustui osittain juuri tähän MAD-doktriiniin – Mutually Assured Destruction – eli molemminpuolisen tuhon tasapainoa ylläpitävään mahdollisuuteen.
Ydinsodan pelko on kylmän sodan päättymisen jälkeen väistynyt, mutta uudeksi uhaksi on muodostunut joukkotuhoaseiden leviäminen ja se mahdollisuus, että ne päätyvät myös ei-valtiollisten toimijoiden kuten terroristien käsiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että ydinaseita ja muita joukkotuhoaseita on suurvaltojen varastossa edelleen sellainen määrä, että murto-osakin siitä riittäisi inhimillisen elämän tuhoamiseen maapallolta. Ydinsulkusopimus ei ole vain velvoite pidättyä ydinaseiden hankinnasta vaan myös vanhoille ydinasevalloille velvoite edetä ydinaseriisunnan toteuttamiseksi.
Väestökehitys muuttaa maailmaa
Maailmassa, jossa meitä ihmisiä on kolminkertainen määrä siihen nähden, mitä 60 vuotta sitten ja seitsenkertainen määrä kuin 200 vuotta sitten, keskinäinen riippuvuus sekä hyvässä että pahassa on tosiasia, josta yksikään maa eikä alue ei voi irtisanoutua, oli kyse sitten ydinaseistetusta supervallasta tai pienimmästä kääpiövaltiosta, ei vaikka kuinka sitä haikailisikin.
Väestönkasvun merkitystä ei voi sivuuttaa eikä aliarvioida. Maailman väkiluku tulee nousemaan vielä nykyisestä melkein seitsemästä miljardista ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ihmiseen ennen kuin se voi tasaantua. Tämä merkitsee aivan uutta haastetta sekä sille, miten ihminen yhtenä lajina järjestää rinnakkaiselonsa muun luonnon kanssa, että sille miten ihmisyhteisöt, valtiot ja kansakunnat, järjestävät keskinäisen kanssakäymisensä.
Väestökasvun merkitys vaikuttaa vielä dramaattisemmalta kun tarkastellaan yksittäisiä maita.
Egypti 1950 21,5 milj
2009 83 milj
2050 130 milj
Etiopia 1950 18,5 milj
2009 83 milj
2050 174 milj
Kenia 1950 6 milj
2009 40 milj
2050 85 milj
Kongon dem.t. 1950 12 milj
2009 66 milj
2050 147 milj
Jemen 1950 4 milj
2009 24 milj
2050 54 milj
Pakistan 1950 41 milj
2009 180 milj
2050 335 milj
Mitään aiempaa tietoa tai kokemusta siitä, miten ihmisten ja luonnon ja ihmisyhteisöjen rinnakkaiselo liki kymmenen miljardin ihmisen maailmassa toimii, ei ole olemassa. Sen kuitenkin tiedämme, että tähänastinen tapa on yhä pahenevassa ristiriidassa kestävän kehityksen kanssa.
Parisataa vuotta sitten alkanut ns. teollinen vallankumous on tuottanut koko ajan uusia ja yhä tehokkaampia tapoja, jolla ihminen on ottanut käyttöönsä luonnonvaroja, muokannut niistä haluamiaan asioita ja samalla tuottanut yhä kasvavan määrän ympäristöön palautuneita jätteitä, päästöjä ja myrkkyjä. Kaksi sataa vuotta sitten maailmassa eli vain miljardi ihmistä, ja heistäkin vain pieni osa eli muuta kuin lähes täydellisesti luonnon ehdoilla tapahtuvaa elämää.
Parin sadan vuoden ajan on ihmisten määrä ja heidän toimintojensa vaikutus ympäristöön ja sen ekologiseen tasapainoon kasvanut eksponentiaalista tahtia. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin vähitellen olemme havahtuneet huomaamaan, että tapa jolla ihmiskunta käyttää luonnonvaroja ei ole huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilyttämistä eikä ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä.
Nyt kysytään myös, minkälaisia korjaamattomia vaurioita vuosisatoja kiihtyneenä jatkunut teollisten päästöjen, jätteiden ja myrkkyjen kylväminen ympäristöömme on kasaantuessaan aiheuttanut ja miten ne vielä voivat ilmetä. Varmaa vastausta tähän emme voi tietää, yhtä vähän kuin sitä minkälaisia seurauksia laajentuva geenimanipulaatio voi aikaansaada.
Siten voi olla, että meillä parhaassakin tapauksessa on enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimusten mukaisiksi. Painotan kaikkea kolmea, sillä vaikka ekologinen kestävyys onkin kaiken elämän perusta, ei sitä saavuteta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.
Jos aikaraami on parhaassakin tapauksessa paljon kireämpi kuin mitä ajatellaan, niin huonoimmassa tapauksessa on jo liian myöhäistä. Tätä emme kuitenkaan voi tietää, ja vaikka joku sitä mieltä olisikin niin hänenkin velvollisuutensa olisi kuitenkin koittaa toimia niin kuin se edelleen olisi mahdollista. Juive Leskinen sanoi sen eräässä sanoituksessaan näin:
”Kuule istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee; vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee”.
Kansallisvaltioiden maailma ja globalisaation hallinta
Väestökasvu ja se miten järjestämme toimintamme 910 miljardin ihmisen maailmassa on globalisaation hallinnan suurin haaste. Se haastaa myös ns. westfalenilaisen, muodollisesti suvereenisiin valtioihin jakaantuneen maailman toimintamallit. Se koskee erityisesti voimapolitiikkaa. Sotilaallinen voimankäyttö, sillä uhkaaminen ja siihen varautuminen on myös tullut tiensä päähän. Voimapolitiikan etiikka on tietenkin aina ollut kestämätöntä, mutta sillä on historiassa kieltämättä voitu saavuttaa pitkäaikaisia sukupolvienkin yli kestäneitä etuja siinä paremmin menestyneelle ryhmälle ja vallankäyttäjällä. Silti kaikki sen varaan rakennetut imperiumit ovat aina ennemmin tai myöhemmin myös tuhoutuneet.
Joukkotuhoaseiden aikakaudella ei kukaan voi turvata etujaan tällaisia aseita käyttämällä, mutta myös tavanomaisin asein harjoitettu voimapolitiikka on jälkiteollisissa yhteiskunnissa ja globaalin keskinäisriippuvuuden maailmassa käymässä tehottomaksi. Raaka-ainelähteiden valtaaminen tai toisten kansojen alistaminen ei enää tuota eikä takaa hyvinvointia valloittajille, ja ylipäätään on mahdotonta osoittaa sellaista kansallista etua, joka olisi kestävästi toteutettavissa muiden kansojen kansallisten etujen kustannuksella.
Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei voimapolitiikkaa edelleen käytettäisi. Siksi globalisaation hallinnan keskeisiä haasteita on konfliktien ennaltaehkäisy ja monialaisen kriisinhallintayhteistyön vahvistaminen, samoin kuin kansainväliseen oikeuteen, YK:n peruskirjaan ja monenkeskiseen yhteistyöhön sidotun ja tarkoin kriteerein rajatun suojeluvastuun (responsibility to protect) toteuttamiseksi. Maailma ei enää saa seistä Rwandan tai Srebrenican kaltaisten kansanmurhien ja verilöylyjen toimettomana sivustakatsojana.
Globalisaation hallinnan agendalle kuuluvat myös sekä tavanomaisiin ja joukkotuhoaseisiin kohdistuvan aseriisunnan edistäminen että kansainvälisen asekaupan rajoittaminen. Kansainvälistä oikeusjärjestystä on vahvistettava ja valvottava niin, että ihmisoikeusrikkomuksiin tai sotarikokseen syyllistyneet saadaan kaikkialla oikeuteen vastaamaan teoistaan, olivat he sitten Hamasin tai Israelin armeijan, al Qaidan tai Blackwater-yhtiön nimissä toimineita.
Siitä mitä globalisaatiolla ymmärrämme ja mitä siitä pidämme on, varsin erilaisia mielipiteitä. Globalisaation hallintaa kannattaa siksi lähestyä hyvin käytännöllisenä kysymyksenä ja puhua siitä, mitä tässä, nyt ja lähitulevaisuudessa siltä odotamme ja miten se saadaan aikaiseksi. Se mitä eri talousjärjestelmistä ajattelemme ja tulisiko kapitalistinen maailmantalous korvata sosiaalisemmalla ja ekologisesti vastuullisemmalla mallilla, ja jos niin minkälaisella, ei ole yhdentekevä kysymys eikä sellainen ettei sillä olisi merkitystä tässä ja nyt tehtäville valinnoille ja esitettäville vaatimuksille, mutta vain sen ympärille emme voi toimintaa rakentaa.
Samoin kysymys globaalista demokratiasta on tärkeä eikä ole väärin katsoa, että yleisillä vaaleilla valittavan ja ylikansallisiin päätöksiin oikeutetun maailmanparlamentin luottamusta nauttiva hallitus voisi olla ihanteellinen tapa ratkaista globalisaationhallinnan tarpeet, mutta ilmastonmuutos ja muut maailman päälle kaatuvat ongelmat eivät jää odottamaan sitä, syntyykö tällainen joskus tulevaisuudessa vai ei.
Elämme epätäydellisessä maailmassa, ja jos sen ongelmiin haetaan vain täydellisiä ratkaisuja jäävät hyvätkin ja oikeaan suuntaan asioita vievät ratkaisu tekemättä. Ja samalla tavoin kun suhtaudun epäilevästi ns. finalitéhen eurooppalaisessa rakennustyössä, en usko että kenelläkään on hallussaan oikeata ja lopullista totuutta siitä, miten oikeudenmukainen Suomi tai hyvä maailma on viimeistä piirtoa myöten toteuttavissa. Sen sijaan suunta muutoksille ja ne arvot joiden toteutumista niillä haluamme parantaa, tulee olla selvänä.
Se ettei kukaan keskinäisen riippuvuuden maailmassa voi irtaantua yhteisistä haasteista ja ratkaisuista, ei kuitenkaan edellytä sitä, että kaikki asiat ratkaistaisiin vain globaalilla tasolla. Se tarkoittaa paremminkin samaa oikean tasapainon etsintää kuin Euroopan unionissakin yhtäältä niiden asioiden välillä, jotka edellyttävät Euroopan- tai jopa maailmanlaajuisia ratkaisuja ja säädäntöä ja toisaalta niiden, jotka voidaan ja tulee jättää läheisyysperiaatteen mukaisesti kansallisella tai sitä alemmallakin tasolla säädellyiksi.
Hyvinvointivaltion olemassaolo ja sen toteuttamistapa on edelleen ensi sijassa kansallisissa käsissä, mutta on samalla selvää että kansainvälisen kaupan, sijoitusten ja pääomaliikkeiden pelisäännöt tai se onko niitä ylipäätään olemassa vaikuttavat jatkuvasti aiempaa enemmän hyvinvointipolitiikan kansallisiin edellytyksiin. Johtopäätös tästä ei ole vielä se, että tarvitsemme ensin eurooppalaista sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen määrittämistä vaan sitä, että riittävä globalisaation hallinta antaa edelleen mahdollisuuden hyvinvointivaltioiden toteuttamiseen niin, ettei sosiaalinen polkumyynti, kansainvälinen keinottelu, haitallinen verokilpailu veroparatiisit tai pääomaliikkeiden säätelemättömyys sitä murenna.
Globalisaatio ja hyvinvointivaltio eivät ole toistensa vihollisia, pikemminkin päinvastoin. Jos jotain niin pohjoismaiden menestys osoittaa että vahvat hyvinvointivaltiot hyötyvät globalisaation laajentamista maailmanmarkkinoista ja ovat myös edellytys sille, että tästä saadaan paras hyöty. Tästä kertovat kaikki ne kymmenet kansainväliset kauneuskilpailut, joissa maat asetetaan paremmuusjärjestykseen kilpailukyvyn, hallinnon tehokkuuden, ympäristön hoidon, sosiaalisen turvallisuuden, tasa-arvon tai jopa kansalaisten onnellisuuden perusteella.
Ne kertovat enemmänkin kuin vain sen, että sosiaalivaltio korkeine veroineen ja kilpailukyky voidaan yhdistää. Ne kertovat että juuri laaja-alainen pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio on paras tapa kohdata globalisaation moninaiset haasteet.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei tietenkään ole koskaan ollut täydellinen, ja Suomi puolestaan on aina ollut hyvinvointipolitiikassaan muita pohjoismaita kitsaampi ja sen seurauksena niitä eriarvoisempi maa. Lisäksi on erityisesti Suomessa on hyvinvointivaltiota monin tavoin heikennetty ja ajettu alas viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, kun julkisia palveluja on heikennetty, perusturvaa leikattu ja tulo- ja varallisuuseroja kasvatettu uusliberalismin hengessä.
Tämän sanottuani huomaan, että olen kenties hehkuttanut pohjoismaista hyvinvointivaltiota liikaakin. Tämä on harhaanjohtavaa siksi, että se antaa liian ruusuisen kuvan pohjoismaitten yhteiskuntien nykyisestä tilanteesta. Perustella sitä voi kuitenkin sillä, että voi havahduttaa meitä huomaamaan mitä erityisen arvokkaita asioita pohjoismaisella yhteiskuntamallilla on ollut antaa ja miten näitä parhaita piirteitä voitasiin vahvistaa, sen sijaan että niitä ajetaan alas.
Hehkutusta voidaan myös aiheesta moittia siitä, että sekin edustaa epärealistista lintukotopolitiikkaa, sillä miten kestävää on ylistää parinkymmenen miljoonaan asukkaan maailmankolkan järjestystä, jos sillä ei ole mitään relevanssia sille, miten 7-10 miljardin ihmisen maailmalle käy. Ainoa vastaus tähän moitteeseen on todetta, että jos pohjoismailla on joidenkin asioiden esikuvallisen hyvän hoidon perusteella edelleen sekä uskottavuutta että puhevaltaa globalisaation hallinnassa, niin se velvoittaa meitä myös sitä käyttämään koko ihmiskunnan hyväksi. Siksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin esitteleminen, sen edellytysten turvaaminen ja sen kehittäminen ja vahvistaminen on edelleen sellaista globalisaation hallintaa jota tulee muillekin suosittaa.
