Arvoisa Juhlaväki, Hyvät Toverit!
105 vuotta sitten Suomi oli avoin luokkayhteiskunta, tai, kuten siihen
aikaan hienostelevammin sanottiin, sääty-yhteiskunta. Työväestö ei
mahtunut minkään neljän säädyistä puitteisiin, se oli kokonaan
yhteiskunnallisesta vallankäytöstä osaton ryhmä, joka ei enää asemaansa aikonut
tyytyä. Siitä alkoi työväenliike Suomessakin. Sosialistinen aate löysi
monia eri teitä maahan, Ilmajoelle jopa Amerikan tuomisina.
Viime vuosisadan alussa ei tarvinnut perustella miksi
sosialidemokraattinen työväenliike perustettiin ja mihin sitä tarvittiin. SDP
oli järjestäytynyttä työväenluokkaa edustava työväenpuolue, joka oli syntynyt
taistelemaan kapitalistisen luokkayhteiskunnan synnyttämää kurjuutta ja
epätasa-arvoa vastaan.
Tänään olemme tilanteessa, jossa työväenliike ja sitä edustavat
poliittiset puolueet eivät koskaan yksikamarisen eduskunnan perustamisen
jälkeen olleet yhtä heikolla voimalla eduskunnassa edustettuina kuin nyt. Yksi
syy tähän on se, että luokkasidonnaisuus ja luokkatietoisuus eivät enää
määrittele ihmisen poliittisia valintoja tai muutakaan käyttäytymistä samalla
tavoin kuin 110 tai vielä 30 vuotta sitten.
Nyt sopii kysyä, että jos meillä ei enää Suomessa ole sellaista
kansankerrosta joka tunnistaisi itsensä työväenluokaksi ja joka haluaisi
sellaisena myös esiintyä, niin mihin sitten tarvitaan sosialidemokraattista
työväenpuoluetta? Ratkaisemmeko kysymyksen vain sillä, että poistamme
nimestämme ja retoriikastamme rippeetkin viittauksista työväestöön?
Kun totean
luokkasidonnaisuuden kadonneen yhteiskunnallisen tekijänä Suomesta, en suinkaan
tarkoita etteikö luokkaeroja ja luokkarajoja edelleen olisi. 2010 luvun Suomi
on kaukana sellaisesta tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa luokkaerot
olisivat kadonneet. Itse asiassa olemme sellaisesta tänään taas kauempana kuin
30 vuotta sitten.
Sikäli kun luokkayhteiskunnan hävittäminen on millään keinoin koskaan mahdollista
voi katsoa että pohjoismaisen mallin mukaan rakennetussa
hyvinvointivaltiossa on monessa suhteessa päästy lähimmäksi tätä päämäärää.
Mallin keskeisin ominaisuus ja sen suhteellisen menestyksen avain on Per Albin
Hanssonin Ruotsin sosialidemokraattien johtajana vuonna 1928 ensimmäisen kerran
lanseeraamassa kansankoti-käsitteessä.
Tavoite tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa demokraattisten vapausoikeuksien
lisäksi samat sosiaaliset ja taloudelliset mahdollisuudet ja oikeudet
olisivat koko kansalle taattuja, ei toki ole Hanssonin tai kenenkään muun
keksintö, vaan se edustaa sitä arvopohjaa jolle monet utooppiset
sosialistit tai uskonnollispohjaiset liikkeet ovat nojanneet. Tietysti myös
marxilaisilla ja leninistisilläkin sosialisteilla oli tähtäimessä tasa-arvoinen
luokaton yhteiskunta, mutta siihen ei luotettu päästävän demokratiasta
tinkimättä.
Kansankotivisio oli merkittävä avaus lähtiessään siitä, että sosiaaliset
perusoikeudet ja niitä toteuttavat sosiaaliturva ja yhteiskunnalliset palvelut
kuuluivat tasavertaisesti koko väestölle. Tämä tarkoitti universaaliperiaatteen
mukaisesti sitä, että sosiaalipolitiikka ei tulisi enää olemaan vain
köyhäinhoitoa tai edes työväen oikeuksien turvaamista, kuten se siihen saakka
ja vielä pitkään sen jälkeenkin on ollut. Tämä näkemys
omaksuttiin työväenliikkeen uudistusmielisimmässä osassa jo ennen kuin
Keynes, Tukholman koulukunnan ekonomistit tai Alva ja Gunnar Myrdal olivat
esittäneet sille kansantaloustieteeseen ankkuroituneet perusteet. Suomeen
tällainen näkemys rantautui kunnolla vasta Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan myötä.
Suomessa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin toteuttamista ei koskaan viety
niin pitkälle kuin muissa pohjoismaissa, ja sen rakentamistyö aloitettiin myös
muita myöhemmin. Tämän rakennustyön merkittävin jakso oli vuonna 1966 alkanut
kymmenvuotiskausi, jolloin nykyisen hyvinvointivaltion perusta
valettiin. Toki jo sitä ennen tehtiin muutamia merkittäviä uudistuksia,
kuten lapsilisien käyttöönotto v. 1948, Aravan perustaminen v. 1949 ja
työeläkelakien voimaantulo v. 1962, mutta tämän mainitun ajanjakson merkitys
näkyy siinä, miten sosiaalimenojen osuus BKT:sta kaksinkertaistui 60-luvun
lopulta 70-luvun lopulle tultaessa.
Tätä lainsäädäntö- ja budjettiluettelointia oleellisempaa on, mitä näillä
uudistuksilla on aikaansaatu.
Vuonna 1966 köyhyysaste (=niiden osuus joiden tulot jäävät alle 50 %
mediaanituloista), oli verojen ja tulonsiirtojen jälkeen 18 %;
vuonna 1991 jolloin tuloerot olivat pienimmillään, luku oli 7,8 %. Tänään
(v. 2008) luku on taas 13,6 % prosenttia. Tähän kielteiseen kehitykseen on
vaikuttanut se, miten tuloerot ennen veroja ja tulonsiirtoja ovat kasvaneet,
mutta sen sijaan että hyvinvointivaltio olisi pyrkinyt aikaisempaa
aktiivisemmin tasoittamaan senkin tuloja uudelleenjakavaa vaikutusta on
veronalennuksilla ja tulonsiirtojen leikkauksilla heikennetty.
Oleellista on huomata,
miten olemme parissakymmenessä vuodessa taantuneet takaisin 60-luvun alun
tuloerojen tasolle; enimmältä osin juuri siksi, että hyvinvointivaltion
tuloeroja tasaavaa vaikutusta on sekä verotuksen että tulonsiirtojen osalta
purettu.
Luokkayhteiskunta 2.0
Tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee
paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan,
joka aikanaan nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon.
2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan
samalla tavoin silmiin pistävästi kuin ennen. Vanhan kahtia jaetun
luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja.
Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit,
suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä
työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat,
työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne, kuten myös
Ilmajoen työväenyhdistyksen historia vahvasti osoittaa.
Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille
syntymässä määrätty. Rajat olivat selkeitä, mutta eivät kokonaan ylittämättömiä
– paitsi vuonna 1918. Suomalaista luokkayhteiskuntaa ei voi arvioida
ottamatta huomioon sisällissodan pitkään vaikuttanutta perintöä, puolin ja
toisin. Se erotti ja se on näihin päiviin asti vaikuttanut ja heijastunut
moniin asioihin, myös kulttuuria myöten. Sisällissodan perintö ei silti
ollut vain vastakkaisuutta rakentava ja ylläpitävä asia, vaan myös
sovintopolitiikkaa ja luokkayhteiskunnan rajoja tasoittavien pyrkimyksien
liikkeellepaneva voima.. Oikeastaan vasta nyt ovat vuoden 1918 kokeneet
isovanhempansa hautaan saattaneen sukupolven jälkeläiset voineet siirtää
v. 1918 muistot yleisen historian osaksi.
Työväenluokka sai täydet kansalaisoikeudet vasta sotien jälkeen. Sen
oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta sen
jälkeen se alkoi heiketä. Se ei suinkaan ole yksinomaan valitettava asia,
siltä osin kun se on perustunut luokkaristiriitojen ja -erojen
aitoon laantumiseen ja tasoittumiseen. Osittain tämä selittää myös
sen, miten ja miksi työväen järjestöt ja niiden ylläpitämät
rinnakkaiset instituutiot ovat heikentyneet tai kokonaan kadonneet.
Kadonneisiin kuuluu suurelta osin koko ns. punapääoma, johon tarttunut
keinottelukapitalismin hybris 80-luvulla johti sen komeimmat linnakkeet
tuhonneeseen nemesikseen 90-luvulla. Osin on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta,
sillä esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvassa
asemassa kuin tänään. Vuonna 1916 tapahtunut osuusliikkeen kahtiajako on
käytännössä hävinnyt, mutta niin on myös se häivähdys punaista joka
E-liikkeeseen liitettiin. Samat palvelut ja edut, joita
kuluttajaosuustoiminnalla vähäväkiselle väestölle haettiin, ovat kuitenkin
edelleen jopa aikaisempaa paremmin saatavilla, mutta niitä ei lainkaan
ajatella erityisesti työväenluokkaa koskettavina.
Työväenjärjestöjen luonnolliseen poistumaan voidaan lukea myös se, miten monet
alun perin työväestön tarpeita palvelemaan perustetut toiminnot –
työväenteatterit, työväentalojen kirjastot, monet sivistys-, kansanterveys- ja
sosiaalialan järjestöt – ovat tulleet sosialisoiduiksi, toisin sanoen
siirtyneet kuntien tai muilla tavoin julkisen vallan rahoittamiksi ja
hoidettaviksi tavalla, joka on irrottanut ne aiemmasta
luokkasidonnaisuudestaan.
Vastaavasti porvaristonkin instituutiot ovat osittain avautuneet niin, että
niiden jo varhain markkinoima käsitys omasta ”puolueettomuudestaan”
on saanut myös todellista katetta. Tänään koripalloilu Helsingin
Jyryssä tai Tampereen Pyrinnössä, teatteri-ilta Kansallisteatterissa tai
Tampereen työväenteatterissa, lastensuojelu Mannerheim-liitossa tai
Ensikotienliitossa tai asuminen Vatron tai VVO:n vuokratalossa eivät
ratkaisevasti eroa toisistaan.
Suomessa on edelleen Työväen Urheiluliitto, mutta se on järjestölliseltä ja
urheilulliselta voimaltaan ja asemaltaan vain vaivainen jäänne.
Ammattiyhdistysliike on edelleen ainakin muodollisesti ja
järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta
sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on enää vain varjo
entisestään, ja se keskittyy saavutettujen etujen puolustamiseen. Koska
nämä saavutetut edut ovat suppenevan joukon hallussa, ei ay-liike enää kykene
tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä ja
meidän aikamme uutta prekariaattia.
Ammattiyhdistysliike,
joka mieluummin esittäytyy nykyisin palkansaajaliikkeenä, on myös
häivyttänyt luokkapuheet retoriikastaan ja vähentänyt avointa
yhteistyötään vasemmistopuolueiden kanssa. Tämä on tietysti ymmärrettävää
myös sitä taustaa vasten, että iso osa SAK:laistenkin liittojen jäsenistä
äänestää muita kuin vasemmistopuolueita, vaikkei heidän osuutensa
liittojen hallinnossa näykkään.
Vaikka eriarvoisuus ja siihen perustuvat luokkajaot eivät ole kadonneet, eivät ne
enää ole yhtä selviä dikotomioita kuin ennen. Vaatetus, elintavat, kulttuuri
tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen.
Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin.
Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä
liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin
tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta
tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet.
Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 versiossa harva tuloerojen kasvusta
huolimatta elää jossain absoluuttisessa kurjuudessa. Globalisoituvassa
maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin
ulkoistamaan absoluuttisen kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi
katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomessa EU-maista tulleille
romanikerjäläisille.
Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Siinä
missä heillä aikaisemmin oli tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus
parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin
rippeet jäljellä. Suomi on tänään 35 prosentin maa – tämä on se osuus
kaikista ihmisistä, jotka puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä eivät osaa
tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä
ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja
ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös
terveysongelmista kärsiviä.
Kun nämä ihmiset ovat jo pitkään ja perinteisesti olleet poliittisesti
passiivisia eivät vasemmistopuolueetkaan enää tunne aina kiinnostusta heidän
asioittensa ja ongelmiensa esillä pitämiseen. Poliittista
kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun liikkuvan keskiluokaksi mielletyn
pienen, mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla,
joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista. Se että
perussuomalaiset vievät äänestäjiä myös vasemmistopuolueilta ei johdu siitä,
että rasistinen flirtti vetoaisi heihin, vaan siitä että vasemmistopuolueiden
koetaan luopuneen työväenpuolueen roolista ja siirtyneen herrojen joukkoon.
Huono-osaisuus, köyhyys, syrjäytyminen tai vallankäyttöön vain sen
kohteena osallistuminen eivät ole työväenluokan kuvasta katoamisen
myötä minnekään kuitenkaan kadonneet vaan jopa hyvinvointivaltion alasajon ja
tuloerojen kasvun myötä päinvastoin lisääntyneet. Vaikka luokkayhteiskunnan
paluu ei vielä näkyisikään katukuvassa, kertovat melkein kaikki hyvinvoinnin muutkin
kuin rahalliset mittarit erojen kasvusta ja huono-osaisuuden
kasaantumisesta. Ne kertovat myös, että sosiaalinen liikkuvuus, jolla
perinteisesti on katsottu merkittävästi lieventäneen luokkajakoja, on uudelleen
alkanut vähentyä, ts. hyväosaisuus ja köyhyys ovat jälleen periytyviä
ominaisuuksia, mutta eivät suinkaan sen vuoksi että jokin geeniperimä tämän
määräisi.
Tämä on se lähtökohta josta
sosialidemokraattien tulisi visionsa rakentaa: objektiiviseen analyysiin siitä
missä nyt olemme ja miten siihen on tultu. Se koskee sekä hyvinvointivaltion
rakentamista, jota koskevan historiallisen ymmärryksen katoaminen mahdollistaa
kokoomuksellekin esiintymisen hyvinvointiyhteiskuntaa puolustavana
työväenpuolueena, kuin myös sen murentumista, josta emme voi peitellä omaa
osuuttamme.
Seuraava kysymys on, mitä tehdä asian
korjaamiseksi. Siihen ei hyväkään vaihtoehtobudjetti tai monet muut
yksittäiset uudistusaloitteet vielä riitä, ellei meillä ole vaalikauden
yli ulottuvaa visiota siitä, miten luokkayhteiskunta 2.0 torjutaan ja
palautetaan usko yhteiskuntaan joka toimii kaikkien oikeudenmukaiseksi
kokemalla tavalla ja estää liiallisten tulo- ja varallisuuserojen synnyn ja
sitä kautta tapahtuvan yhteisvastuun ja yhteisöllisyyden murentumisen.
En toki tarkoita että voisimme siirtyä
aikakoneella takaisin 60-luvulle tai mihinkään muuhun menneeseen aikakauteen,
ja nimenomaisesti torjun sen että vanhat tunnukset, liput ja laulut voisivat
olla tässä avuksi.
Koska suomalaisten valtaenemmistö ei
hyväksy nykyistä eriarvoisuuden kasvua ja hyvinvointivaltion alasajoa ja koska
maassamme on suuri joukko tutkijoita, kansalaisjärjestöaktivisteja ja uusia
liikkeitä jotka haluavat estää tämän ja olisivat käytettävissä uuden tähän
aikaan sopivan ja globalisoituvassa maailmassa toimivan tasa-arvoisen
hyvinvointivision rakentamisessa, pitäisi meillä olla kaikki mahdollisuudet
koota ne voimat, joita uskottavan ja toimivan ohjelmavision laatimiseen ja
sille tarvittavan kannatuksen hankkimiseen tarvitaan.
Tässä on vielä haku päällä ja
epävarmuudessa ja itseluottamuksen pettäessä on aina vaara sortua
virheisiin. Se mitä emme tarvitse on lisää jippoja, uusia mainoslauseita
ja galluppien perässä juoksemista.
Mitä enemmän puolueet harjoittavat
kvarttaalipolitikointia, toisin sanoen miettivät jokaista liikettään ja
ulostuloaan siltä kannalta, mikä kulloinkin kuulostaa hyvältä, vastaa
kansalaisten viimeisimmässä gallupissa esittämään huoleen ja parhaiten takaa
mahdollisuuden päästä ilta-uutisiin ja seuraavan päivän otsikoihin, sitä enemmän
ne alkavat myös näyttäytyä samanlaisilta supermarket-tarjouspaketeilta. Mitä
innokkaimmin poliitikot hakeutuvat naistenlehtikuviin tai viihdeohjelmiin ja
mitä päättömimpiin toimittajien keksintöihin he alistuvat – yhtenä
pohjanoteerauksena suostuminen värjöttelemään Vuosaaren satamassa
puuseeistuimia muistuttavilla lautarakenteilla kunnallisvaalien alla – sitä
enemmän he ovat mukana trivialisoimassa politiikkaa ja häivyttämässä
todellisten ongelmien ja vaihtoehtojen esiintuloa.
En suinkaan tarkoita, etteikö ulkoisiin
esiintymisiin ja niiden puitteisiin pitäisi myös kiinnittää huomiota. Mutta
komeat kulissit, diskojytä, vetävät vaalimainokset toimivat vain silloin, kun
niiden takana on tunnistettava ja uskottava poliittinen linja; ilman sitä ne
voivat kääntyä suorastaan tappioksemme.
Saadakseen ja ansaitakseen menestyksen
vaaleissa on sosialidemokraattien tästä vaaleihin saakka ja myös sen jälkeen
–
puhuttava aina asiaa
–
keskityttäväjohdonmukaisesti oikeaan ja selvään sanomaan: on pysäytettävä
luokkayhteiskunnan paluu ja saatava suunnanmuutos tasa-arvon ja
hyvinvointipalvelujen vahvistamiseksi
–
oltava avoimia ja rehellisiä sekä menneiden tekojemme että tulevien aikeittemme
suhteen
–
olla avoimia ja rehellisiä sekä puolueen että ehdokkaiden vaalirahoituksen
suhteen
–
keskityttävä oman linjamme ja
näkemyksemme esittelyyn ja haukuttava hallitusta silloin kun voimme osoittaa
miten asia olisi voitu ja pitänyt hoitaa
–
oltava painottamatta vain
medianäkyvyyttä ja parlamentaarista oppositiopuhetta eli retoriikkaa vaan
pyrittävä ohittamaan mediatodellisuus keskustelevalla ja
vuorovaikutuksellisella kanssakäymisellä työpaikoilla, kansalaisjärjestöissä ja
kaikkialla missä ihmiset liikkuvat
–
oltava valmiita laajaan
yhteistyöhön myös tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan kanssa tunnustaen, ettei
meillä ole kaikkea tietoa eikä valmiita vastauksia kaikkiin asioihin
–
rohjettava myös seistä näkemystemme
takana silloinkin, jos ne joutuvat gallup-vastatuuleen
–
haastettava muut puolueet ja
ehdokkaat suoraan keskusteluun lähtien siitä itseluottamuksesta, että me
voitamme asia-argumentein
–
puolustettava politiikkaa ja
edustuksellista demokratiaa sitä nakertavaa halpaa populistista kampanjointia
vastaan
Tämä ei ole kahdeksan kohdan ohjelma vaan kymmenen kohdan ohje
itsellemme siitä, miten voimme saavuttaa vaalivoiton.
