Miten eduskunta ohjaa Suomen EU-politiikan sisältöä?
Olen kymmeniä kertoja ollut erilaisissa tilaisuuksissa kertomassa erilaisille ryhmille, miten EU-asioiden käsittely on Suomen eduskunnassa järjestetty. Koska tämän tilaisuuden osanottajat ovat varsin hyvin selvillä siitä, mikä tämä Suomen järjestelmä on ja minkälaisiin säädöksiin se perustuu samoin kuin siitä, miten sitä käytännössä hoidetaan, en tässä tilaisuudessa tule tätä yksityiskohtaisesti kertaamaan.
Olen yleensä esittelyn jälkeen todennut, että Suomen eduskunnan käytössä oleva EU-asioiden käsittelyjärjestelmä edustaa mielestäni pisimmälle vietyä ja muodoiltaan parhaiten toimivaa EU-asioiden käsittelyä verrattuna kaikkiin muihin EU-maihin. Varmuuden vuoksi haluan kuitenkin lisätä, että en tarkoita että järjestelmämme olisi täydellinen tai ettei meillä hyvinkin voisi olla opittavaa myös muiden EU-maiden parlamenttien parhaista käytännöistä. Perusta on kuitenkin sillä tavoin kestävä, että en ole havainnut että missään perustuslakikeskusteluissa tui muissakaan yhteyksissä olisi haluttu tämän järjestelmän säädöspohjaan tehdä isompia tai edes pieniäkään muutoksia. Viimeksi puhemiesneuvoston asettaman työryhmä päätyi eduskunnassa samaan johtopäätökseen.
Kaiken tämän läpikäytyäni olen kuitenkin jatkanut, että vaikka instrumenttimme olisi kuinka hieno tahansa – kansallisten parlamenttien paras stradivarius – niin soittotaidoton ei saa siitä yhtään parempaa ääntä irti kuin sahastakaan. Ja vielä on kysyttävä, kenen nuoteista soitamme? Vainko hallituksen nuoteista?
Soittotaidon suhteen olemme varmaan vähän jäävejä kaikki sitä arvioimaan, mutta siltä osin kun orkesterin jäseninä on pidettävä myös avustavaa sihteeristöä olen valmis antamaan heidän taidoistaan hyvin korkean arvosanan. Mutta sen, että soittaisimme vain hallituksen nuoteista katson voivani suuren valiokunnan puheenjohtajana sekä hallituspuolueen että oppositiopuolueen edustajana eri aikoina toimineena torjua.
Suomen EU-asioiden käsittelylle on ollut kaiken kaikkiaan ominaista, että Eurooppa-asioita on pyritty käsittelemään laajalla konsensuksella. Se on pohjautunut sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevaan konsensus-perinteeseen että siihen käsitykseen, että pienellä maalla on paremmat mahdollisuudet onnistua edunvalvonnassaan jos se pystyy sitä kohtuullisen yksimielisenä harjoittamaan.
Tässä on ollut erittäin suuri ero Suomen ja Ruotsin välillä, joka kuitenkin on molemmin puolin kaventumassa. Onhan selvää, että ne samat joskus kiihkeät jakolinjat jotka näkyvät kansalliset rajat ylittiväni poliittisina vastakkaisuuksina Euroopan parlamentissa, näkyvät tulevaisuudessa yhä enemmän myös Suomessa. Tämä korostuu nyt, kun EU:ssa toivon mukaan on päästy joksikin aikaa olotilaan, jossa ei tarvitse käydä jatkuvaa institutionaalisiin kysymyksiin keskittyvää hallitustenvälistä konferenssia, vaan voimme keskittyä Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen siihen, mitä unionin tulisi tehdä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että EU-asioiden käsittely eduskunnassa muuttuisi yksinomaan tai edes pääsääntöisesti hallitus-oppositio vastakkainasetteluun perustuvaksi. Suomen kanta useimpiin EU:ssa käsiteltäviin kysymyksiin tulee jatkossakin muotoutumaan konsensus-pohjaisesti.
Suomessa ja suomalaisilla voi olla paljonkin eriäviä mielipiteitä jo EU:sta sinänsä ja kaikista sen päätöksistä. Mutta siitä riippumatta minkälaisen prosessin ja mahdollisten eriävien käsitysten kautta Suomen kanta on muodostettu, on olemassa vain yksi Suomen kanta. Sitä kantaa edustaa Suomen hallitus neuvostossa, mutta se kanta on muodostettu hallituksen ja eduskunnan vuorovaikutuksessa ja sen täytyy viime kädessä vastata eduskunnan kantaa kaikissa eduskunnan toimivaltaan kuuluvissa lainsäädäntö-, budjetti- tai sopimusten teko-asioissa.
Tämän vuoksi Suomen eduskunta ei koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut, ei myöskään Lissabonin sopimukseen johtaneessa neuvotteluprosessissa, mistään sellaisista malleista, jotka olisivat institutionalisoineet eduskunnalle muiden kansallisten parlamenttien joukossa jonkin erityisen roolin EU:n päätöksenteossa. Emme koe mitään tarvetta siihen, että EU järjestäisi meille mahdollisuuden esittää Suomen eduskunnan kantaa komissiolle tai neuvostolle, oleellista on, että se kanta jota Suomen hallitus esittää komissiolle ja jota se neuvostossa edustaa, on aina Suomen eduskunnan hyväksymän ohjeistuksen mukainen.
Koko Unionin demokraattisen legitiimisyyden kannalta olisi toivottavaa, että tämä voitaisiin yhtä selkeästi todeta kaikissa muissakin EU-maissa.
Eduskunta voi ja sen pitää kuitenkin monin tavoin edelleen kehittää EU-asioiden käsittelykäytäntöjään. Esimerkiksi isojen ja pienten asioiden erottelukykyä ja Suomelle erityisen tärkeiden asioiden priorisointia tulee parantaa. Vaikuttamisen oikea-aikaisuuteen on kiinnitettävä enemmän huomiota. Molemmat ovat asioita joita tulee kehittää yhdessä hallituksen kanssa.
Suomi korostaa mielellään rooliaan EU:n avoimuuden kehittäjänä. Tähän liittyen on myös katsottava, onko meillä EU-asioiden käsittelyn avoimuuden suhteen myös kotimaassa parannettavaa. Voi olla että tässäkin säädöstasolla on vähän jos lainkaan muutettavaa, mutta kun katsomme kansalaisten EU-asioiden tuntemusta ja niiden seuraamis- ja myös niihin vaikuttamismahdollisuutta, niin tässä on huomattavia puutteita.
Jotkut voivat olla sitä mieltä, että suuren valiokunnan samoin kuin muiden valiokuntien EU-asioita käsitellessään tulisi pitää avoimia kokouksia. En osaa juuri tälle ajatukselle lämmetä; sen sijaan on aivan selvää että meidän tulee olla aiempaa huomattavasti aktiivisempia avoimien kuulemistilaisuuksien, seminaarien ja oman tiedottamisen suhteen. Myös säästeliäästi käytettyä mahdollisuutta viedä EU-asioita täysistunnon käsittelyyn tulee käyttää enemmän. Uutena kokeiluna järjestetään toukokuussa ensimmäisen kerran eduskunnan ja hallituksen EU-asioiden yhteisistunto Euroopan parlamentin suomalaisjäsenten mukana ollessa jonne toivomme myös komission edustajaa mukaan.
Lissabonin sopimuksen voimaantultua on Euroopan parlamentin valta kasvanut. Tämä, mahdollisten aikaisempien laiminlyöntien lisäksi, on syy siihen että Europarlamenttiin vaikuttaminen ja siihen liittyen yhteistyö Europarlamentin suomalaisjäsenten kanssa on keskeisenä teemana myös tässä seminaarissa.