Nixon ja riivaajat
Yhdysvaltain 44 presidentistä Richard Milhous Nixon on ehkä ristiriitaisin ja omalla tavallaan mielenkiintoisin hahmo. Demonien riivaama, arvioivat monet hänen aikalaisistaan ja yhteistyökumppaneistaan. John Farrell paneutuu juuri tähän Nixonin monisäikeiseen luonteeseen perusteellisella ja oivaltavalla tavalla.
Nixon valittiin sotaveteraanina kongressin edustajainhuoneeseen Kaliforniasta ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa marraskuussa 1946. Samoissa vaaleissa valittiin maan toiselta reunalta häntä muutaman vuoden nuorempi John F Kennedy myös edustajainhuoneeseen. Siinä missä Kennedy oli syntynyt kultalusikka suussaan miljonääriperheeseen oli Nixon amerikkalaisen keskiluokan kasvatti. Hänessä vaikutti koko hänen elämänsä ajan tietty kaunaisuus ja epäluuloisuus, jolla hän suhtautui itärannikon eliittiyliopistojen kasvatteihin, joilla oli varaa olla trendikkään liberaaleja. Tästä huolimatta Nixon ja Kennedy ystävystyivät, vaikka myöhemmin joutuivat kilpailijoiksi.
Kongressissa Nixon profiloitui tiukkana anti-kommunistina, joka hakeutui McCarthyismiä edustaneeseen epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan valiokuntaan. Ensimmäisissä vaaleissaan hän oli lyönyt demokraattisen vastaehdokkaansa heittämällä varjon tämän ylle kommunismin myötäilystä, mikä ei tarkoittanut muuta kuin Rooseveltin New Deal-politiikan kannattamista. Samoilla keinoilla hän löi vastaehdokkaansa Helen Cahagan Douglasin senaattorin vaaleissa neljä vuotta myöhemmin.
Varapresidenttiehdokkaaksi Eisenhowerin rinnalle Nixon nousi oltuaan osallinen juoneen, jolla torpattiin Kalifornian kuvernöörin Earl Warrenin haaste Eisenhowerin ehdokkuudelle. Varapresidenttiehdokkaana hän joutui puolustautumaan lehdistön paljastettua epämääräisen rahaston, jolla äveriäät tukijat olivat rahoittaneet hänen henkilökohtaisia menojaan. Eisenhower oli jo valmis vaihtamaan varapresidenttiehdokastaan, mutta Nixon pelasti itsensä huolellisesti suunnitellulla ja taidokkaasti läpiviedyllä kornin imelällä televisiopuheella. Se tunnetaan edelleen Checkers-puheella sen koiran mukaan, jonka Nixon kertoi saaneensa lahjaksi ja josta hän ei siihen rakastuneiden lastensa vuoksi tulisi luopumaan vaikka se merkitsi politiikasta luopumista.
Puhe teki tehtävänsä eikä Eisenhowerilla ollut sen välittömästi herättämän suuren sympatia-aallon vuoksi mahdollisuutta enää päästä eroon Nixonista. Kun Nixonista sitten kahdeksan vuotta myöhemmin tuli republikaanien presidenttiehdokas oli Eisenhowerin hänelle osoittama tuki minimalistista. Vuoden 1960 presidentinvaaleissa Nixon kuitenkin hävisi äärimmäisen niukasti Kennedylle, jonka voiton monet ja myös Farrell kirjassaan katsovat Chicagon pormestarin Richard Daleyn masinoiman vaalivilpin ansioksi.
Presidenttinä Nixon keskittyi ulkopolitiikkaan. Hän nojasi tietoisesti maineeseensa tiukkana anti-kommunistina ja tarkoituksellisesti levitti kuvaa itsestään vaikeasti kontrolloitavana hulluna, joka saattaisi turvautua myös ydinaseisiin politiikkansa tueksi, mutta oli samalla valmis avaamaan suhteet kommunisti-Kiinaan ja tekemään tärkeitä aserajoitussopimuksia Neuvostoliiton kanssa. Kaikki tämä oli laskelmoitua politiikkaa, joissa laskelmissa esimerkiksi aseenkäytön siviiliuhreilla ei ollut arvoa.
Useimmat muistavat Nixonin McCarthyn kanssa veljeilystä, Kambodzhan ja Hanoin pommituksista ja Watergate-rikosten peittelystä, joka johti lopulta hänen eroonsa presidentintehtävistä ennen kuin hänet olisi erotettu. Nixon oli siis roisto ja rikollinen – vaikka toisin yritti lehdistökonferenssissa vakuuttaa että ”I am not a crook”. Mutta hän ei ollut ainoastaan sitä, vaan jakautunut persoona, joka saattoi kyetä myös hyviin ja kiitettäviin tekoihin joille ei hakenut julkisuutta.
Omasta laskelmoidusta anti-kommunismistaan huolimatta Nixon saattoi myös puolustaa joitain McCarthyn aiheettomien syytösten kohteeksi joutuneita. Hän ei myöskään ollut rasisti vaan 50-luvulla jopa jonkinlainen Martin Luther Kingin ystävä ja tukija, vaikka myöhemmin heidän tiensä erkanivatkin. Nixon ei liioin kiihkoillut aborttien vastustajana ja monista valkoisen talon nauhoitusten paljastamista homofobisista heitoistaan huolimatta osallistunut seksuaalivähemmistöjen syrjimiseen. Hän ei jatkanut Lyndon B. Johnsonin Great Society ohjelman mukaisia uudistuksia, mutta ei liioin ryhtynyt niitä purkamaankaan.
Nixonin jakautunutta persoonaa laajasti käsittelevä Farrell viittaa useissa kohdin siihen, miten itsesääliin herkästi vajoavan Nixonin pimeä puoli periytyi hänen synkeältä ja ankaralta isältään, kun taas parhaimmillaan hyvään kykenevän Nixonin valoisampi puoli oli äidin perua. Niin tai näin, en olisi ikinä kuvitellut että valkoiseen taloon nousisi presidentti joka saa kaipaamaan jopa Nixonin aikoja parempana vaihtoehtona.
Helmikuu 2019
