Rajaloikkarin tarina
Matti Korhonen oli onnekseen liian nuori voidakseen osallistua punakaartin sotaan vuonna 1918. Väkivaltaiselle kumoukselle ei myöskään lämmennyt hänen puolueeseen liittynyt työläisisänsä. Mutta nuoren Matin intomielisyys vei hänet maanalaisen SKP:n jäseneksi vuonna 1923. Mikään erityinen aktiivi maanalaisen puolueen toimihenkilö hän ei ollut, mutta tarpeeksi kuitenkin että joutui Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuodeksi vuonna 1932. Ammattivallankumoukselliseksi hän ei tuomionsa jälkeenkään ryhtynyt sillä kirvesmiehenä elantonsa ansainneella miehellä oli vaimo ja v. 1927 syntynyt tytär. Lapualaisvuosina ja pulakautena hänkin pohti Neuvosto-Venäjälle siirtymistä, jonne hänen veljensä Veikko vuoden 1931 alussa vaimoineen ja lapsineen loikkasi. Veikon ja perheen kohtalo jäi häntä askarruttamaan, sillä elinaikanaan hän ei heistä enää tietoja saanut.
Talvisodassa alikersanttina puna-armeijaa vastaan taistellut Matti joutui päätyi sodan loppuvaiheissa Neuvostoliiton puolelle olosuhteissa, joiden vuoksi hän ei katsonut voivansa Suomeen muiden sotavankien mukana välirauhan aikana palata. SKP järjesti hänelle propagandatehtäviä kirvesmiehen töiden ohella, mutta nämä loppuivat keväällä 1941 kun hänet vangittiin ja vietiin Moskovaan kuulusteluihin. Häntä epäiltiin, kuten niin monia muitakin suomalaisia vakoilusta, mutta siitä häntä ei lopulta kuitenkaan tuomittu vaan määrättiin työleirille Dudinkaan Siperiaan.
Reissusta tuli pitkä. Neljäksi vuodeksi katkennut yhteys perheeseen avautui kirjeenvaihdon mahdollistuttua jatkosodan päätyttyä. Suomen kansalaisena hän aloitti pitkän prosessin päästäkseen palaamaan kotimaahansa, jonne yhteys taas 50-luvulla välillä katkesi. Tällä välin hänen Maria-vaimonsa oli luopunut miehensä jälleennäkemisen toivosta ja mennyt uuteen avioliittoon. Suhteen venäläisnaiseen oli luonut myös Matti Siperiassa, mutta oli valmis palaamaan Suomeen, kun lupa hänelle vuonna 1955 vihdoin myönnettiin. Hän kuoli kuitenkin hämärissä olosuhteissa vain päiviä ennen kuin paluumatkan piti alkaa.
Siekkisen teos muistuttaa Taisto Huuskosen taannoista menestysteosta Laps Suomen, joka kertoi vuonna 1949 Neuvostoliittoon loikanneen Huuskosen ja hänen vaimonsa tarinan. Se on monessa suhteessa samankaltainen ja samanlaisista kokemuksista kertova kuin Matti Korhosenkin tarina, sillä erotuksella että Huuskoset pääsivät lopulta 1975 palaamaan Suomeen ja itse kertomaan tarinansa. Huuskonen hyväksyttiin myös ennen Suomeen paluutaan Karjalan kirjailijaliiton jäseneksi ja hänen teoksensa ovat kirjallisesti valmiimpia kuin Siekkisen esikoisteos.
Korhosen kertomuksen tärkeimpänä alkuperäislähteenä ovat Matin vaimolleen ja tyttärelleen eli Siekkisen isoäidille vuosina 1944-1955 lähettämät kirjeet, mutta nekin jättävät paljon arvailujen ja Siekkisen mielikuvituksen varaan. Epäselväksi jäävät Korhosen kuolema sekä syyt ja olosuhteet, joissa Korhonen talvisodan lopulla vihollisen puolelle siirtyi. Jotenkin on vaikea uskoa, että hänellä olisi voinut olla rintamakaverina sellainen kommunisti, joka pystyi pitämään yhteyksiä vihollisen puolelle ja toimittamaan sinne arvokkaita vakoilulutietoja sodan olosuhteissa ja saamaan Korhosen sellaiseen valoon, että tämänkin olisi ollut pakko siirtyä vihollisen puolelle. Siekkinen on kuitenkin saanut selville Matin veljen Veikon ja tämän perheen kohtalon. Heidän elämänsä päättyi teloitukseen joukkohaudan äärellä maaliskuussa 1938.
Siekkisen kirja on kuitenkin fiktionakin hyvää luettavaa historianharrastajille. Siekkisen esipuheen loppua kannattaa erikseen siteerata: ”Usko johonkin parempaan repii edelleen perheitä hajalle ja saa ihmisiä tekemään epätoivoisia tekoja. Enää ei ole punaisia ja valkoisia, nykyään on muslimeja ja kristittyjä”.
Huhtikuu 2017
