HY:n ja Aleksanteri-instituutin yleisöluentosarja ”100-vuotiaat naapurit: Suomi ja Venäjä: Yhdistäneet aatteet ja erottaneet yhteiskuntamallit”
Suomen ja Venäjän yhdessäolokauden alkaessa vuonna 1809 Suomesta tuli osa Venäjän valtakuntaa, mutta raja, vaikkakin helposti ylitettävänä, säilyi kuitenkin Suomen suurruhtinaskunnan ja Venäjän välillä. Rajan merkitys kasvoi vielä 1800-luvun kuluessa, kun Rajajoesta tuli myös kahden eri rahayksikön erottava tulliraja. Itsevaltiaan Venäjän toimintaoikeudet Suomessa olivat rajoitettuja, seikka mikä mahdollisti jopa turvapaikan tarjoamisen Suomesta Venäjän valtakunnan muista osista lähtemään joutuneille tsaarinvallan vastustajille.
Ei siis ihme, että tsaari Aleksanteri III v. 1889 ihmetteli Suomen asemaa näin: ”Olen lukenut kaikki nämä muistiot ja olen hämmästynyt. Mistä on kysymys – osasta Venäjän valtakuntaa vai ulkomaisesta valtiosta? Mitä tämä oikein on? Kuuluuko Venäjä Suomeen ja on osa sitä? Vai kuuluuko Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikuntaa? Pidän tullilaitoksen yhdistämistä välttämättömänä, se ei ole helppo asia vaan vaativa työ, joka kuitenkin voidaan toteuttaa.”
Tässä vaiheessa sama aate alkoi yhdistää Suomea ja Venäjää, eli nationalismi. Suomalaisten kansallistunne ja venäläinen panslavismi joutuivat kuitenkin antagonistiseen suhteeseen, kuten naapureiden nationalismit herkästi yleensäkin. Ne kuitenkin imivät voimaa toisistaan, mikä vaikutussuhde on myös itsenäisyytemmekin vuosikymmeninä vaihtelevassa määrin jatkunut.
Yhteinen vihollinen voi yhdistää etäisempien maiden nationalisteja, jotka myös voivat hakea ja saada toisistaan tukea. Siten aktivistit etsivät tukea sortokaudella aina Japanista saakka. Sitä haettiin myös lähempää Saksasta, jonne jääkäriliike suuntautui. Tosin keisarillisen Saksan nationalismi oli pian koituva myös Suomen ongelmaksi heti sisällissodan päättymisen jälkeen, mutta onneksemme Saksan keisarikunnan romahdus marraskuussa pelasti Suomen siitä vasallivaltion asemasta johon valkoinen Suomi oli joutunut ellei suorastaan hakeutunut.
Tsaarinvaltaa vastustaneilla suomalaisilla ja venäläisillä oli sekä yhteiseen viholliseen että yhteisiin aatteisiin perustuvia yhteyksiä. Maanalaisella Suomen aktiivisella vastustuspuolueella oli yhteyksiä, paitsi keisarikunnan muiden vähemmistökansallisuuksien, myös essärrien ja jopa bolshevikkien kanssa, joiden puoluekokousten järjestämiseen Suomessa 1906-1907 se osallistui. Yksinvallan vastustaminen ja essärrien osalta myös terrorismin hyväksyminen oli yhdistävä tekijä, mutta muutoin tätä läheisempää aatteellista yhteyttä ei porvarillisilla aktivisteilla ja perustuslaillisilla ollut Venäjän vasemmiston kanssa.
Ohut oli aluksi myös Suomen vasemmiston Venäjä-suhde. Sosialidemokraattiset vaikutteet tulivat Suomeen Saksasta, eivät Venäjältä, ja toisin kuin esim. Baltian maissa eivät myöskään essärrät saaneet juuri mitään jalansijaa Suomessa.
Suomen sosialidemokraattinen puolueen valtavirta pysyi tiukasti kautskylaisella kannalla aina vallankumousvuoteen 1917 saakka, jolloin tilanne muuttui monestakin syystä. Yhteydet vihollismaa Saksaan kulkivat vain maanalaisia reittejä – joita K.H.Wiik ja muutkin sosialidemokraatit tosin käyttivät – ja Pietarista tuli lähin metropoli myös aatteiden lähteenä. Pietari oli pitkään toiseksi suurin suomalaiskaupunki maailmassa ja vuonna 1917 siellä asui vielä n. 17 000 suomalaista.
Suomalainen kommunismi syntyi sisällissodan jälkeen Moskovassa, jossa SKP elokuussa 1918 Otto Ville Kuusisen ja muiden ”nahkansa luoneiden” sosialidemokraattien toimesta perustettiin. Toisena elementtinä SKP:tä perustamassa olivat Pietarin suomalaiset bolshevikit, jotka olivat menneet mukaan venäläiseen puolueeseen jo paljon ennen vuotta 1917. Heistä tunnetuin on Adolf Taimi, joka lähettiin keväällä 1917 Helsinkiin vallankumousta valmistelemiin ja josta tuli tammikuussa 1918 punaisten kansanvaltuuskunnan sisäasiainvaltuutettu.
Suomen ja Venäjän rajasta tuli itsenäisyyden seitsemäksi ensimmäiseksi vuosikymmeneksi myös jyrkkä aatteellinen raja. Vasemmisto jakaantui Neuvostoliitosta oppinsa ja toimintaohjeensa saaneisiin kommunisteihin ja itänaapuriin selvää aatteellista etäisyyttä pitäneisiin ja vastakkaisuutta korostaneisiin sosialidemokraatteihin. Jälkimmäiset kuitenkin yleensä ymmärsivät myös sen, että naapurin kanssa ei kannattanut ylläpitää vihamielisiä suhteita vaan pyrkiä molemminpuoleisen riippumattomuuden kunnioittamiseen perustuvaan rinnakkaiseloon.
Se että suomalaiset kommunistit ja heidän liittolaisensa saivat ohjeensa ja oppinsa idästä ei tarkoita että he olisivat niitä aina orjallisesti noudattaneet. SKP:ssä ja etenkin sen Suomen puolella niin peitejärjestöissä kuin maan alla toimineissa oli myös niitä jotka eivät pitäneet neuvostokommunismia mallinaan eivätkä pitäneet idästä tulleita toimintaohjeita järkevinä ja Suomen oloihin soveltuvina. SSTP:n v. 1920 perustivat maanalaiset kommunistit ja SDP:stä eronneet vasemmistososialistit yhdessä eikä näiden kahden ryhmän rinnakkaiselo aina ollut sopuisaa.
Kun Kominternin v. 1928 hyväksymät kolmannen kauden teesien ääriradikaalit ohjeet ja sosialidemokraattien nimitteleminen sosiaalifasisteiksi edesauttoi äärioikeiston voimistumista ja valtaannousua, olivat Moskovan ohjeisiin kyllästyneet ns. ”hoipertelijat” valmiita yhdessä sosialiemokraattien kanssa perustamaan uuden ammatillisen keskusjärjestön lakkautetun SAJ:n raunioille.
On myös syytä huomioida se aatteellinen vaikutus joka neuvostokommunismilla oli poliittisen kentän oikealla laidalla, jossa anti-bolshevismi ja Venäjän pelko ruokkivat ja vahvistivat äärioikeistolaisia ja fasistisia voimia.
SKDL:n perustamisessa oli SKP:n ohella mukana näitä pitkän linjan vasemmistososialisteja sekä sodanaikaiseen sd-politiikkaan pettyneitä sosdem opposition edustajia. Alussa heitä oli runsaasti näkyvillä paikoilla – K.H. Wiik, Eino ja Mauno Pekkala, Eino ja Sylvi-Kyllikki Kilpi, Atos Wirtanen ja muita – mutta heidän todellinen vaikutuksensa SKP:n ohjaamassa SKDL:ssä jäi hyvin vähäiseksi.
Vasta Ele Aleniuksen valinta SKDL:n pääsihteeriksi, kansanedustajaksi ja ministeriksi nosti SKDL:n sosialistit uudelleen itsenäiseksi tekijäksi. Yhtä oleellista on, että jo 50-luvulla alkoivat rivit myös SKP:ssä rakoilla mm Raoul Palmgrenin ja Mauri Ryömän hakiessa itsenäisempää linjaa. Vaikka toisin kuin muissa Länsi-Euroopan kommunistisissa puolueissa Hrutshevin ns. salainen Stalinin rikokset paljastanut puhe NKP:n XX puoluekokouksessa ei Suomessa johtanut näkyvään liikehdintään, olivat paineet SKP:n sisällä jo olemassa ja purkautuivat puolueen stalinistijohtaja Aimo Aaltosen syrjäyttämiseen ja Aarne Saarisen valintaan puolueen pj:ksi kesällä 1966.
Saarinen ja muut puolueen ns. enemmistöläiset eivät olleet ”neuvostovastaisia” eivätkä hakeneet avointa vastakkaisuutta NKP:n kanssa, mutta halusivat itse määrittää minkälaista suomalainen sosialimi olisi ja miten siihen voitaisiin siirtyä pitämättä Neuvostoliittoa enää minkäänlaisena mallina. Julkiseksi ja avoimeksi ero kuitenkin tuli elokuussa 1968 jolloin Tshekkoslovakian miehityksen tuomitseminen teki sen väistämättömäksi.
Suomessa ei käytetty käsitettä ”eurokommunismi” jolla Italian ja Ranskan puolueet halusivat markkeerata eroaan ja itsenäisyyttään suhteessa NKP:hen ja Neuvostoliittoon, mutta siitä SKP:n enemmistön kohdalla kuitenkin oli kysymys.
Neuvostoliiton ja kommunismin romahdettua syntyi täysin uusi ”aatevapaa” tilanne rajalla, mutta sitä ei kestänyt kovin pitkään. Zhirinovskin Suomi-syöjämainen isovenäläinen nationalismi nostatti Suomessa pelkoja ja nyt Putinin kausi on luonut vielä uuden tilanteen. Putinin arvokonservatiivisella ja autoritaarisella vallankäytöllä on Suomessakin ihailijoita, mutta ei kuitenkaan samanlaista jalansijaa kuin monissa muissa Euroopan maissa joissa äärioikeistolaiset populistit ovat Ranskan Marine Le Penin tavoin löytäneet Putinista aateveljen.
Venäjän kulloisenkin yhteiskuntamallin vetovoima suomalaisiin on ollut vähäistä, myös niiden keskuudessa jotka muutoin neuvosto-kommunismin aikoina kuuluivat aatteen kannattajiin. Enimmillään neuvostokommunismin vetovoima yhteiskuntamallina oli 30-luvulla kun pulakautta pakoon lähti 30-luvulla tuhansia suomalaisia, joita houkuteltiin työläisten paratiisiin myös Kanadasta ja Yhdysvalloista. Se että monet päättivät päivänsä Stalinin puhdistuksissa ei estänyt vielä sodan jälkeen 40-luvulla esim. Taisto Huuskosta puolisoineen hakeutumasta itärajan yli. Hän kirjoitti kokemuksistaan katkeran menestysteoksen päästyään lopulta 70-luvulla palaamaan Suomeen.
Yleisempi malli kuitenkin on ollut, että Suomesta on tunnettu leveämmän leivän ansaintamahdollisuuden tuottamaa vetovoimaa Pohjois-Amerikkaan, Ruotsiin ja muihin läntisiin yhteiskuntiin ilman erityisempää aatteen luomaa sidettä. Paradoksaalista on, että useimmat neuvostoaatetta ja ehkäpä putinismiakin nyt ylistävät, sikäli kun heitä jostain löytyy, ovat kuitenkin huolellisesti halunneet varmistaa, etteivät käytännössä joutuisi sellaisen yhteiskuntamallin alaisuuteen.
On ymmärrettävää, että Suomi ei ole Venäjällä koskaan ollut aatteellisen vaikutuksen lähde, mutta sen menestys pohjoismaisena hyvinvointivaltiona on sen sijaan sodan jälkeen ollut myös Venäjällä kiinnostuksen kohde, jonka arkitason näkyvin ilmaus on ollut Suomesta peräisin olevien kulutustuotteiden tavoittelu. Se missä määrin mukana oli myös yhteiskuntamalliin kohdistuvaa kiinnostusta on mielenkiintoinen kysymys jota tutkimus toivottavasti ottaa myös kohteekseen.
