Nixon ja Kissinger – kumppanit vallassa ja rikoksessa
Richard Nixonin valinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1968 avasi tien valtaan myös Harvardin yliopistosta jo jonkin aikaa politiikkaan havitelleelle kunnianhimoiselle professorille Henry Kissingerille. Ennen vaaleja Kissinger pelasi kaksilla korteilla ja hänellä oli keskeinen, suorastaan maanpetosta lähentelevä osuus Lyndon Johnsonin viimeisten kuukausien Vietnamin rauhantunnustelujen sabotoinnissa, sillä niiden onnistuminen olisi todennäköisesti estänyt Nixonin niukan voiton demokraattien Hubert Humphreysta. Mutta julkisesti Kissinger ei republikaaneja tukenut, sillä hän elätti myös toivetta päästä asemiin, jos Humphrey olisikin voittanut vaalit.
Nixon otti Kissingerin valkoiseen taloon kansalliseksi turvallisuusneuvonantajakseen ja antoi hänelle paljon tärkeämmän aseman ja valtuudet kuin ulkoministerilleen William Rodgersille, jolta Nixon ja Kissinger suorastaan pimittivät tärkeitä tietoja neuvotteluistaan ja toimistaan. Toisella kaudellaan Nixon vuonna 1975 teki Kissingeristä ulkoministerin pitäen samalla hänet poikkeuksellisesti myös turvallisuusneuvonantajanaan. Yhteistyö päättyi Watergate-skandaalin ajettua Nixonin eroamaan, Kissinger jatkoi vielä kaksi vuotta presidentiksi nousseen Gerald Fordin ulkoministerinä.
Nixon ja Kissinger Yhdysvaltain ulkopolitiikan johtajaparina muodostivat tehokkaan ja suveereenin voimakaksikon, mutta kahden särmikkään ja omasta asemastaan äärimmäisyyksiin saakka mustasukkaisen persoonan yhteensovittaminen ei suinkaan ollut helppoa. Epäluuloinen ja omasta asemastaan aina epävarma Nixon suhtautui kanssaihmisiin sekä halveksivasti että pelokkaasti ja turvautui kuvitteellisten tai todellisten vastustajiensa nujertamiseksi keinoihin, joiden hän itselleen uskotteli olevan vain hyvien tarkoitusten pyhittämiä, mutta joka sekä lakien että ihmisten oikeustajun vastaisina lopulta katkaisivat hänen uransa.
Jos Nixonia raastoivat alemmuudentuntoa ruokkivat demonit niin Kissingerin ego ei mahtunut mihinkään normaaleihin puitteisiin. Kissinger selvisi Watergatesta kuivin jaloin, mutta ei hänenkään moraalinsa kovin paljoa päämiestään korkeammalle tasolle yltänyt. Miehet tarvitsivat ja tukivat toisiaan, mutta mikään lämmin ystävyys tai varaukseton luottamus ei heidän välillään vallinnut. Kissinger, joka Nixonin edessä alentui kuolaavaan päämiehensä ylistelyyn ei lähipiirissään vaivautunut peittämään käsitystään Nixonin vähäisistä lahjoista. Nixon oli perillä Kissingerin kaksinaamaisuudesta ja saattoi pompottaa häntä alaisenaan muiden edessä ja nimitellä häntä selän takana ”jutskuksi”, mutta ymmärsi kuitenkin Kissingerin arvon ja sen, että aina välillä julkisuuteenkin putkahtaneesta keskinäisestä kateudesta ja kilpailusta huolimatta Kissinger oli valmis noudattamaan päämiehensä kyseenalaisimpiakin ohjeita. Kun Nixonin suosio lähti alamäkeen alkoi Kissingerin vastaavasti nousta, mutta siinä vaiheessa ei Nixonilla enää ollut mahdollisuutta erottaa ainoata hallituksensa laajempaa luottamamusta nauttinutta edustajaa vaikka häntä olisi kuinka kadehtinutkin.
Robert Dallekin kirja Richard Nixonin ja Henry Kissingerin yhteisestä ajasta Yhdysvaltain ulkopolitiikan johdossa ei sisällä uusia tietoja ja paljastuksia. Daller käy läpi sekä kaksikon julkisen että kulissientakaisen yhteistyön ja keskinäiset suhteet ja arvioi myös laajasti ja pätevästi heidän ulkopolitiikkansa tuloksellisuutta ja vaikutusta. Arvio on murskaava, oikeastaan vain avaus Kiinaan jää Dallerin mielestä historiaan kiitettävänä ja kestävänä saavutuksena, kun taas lähi-idässä kaksikon politiikka ei tuonut mitään tuloksia, kuten ei suhteiden hoito Neuvostoliitonkaan kanssa, jonka lisäksi Nixonin ja Kissingerin ikuiseksi häpeäksi – ettei sanoisi rikokseksi – jää Chilen sotilaskaappauksen provosoiminen ja hyväksyminen. Eniten kaksikkoa kuitenkin työllisti Vietnam, jossa suunnatonta tuhoa aiheuttaneista ja sotaa pitkittäneistä salaisista ja julkisista Vietnamin ja sen naapurimaiden pommituksista ei jäänyt amerikkalaisille mitään käteen, kuin lopulta vetäytymisen oikeuttanut rauhansopimus, jonka sen arkkitehdit tiesivät hyvin johtavan kommunistien voittoon viimeistään kahden vuoden sisällä.
Oma mielenkiintonsa on Dallekin kertomuksilla siitä, miten runsaasti aikaa ja vaivaa Nixon ja Kissinger yhdessä käyttivät oman julkisuuskuvansa kiillottamiseen ja toimittajien manipulointiin. Se että he tätä harrastivat ei tietenkään edes silloin ollut uutta ja yllättävää ja nyt se on jo maan tapa kaikkien maiden politiikassa. Enemmän jää ihmettelemään sitä, miten alttiisti toimittajien ja median valtavirta sille ilman suurempia omantunnontuskia altistuu.
Liitteineen ja hakemistoineen Dallekin kirja jää amerikkalaisittain kohtuullisen tiiviiksi vain 740-sivuiseksi (haalarin)taskukirjaksi. Se on kuitenkin hyvin ja sujuvasti kirjoitettua ja luotettavasti dokumentoitua lähihistoriaa, jonka tunteminen on edelleen hyväksi näinä aikoina, kun huoli transatlanttisten suhteiden kehityksestä on niin monen mielessä.
Tammikuu 2008
