WSOY, 252 s., Juva 2001
Ujuttamalla NATO:n?
Pekka Ervastin ja Jaakko Laakson uutuuskirjan otsikointi kiteyttää heidän sanomansa varsin tyhjentävästi, sillä varauksella, että sana soluttautuminen vastaisi marssia paremmin kirjan antamaa kuvaa. Tällaiseen kuvaukseen voi päätyä sekä sellainen, joka pitää lopputulosta toivottavana, että sellainen, jonka mielestä se on torjuttava. Täten kirjan kirjoittamiseksi tapahtunut parinmuodostus on ollut mahdollinen, sillä kuten tekijät esipuheessaan toteavat, he eivät ole ”täysin yhtä mieltä Suomen Nato-jäsenyydestä”. Tulkinnanvaraisuus koskee vain Ilta- Sanomien toimittajaa Ervastia, vasemmistoliiton taistolaistaustaisen kansanedustaja Laakson taattua Nato- kielteisyyttä ei voi epäillä.
Jaakko Laaksolla on kuitenkin hämmästyttävä kyky tiukkalinjaisuudestaan tinkimättä epäpyhään allianssimuodostukseen. Se näkyi edellisen eduskunnan aikana puolustusvaliokunnan kokoomuslaisen puheenjohtajan Kalevi Lammisen ja varapuheenjohtaja Laakson yhteistyön mielenkiintoisina tuloksina. Tätä ei kirjassa kenties häveliäisyyssyistä kovin paljoa selvitellä.
Kirjassa on paljon minullekin uutta asiaa siitä, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on viimeisen kymmenen vuoden aikana kehitetty. Kaiken kerrotun paikkansapitävyys on silti vaikeasti todennettavissa. Näin siksi, että kirja suurelta osin lepää Sanoma Oy:n lehdissä nykyisin käytettyä journalismimallia soveltaen nimettömien haastattelulähteiden varassa.
Olen kuitenkin Suomen ulkoministeriltä voinut tarkistaa, että väite, jonka mukaan hän ja Ruotsin Anna Lindh olisivat aluksi olleet jyrkästi sitä vastaan, että näiden liittoutumattomien maiden sotilasedustajat osallistuisivat Naton Defence Review -prosessiin kuuluviin jäsenmaiden ”kuulusteluihin”, ei ainakaan Tuomiojan osalta pidä paikkaansa.
En tämän yhden esimerkin perusteella halua leimata kirjaa kokonaisuudessaan epäluotettavaksi, vaan muistuttaa lukijaa terveen kriittisyyden säilyttämisen tärkeydestä.
Ervastin ja Laakson perusteesi siitä, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on käynyt lyhyessä ajassa läpi huomattavan muutoksen ja merkinnyt perinteisestä puolueettomuudesta luopumista aktiivisen eurooppalaisen turvallisuusyhteistyön hyväksi, on tietenkin tosi. Sekin, että se on eräissä ratkaisevissa vaiheissa toteutunut vähemmän avoimesti sekä tahallisesti tai tahattomasti harhaanjohtavien viranomaislausuntojen säestämänä, on totta.
Se, että tämä olisi jonkin salaisen ja tarkoituksellisen Nato- suunnitelman toimeenpanoa, on paranooinen käsitys ja se, että se merkitsisi samalla Suomen vääjäämätöntä päätymistä Naton jäseneksi ennemmin tai myöhemmin, on väärä arvio. Näiden markkinoiminen sopii kuitenkin sekä Suomen Nato-jäsenyyden kiihkeimpien kannattajien että vankimpien vastustajien pyrkimyksiin, tosin päinvastaisista syistä.
Kirjassa läpikäydään monien päättäjien lausuntoja ja mielipidekehitystä tarkalla kammalla. Olen sitä lukiessani joutunut miettimään myös omaa johdonmukaisuuttani esimerkiksi sen valossa, mitä helmikuussa 1999 lausuin Suomen liittoutumattomuudesta:
”Sotilaallinen liittoutumattomuus ei periaatteessa sulje pois sitä optiota, että siitä voitaisiin tulevaisuudessa luopua, jos olosuhteet muuttuvat. Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita niin, että Suomi olisi asettunut Naton odotushuoneeseen vahtimaan sopivaa tilaisuutta livahtaa sisään.”
”Näköpiirissä ei ole syitä, joiden vuoksi Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä. Tämä näköpiiri kattaa myös sen mahdollisuuden, että Baltian maat hyväksyttäisiin Naton jäseniksi.”
”Suomen politiikka on kuitenkin aktiivista ja osallistuvaa turvallisuuspolitiikkaa ja siihen kuuluu myös Naton rauhankumppanuusohjelmaan osallistuminen ja yhteistyö Naton kanssa.”
”Jos Nato-kysymys ei suoraan edellytä uusia kannanmäärityksiä, niin Euroopan unionin mahdollista puolustusyhteistyötä koskevat esitykset voivat sitä jo pian edellyttää. Suomi ja Ruotsi ovat yhdessä tukeneet sitä, että EU:n mahdollisuuksia ja valmiuksia rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatehtävien suorittamiseen vahvistetaan.”
”On tärkeätä, että kaikki, jotka nyt vaalien alla selkeästi torjuvat Nato-jäsenyyden, yhtä selkeästi myös toteavat, ettei Suomi voi hyväksyä EU:n kautta toteutettavaa vastaavaa sotilaallista liittoutumista. Tämä linjaus on myös oikea linjaus koko Euroopalle, sillä EU:n kehittäminen sotilasliitoksi olisi kielteistä kehitystä. On parempi, että Nato säilyy selkeästi ainoana sotilaallista liittosuhdetta merkitsevänä järjestönä niille Euroopan maille, jotka sellaista haluavat.”
Vaikka mielipiteitten muuttumattomuus ei muuttuvassa maailmassa ole itsessään hyve, ei tuossa vielä ole sen enempää tarkistamisen tarvetta kuin toteutuneen kehityksen aiheuttamaa tarkistamisen pakkoa.
Omaa ajankohtaisuutta kirjalle antaa edessä oleva puolustusvoimien helikopterihankintoja koskeva uusintanäytös. Sen taustaksi on hyvä kerrata Hornet-hankinnan lyhyt historia vaikka Ervastin ja Laakson antaman tiiviin kuvauksen pohjalta. Heidän vaikeasti vääräksi osoitettava johtopäätöksensä on, että Hornet-hankinta on ollut Suomen varustautumishistorian kallein virhe. Ilman sitä kaikki puolustuksen kehyskeskustelussa tuskaa tuottavat rahoitusongelmat olisivat kohtuullisen helposti ratkaistavissa.
maaliskuu 2001
