WSOY, 222 s., Juva 2001
Venäjänsuomalaisuus tuo Suomeenkin uusia vivahteita
Pohjoissuomalaisen toimittajan Veikko Erkkilän kirja on kokoelma löyhästi yhteen liittyviä kirjoituksia Venäjälle vuosikymmenten aikana muuttaneista suomalaisista ja heidän jälkeläisistään. Mielenkiintoista on jo se, miten Erkkilä heti kirjansa alaotsikossa puhuu venäjänsuomalaisista. Vaikka puhuminen ruotsinsuomalaisista tai amerikansuomalaisista on Suomessa jokapäiväistä, ei Venäjän suomenjuurisia ole juuri koskaan vastaavalla käsitteellä kunnioitettu. On puhuttu vain Venäjällä asuvista suomalaisista, karjalaisista tai inkeriläisistä, ikään kuin alitajuntaisella terminologiavalinnalla olisi haluttu korostaa suomalaisten ja venäläisten pysyvää erilaisuutta ja kieltää integroitumisen mahdollisuus.
Veikko Erkkilä on murtanut tämän käsitemuurin hyvin sympaattisella tavalla. Kemijärveläinen Erkkilä käsittelee ensinnäkin etupäässä Kuolan niemimaan ja Venäjän Karjalan suomensukuisia ryhmiä. Varsinkin se, että Kuolan niemimaalle Jäämeren ja Vienanmeren rannikolle syntyi 1800-luvulla suomalaiskyliä, on meillä tuntematon tai unohdettu asia. Tänään näistä asutuksista on jäljellä lähinnä vain muisto, sillä Kuolan niemimaan suomalaiset saivat talvisodan jälkeen käskyn muuttaa muualle.
Osa venäjänsuomalaisista on siten inkeriläisten tavoin asunut Venäjällä jo vuosisatojen ajan. Kansalaissodan jälkeen punapakolaiset Suomesta ottivat joksikin aikaa haltuunsa Karjalan hallinnon, vaikka olivat pienenä vähemmistönä. 30-luvun pula toi jonkin verran lisää suomalaisia rajaloikkareita Venäjälle samalla, kun Kanadasta ja USA:sta aktiivisesti värvättiin ammattityöntekijöitä Neuvosto-Karjalan rakentamiseen. Kaikille ryhmille kävi yhtä huonosti Stalinin vainoissa. Kaikilla Erkkilän esittelemillä tai haastattelemilla venäjänsuomalaisilla on tästä kipeitä perhekohtaisia muistoja.
Stalinin puolustajia ei venäjänsuomalaisista löydy, mutta Neuvostoliiton puolustajia kyllä. Suuri isänmaallinen sota Hitleriä ja Saksan liittolaisia vastaan oli myös monille venäjänsuomalaisille samastumisen kohde ja ylpeyden aihe silloinkin, kun kyse oli sotatoimista ja sotilasvakoilusta Suomea vastaan. Nämä ovat nyttemmin yhteistä historiaa, josta veteraanit puolin ja toisin voivat keskenään puhua ilman vihaa ja katkeruutta. Vaikea kipupiste on kuitenkin neuvostopartisaanien sodanaikainen toiminta Suomen puolella, joka niin sanottujen sodankäynnin sääntöjenkin vastaisena kohdistui etupäässä aseettomaan siviiliväestöön. Venäjällä partisaanit ovat kumminkin edelleen juhlittuja veteraaneja niiden ilmeisesti täysin sepitteellisten raporttien perusteella, joita he urotöistään sotilaskohteiden hävittämisestä Suomessa puna-armeijan esimiehilleen toimittivat. Asia ei ole vieläkään loppuunkäsitelty, vaikka nekään venäläiset, jotka tietävät ja tunnustavat tehdyt rikokset, eivät niiden kaivamista haluakaan.
Neuvostoliiton hajoamisen ja presidentti Koiviston aloitteesta tehdyn paluumuuttopäätöksen jälkeen ovat venäjänsuomalaiset alkaneet muuttaa Suomeen. Erkkilä kiinnittää huomiota kahteen tästä aiheutuneeseen seuraukseen. Ensimmäinen on se, miten suomalaisuus Venäjällä kuihtuu ja katoaa, vaikka siihen ei enää mitään syrjintää kohdistukaan ja vaikka sitä myös Suomesta tuetaan. Toinen on se, että Suomi on saanut jo uuden venäläisvähemmistön.
Jälkimmäiseen ei suinkaan tule suhtautua torjuvasti ja kielteisesti, vaan ymmärrettävä sekin Suomen ja suomalaisuuden rikastumiseksi. Jos Suomeen palaavat venäjänsuomalaiset esimerkiksi pystyvät vaikuttamaan siihen, että suomalaisten eristäytymis- ja vaikenemiskulttuuriin, joka heistä tuntuu kylmältä ja vieraalta, tulisi edes ripaus venäläistä välittömyyttä ja vieraanvaraisuutta, niin se olisi hyvin tervetullutta. Niin on myös venäjänkielen ja kulttuurin tuntemuksen lisääntyminen yleensäkin.
Marraskuu 2001
