Gidlunds förlag, 516 s., Södertälje 2001
Erlander avomielisenä
70-luvun alkupuolella ilmestyneiltä Ruotsin pitkäaikaisimman pääministerin Tage Erlanderin kuusiosaisilta muistelmilta odotettiin paljon. Ne osoittautuivat kuitenkin kaikkia paljastuksia tai ristiriitoja vältelleessä mitäänsanomattomuudessaan melkoiseksi pettymykseksi. Siten myös nyt julkaistuihin Erlanderin päiväkirjoihin tarttuu vähän varauksellisesti. Päiväkirjat, joita hän alkoi säännöllisesti pitää vuodesta 1945 eli vuotta ennen pääministeriksi tuloaan, osoittavat, että hänellä oli hallussaan kaikki mahdollisuudet aivan toisenlaisiin muistelmiin. Erlanderin päiväkirjat ovat todella mielenkiintoisia, sekä inhimillisessä juorukatsannossa että historiantutkimuksen lähteinä.
Erlanderin valintaa sosialidemokraattien johtajaksi ja samalla pääministeriksi P.O. Hanssonin yllättävän kuoleman jälkeen syksyllä 1946 edelsi lyhyt mutta tiukka kilpailu Hanssonin itseoikeuttuna seuraajana itseään pitäneen Gustaf Möllerin kanssa. Puolueväen enemmistö haluisi kuitenkin sukupolvenvaihdosta ja nosti paikalle opetusministerin ja vain vajaa kolme vuotta hallituskokemusta keränneen Erlanderin.
Pääministerikautensa alkuvuosina Erlander ei suinkaan ollut se yleisesti arvostettu maanisä, jollaisena häntä juhlittiin, kun hän vuonna 1969 jätti paikkansa Olof Palmelle. Häntä pidettiin lähinnä värittömänä mitättömyytenä, mitä käsitystä levittävä porvarilehtien kirjoittelu näyttää Erlanderia päiväkirjamerkintöjen perusteella suuresti harmittaneen. Toisaalta Erlander oli itsekin alussa aika epävarma ja kirjasi ylös omiakin duubioitaan mahdollisuuksistaan.
Hallitustovereitaan Erlander arvioi hyvin suorasukaisesti, sekä hyvinä että huonoina pitämiensä ominaisuuksien suhteen, ja sillä tavoin objektiivisen tuntuisesti, että on tarpeen mukaan myös valmis korjaamaan aiempia käsityksiään. Poliittisista vastustajista Erlanderin bete noir oli kansanpuolueen johtaja Bertil Ohlin. Hänenkin lahjakkuutensa Erlander tunnistaa, mutta pitää häntä raivostuttavana, häikäilemättömänä ja usein tosiasioista piittaamattomana esiintyjänä. Oireellista on, että Erlanderin arviot muista oppositiojohtajista, ei vain bondeförbundetin Brahmstorpista ja Hedlundista, vaan myös oikeiston Domöstä ja jopa kommununistien Hagbergista ovat henkilötasolla myönteisempiä.
Asiakysymyksissä yhteenotot Ohlinin kanssa koskivat usein ulkopolitiikkaa. Ohlin arvosteli hallituksen puolueettomuuspolitiikkaa, tukenaan Herbert Tingstenin toimittama Dagens Nyheter, joka avoimesti ajoi Ruotsia NATOon. Mielenkiintoista onkin, että ongelmat länsisuhteissa hallitsevat päiväkirjamerkintöjä. Huonot suhteet Yhdysvaltoihin eivät olleet vasta Palmen ongelma. Myös 40-luvulla amerikkalaiset suhtautuivat Ruotsiin hyvin nihkeästi, pitäen sen sodanaikaista puolueettomuutta Saksaa suosineena ja sodanjälkeistä liittoutumattomuutta moraalittomana.
Erityisen paljon huomiota saavat osakseen NATOn perustamista edeltäneet yritykset rakentaa blokkien ulkopuolella pysyttäytyvää pohjoismaista sotilasliittoa Tanskan ja Norjan kanssa. Päiväkirja tuskin muuttaa historiantutkijoiden käsitystä tapahtumien kulusta, mutta tuo kuvaukseen kyllä vahvasti mukaan voimakkaita värejä ajatellen Erlanderin suorasukaisia arvioita tanskalaisista ja ennen muuta norjalaisista samaan sosialidemokraattiseen perheeseen lukeutuneista kollegoistaan.
Pohjoismainen yhteistyö ei ollut helppoa 40-luvulla, vaikkei suomalaisia silloin vielä ollut mukana. Ei ollut islantilaisiakaan, joista Erlander oli valmis vierailtuaan saarella vuonna 1949 toteamaan, että heitä tuskin voi pidemmän päälle laskea pohjoismaihin kuuluviksi. Ratkaisu Islannin taloudelle ”täytyy olla, että Amerikka ottaa heidät suojelukseensa ja tekee heistä luonnonreservaatin”.
Suomi on mahtunut vain aika perifeerisesti mukaan Erlanderin päiväkirjaan. Erlanderin läheisin kontakti Suomeen on ollut K-A Fagerholm. Ensitapaaminen pohjoismaisessa demarikokouksessa vuonna 1947 ei kuitenkaan jättänyt kovin edullista vaikutelmaa: ”Men Fagerholm var ju något förskräckligt. Han gav alldeles fan i konferenssen men kom till tåget, full som en kanon, satt sedan och grisade ned min kupé med sina cigaretter och gjorde resan ytterligt pinsam för mej.”
Tammikuu 2002
