Otava, 303 s., Keuruu 2003
Sutela puolustusvoimien normalisoijana
Lauri Sutela on ollut sodanjälkeisistä puolustusvoimien komentajista virka-iältään pitkäaikaisin toimien tehtävässä vuodesta 1974 vuoteen 1983. Evp. eversti Matti Lukkari on kirjoittanut Sutelasta komentajakauteen keskittyvän elämäkertateoksen, joka on syntynyt paljolti Sutelan ehdoilla ja Sutelan haastatteluista ja muun hänen luovuttamansa aineiston pohjalta. Sutelalla tuskin on ollut tarvetta ohjeistaa kirjoittajaa sen enempää, sillä kirjaa leimaa alusta loppuun tekijänsä rajoittamaton ja peittelemätön ihailu kenraalia kohtaan.
Lauri Sutelan nimitys komentajaksi vuonna 1974 palautti normaaliolosuhteet puolustusvoimiin Sakari Simeliuksen ja Yrjö Keinosen hyvin erilaisten, mutta puolustusvoimille hankalien komentajakausien sekä Kaarlo Leinosen ylimenokauden jälkeen. Sutelan suuri oivallus oli, että jos hän halusi saada puolustusvoimille ymmärrystä ja tukea niin hyvät suhteet ylipäällikköön olivat välttämättömät. Siinä missä hänen edeltäjänsä pitivät etäisyyttä tai eri syistä ajautuivat hankauksiin Urho Kekkosen kanssa Sutela pyrki alusta alkaen luomaan ja ylläpitämään hyviä ja luottamuksellisia suhteita presidenttiin. Mikään ns. Kekkosen mies Sutela ei koskaan ollut sen enempää luonteeltaan kuin mielipiteiltään. Se välittyy selvästi myös tästä Lukkarin kirjasta, vaikka Sutela ei toisin kuin moni muu ole eläkepäivillään myöskään lähtenyt ottamaan erityistä etäisyyttä entiseen esimieheensä vaan käsittelee tätä edelleen korrektisti.
Sutelan komentajakauden alkupuoli sattui aikaan jolloin Neuvostoliitolla oli silloisen Suomen lähettilään Vladimir Stepanovin ohjelmoimana kova pyrkimys painostaa Suomea yya-sopimukseen vedoten tiivistämään sotilaallista yhteistyötään Neuvostoliiton kanssa. Julkisuuteen tästä pääsi vain puolustusministeri Dmitri Ustinovin vierailullaan tekemä esitys yhteisistä sotaharjoituksista, joka sekin kiistettiin. Tosiasiassa Ustinovin vierailun aikainen yritys oli vain huipentuma vuosia jatkuneesta painostuksesta. Sen torjunnassa Sutelalla oli ratkaiseva osa. Hän saattoi toimia menestyksellä Kekkosen luottamuksen ja tuen turvin, mutta ainakin Lukkarin mukaan myös selkeästi esimiestään määrätietoisemmin ja tämän antamaa mandaattia venyttäen. Tätä on pidettävä Suomen armeijan menestyksekkäimpänä torjuntavoittona sitten Tali-Ihantalan. Tämän tunnustuksen voi antaa samalla kun toivoo, että siitä ei seuraisi pysyvää asettautumista talvisodan ja kevään 1944 mentaalisiin juoksuhautoihin.
Lukkarin teksti on kokeneen kynänkäyttäjän sujuvaa tuotosta, mutta ei edellä selostettuja 70-luvun tapahtumia lukuun ottamatta juurikaan tarjoa uutta tietoa tai analyysiä. Asekätkennästä aiemmin perin myötäsukaisen kirjan tehnyt Lukkari edustaa myös asenteellisesti sitä osaa upseerikuntaa, jolle asekätkijät ja suojeluskunnat ovat edelleen kunnioitettavia sankareita ja esikuvia.
Upseerikunta ei kenraalitasollakaan ole yhdestä puusta veistettyä vaan sieltäkin löytyy sekä henkilökohtaisiin että poliittisiin seikkoihin perustuvia monia vastakkainasetteluja. Sutela tuntuu näiltä suurin piirtein säästyneen. Lukkarin kirjasta välittyy vain välähdyksen omaisesti se, että myös kunnioitetulla komentajalla olisi ollut ainakin muiden mielestä heikkouksiakin. Lukkarin tyyliin ei kuulu myöskään muiden suorasukainen arvostelu, mutta harvoista viitteistä löytyy ainakin kaksi aikalaiskenraalia, joita Lukkari (ja Sutela) eivät ilmeisestikään ole kummemmin arvostaneet: Aimo Pajunen ja Gustaf Hägglund. Voi olla että jälkimmäisen sivuuttamiseen riittää sekin, että hän tuli Sutelan eläkkeellä pitämän suojeluskuntien henkiinherättämistä kannattaneen puheen jälkeen suoraan todenneeksi, ettei puolustusjärjestelmässämme ole suojeluskuntien mentävää aukkoa.
Puolustusministereitä ehti Sutelan aikana olla virassa kymmenkunta. Kaikista heistä Sutela antaa myönteisen arvion, poikkeuksena vain Seppo Westerlund, joka näyttää tehneen sen virheen että esitti ministerinäkin omia selkeitä poliittisia mielipiteitään toisin kuin muu joukko, joka on yleensä sopeutunut siihen rooliin jonka puolustusvoimat ministereille varaa.
joulukuu 2003
