Useimmat meistä ovat varmaan jossain vaiheessa joutuneet jonkinlaisen ”seis maailma – tahdon ulos” -tunteen valtaamiksi. Maailman kriisit -finanssikriisi, talouskriisi, ruokakriisi, energiakriisi, demokratian kriisi, ilmastokriisi jne. – tuntuvat joskus niin päälle kaatuvilta, että on houkutus ajatella, että niistä voisi selviytyä eristäytymällä omaan nurkkakuntaansa siitä maailmasta, johon kriisit ja pahat asiat liittyvät. Tällainen mahdollisuus, jos sitä koskaan on ollutkaan, on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta.
Jos siis uhkiksi kokemastamme pahasta ja ikävistä asioista ei voi yksin eikä pienessä ryhmässä, eikä edes isonkaan valtion rajojen taakse linnoittautumalla irrottautua, niin osaammeko kuitenkaan torjua niitä ja korjata asioita maailmanlaajuisessa yhteistyössä, jota kautta vain on mahdollista antaa myönteinen vastaus kysymykseen, onko maailma ylipäätään vielä pelastettavissa?
En esitä tätä kysymystä Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistumisen innoittamana. Se antaa sille kylläkin ajankohtaisuutta, mutta toisenlainenkaan tulos kokouksesta oikeudellisesti sitovine sopimuksineen pitkälle menevistä päästövähennyksistä ei olisi tehnyt kysymystä aiheettomaksi. Uhkaavasti etenevä ihmisen toimintojen aiheuttama ilmastonmuutos ei ole ainut syy kysymyksen esittämiseen, mutta se on kuitenkin asia, joka konkreettisemmin kuin mikään muu on herättänyt useimmat ihmiset ottamaan maailman tuhon, tai oikeammin ihmislajin olemassaolon jatkumiseen kohdistuvan uhan, vakavasti otettavana mahdollisuutena.
Ihmiselle tyypillistä on, että moni meistä turvautuu tällaisen mahdollisuuden edessä kieltävään torjuntareaktioon, kuten koko ihmisperäisen ilmastomuutoksen olemassaolon kieltävät skeptikot. Se, onko ilmastomuutos tosiasia tai se, missä määrin se perustuu ihmisen toimintoihin, samoin kuin se, minkälaisia seuraamuksia siitä voi olla, ei ole uskon, vaan tieteen asia. Mutta vaikka tiede ei anna yksiselitteistä vastausta kaikkiin ilmastomuutokseen liittyviin kysymyksiin, antaa se kuitenkin niin ylivertaisen selkeän näkemyksen, että olisi täysin edesvastuutonta olla ottamatta sitä huomioon ja olla toimimatta sen mukaisesti ilmastomuutoksen estämiseksi.
En ennusta maailmanloppua. Tosin siltä osin, kun maailmanloppu koskee elämää tämän aurinkokunnan tällä planeetalla, tiedämme että se on joskus joka tapauksessa edessä. Iankaikkinen elämä on mahdottomuus. Maailman pelastaminen on siis joka tapauksessa ajallisesti rajallinen projekti, joskin nykytiedon valossa niin pitkäaikainen, ettei sen rajallisuudella ole merkitystä.
Haluan kuitenkin perustella tätä kysymystä ja sitä, miksi emme voi tähänastisen luonnontieteellisen tai muun historiallisen tiedon perusteella sulkea pois mahdollisuutta, että ihminen onnistuisi tekemään lopun ainakin inhimillisestä elämästä siinä muodossa, kun siihen maapallolla olemme tottuneet. Kysymys ei ole uusi, ja useimmiten se on liitetty siihen, kykeneekö ihminen ennakoimaan ja hallitsemaan kaikkia niitä seurauksia, joita teknologian kehitys ja käyttö tuottavat. Maailmankirjallisuudesta löytyy toki paljon toteutumatta jääneitä ennustuksia tuhoista, joille on jälkikäteen helppo hymyillä. Paljon olennaisempia ovat kuitenkin oikeassa olleet varoittajat, joiden varoitukset johtivat korjausliikkeisiin. Jälkimmäisiin lukeutuu Rachel Carsonin klassikko Hiljainen kevät vuodelta 1962, edellisiin on nykyisin tapana lukea Rooman Klubin ensimmäinen raportti Kasvun rajat vuodelta 1972, jonka tietokoneajot raaka-aineiden ehtymisestä ovat moneen kertaan joutuneet häpeään, mutta kenties kirja on myös yhtä lailla luettavissa ainakin osittain korjausliikkeitä aikaansaaneisiin teoksiin, jonka perusteesi sittenkin on oikea.
Merkittävimpiin filosofisiin puheenvuoroihin edistyksen, tekniikan ja tieteen ongelmista kuuluu G.H. Von Wrightin Vetenskap och förnuft vuodelta 1986, jota silloinen poliittis-taloudellinen eliittimme syytti ”romanttisen antiteknologian” ilmentymäksi. Kuitenkin se, mitä von Wright esitti, oli kvalitatiivinen arvio ajan kehitystrendeistä ja siitä, mihin ne johtaisivat. Se ei ollut ennusteeksi tarkoitettu, mutta monet pahastuivat syvästi siitä, että hän mainitsi mahdollisuuden, että ihminen voidaan lajina ajatella häviävän ja kysyi, onko teollinen tuotantomuoto ihmiselle lainkaan sopiva. Kysymys oli epäilemättä provokatorinen, muttei kuitenkaan sellainen, että se olisi oikeuttanut kaikista jyrkimpiä n reaktioita. Minäkin osallistuin silloin syntyneeseen keskusteluun yhdellä von Wrightiä puolustavalla puheenvuorolla, vaikkei hän nyt mitenkään juuri minun tukeni tarpeessa ollut.
Sittemmin olen koettanut miettiä suhdettani teknologiaan. En silloin enkä nyt ilmoittaudu sen vastustajaksi, sillä päinvastoin näen tieteen, osaamisen ja teknologian tehostetun hyväksikäytön välttämättömäksi, jos maailma halutaan pelastaa. Kyseenalaistan kuitenkin sellaisen teknologisen determinismin, joka määrää, että kaikki, mikä on teknisesti mahdollista tehdä tulee myös ottaa käyttöön, samoin kuin sellaisen teknologiauskon, joka ajattelee, ettei ole sellaista ongelmaa, johon teknologinen kehitys ei toisi vielä ratkaisua.
Siten kyseenalaistan myös sellaiset teknologiset ratkaisut ilmastomuutokseen, kuten ydinvoiman ja siitä syntyvän radioaktiivisen jätteen työntämisen maan alle, samoin kuin hiilidioksidin talteenoton ja työntämisen maan alle – molemmat kun edellyttävät sellaista tuhansien vuosien päähän ulottuvaa varmuutta pysyvyydestä, jota kukaan ei voi antaa. Näidenkin käyttö voi silti olla hyväksyttävissä ylimenokauden ratkaisuna nopeuttamaan siirtymää kestävään energiatalouteen, mutta ei silloin, kun niiden tarkoitus on lykätä tämän välttämättömyyden ja siihen väistämättä liittyvien elintapamuutosten kohtaamista.
Aseteknologian asema
Aseteknologian kehitys ja sodat ovat eniten tuottaneet erilaisia apokalyptisia visioita. Tappaminen lakkaisi jo vuosisatoja sitten olemasta käsityötä, mutta jo ennen ruudin keksimistäkin oli pelkin käsivoimin mahdollista tuottaa kansanmurhan mittasuhteisiin yltänyttä tuhoa. Aivan uuden ulottuvuuden asetekninen kehitys saavutti vasta viime vuosisadalla, kun nykyaikaiset joukkotuhoaseet keksittiin. Atomipommia käytettiin sodassa kaksi kertaa jo heti sen jälkeen, kun se kehitettiin käyttökuntoon vuonna 1945, ennennäkemätöntä ja nopeata tuhoa aiheuttanein seurauksin, mutta noista ajoista on ydinaseiden kehitys sekä niiden oman tuhovoiman että niiden kantolaitteiden osalta yltänyt monikymmenkertaiseen tuhovoimaan. Sen jälkeen ydinaseita ei kuitenkaan ole sodassa käytetty, sillä Yhdysvaltojen ydinasemonopolin murruttua oltiin kohta tilanteessa, jossa ydinaseisiin ensimmäiseksi turvautuva osapuoli altisti myös itsensä sietämättömän tuhon uhan alle toisen puolen vastaiskukapasiteetin takia. Se, ettei kylmä sota missään vaiheessa muuttunut kuumaksi perustui osittain juuri tähän MAD-doktriiniin – Mutually Assured Destruction – eli molemminpuolisen tuhon tasapainoa ylläpitävään mahdollisuuteen.
Ydinsodan pelko on kylmän sodan päättymisen jälkeen väistynyt, mutta uudeksi uhaksi on muodostunut joukkotuhoaseiden leviäminen ja se mahdollisuus, että ne päätyvät myös ei-valtiollisten toimijoiden, kuten terroristien käsiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että ydinaseita ja muita joukkotuhoaseita on suurvaltojen varastossa edelleen sellainen määrä, että murto-osakin siitä riittäisi inhimillisen elämän tuhoamiseen maapallolta. Ydinsulkusopimus ei ole vain velvoite pidättyä ydinaseiden hankinnasta, vaan myös vanhoille ydinasevalloille velvoite edetä ydinaseriisunnan toteuttamiseksi.
Väestökehitys muuttaa maailmaa
Maailmassa, jossa meitä ihmisiä on kolminkertainen määrä siihen nähden, mitä 60 vuotta sitten ja seitsenkertainen määrä kuin 200 vuotta sitten, keskinäinen riippuvuus sekä hyvässä että pahassa on tosiasia, josta yksikään maa eikä alue ei voi irtisanoutua, oli kyse sitten ydinaseistetusta supervallasta tai pienimmästä kääpiövaltiosta, ei vaikka kuinka sitä haikailisikin.
Väestönkasvun merkitystä ei voi sivuuttaa eikä aliarvioida. Maailman väkiluku tulee nousemaan vielä nykyisestä melkein seitsemästä miljardista ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ihmiseen ennen kuin se voi tasaantua. Tämä merkitsee aivan uutta haastetta sekä sille, miten ihminen yhtenä lajina järjestää rinnakkaiselonsa muun luonnon kanssa, että sille miten ihmisyhteisöt, valtiot ja kansakunnat, järjestävät keskinäisen kanssakäymisensä.
Väestönkasvun merkitys vaikuttaa vielä dramaattisemmalta, kun tarkastellaan yksittäisiä maita.
Egypti
Etiopia
Kenia
Jemen
Pakistan
1950
21,5 milj.
18,5 milj.
6 milj.
4 milj.
41 milj.
2009
83 milj.
83 milj.
40 milj.
24 milj.
180 milj.
2050
130 milj.
174 milj.
85 milj.
54 milj.
335 milj.
Mitään aiempaa tietoa tai kokemusta siitä, miten ihmisten ja luonnon ja ihmisyhteisöjen rinnakkaiselo liki kymmenen miljardin ihmisen maailmassa toimii, ei ole olemassa. Sen kuitenkin tiedämme, että tähänastinen tapa on yhä pahenevassa ristiriidassa kestävän kehityksen kanssa. Parisataa vuotta sitten alkanut ns. teollinen vallankumous on tuottanut koko ajan uusia ja yhä tehokkaampia tapoja, jolla ihminen on ottanut käyttöönsä luonnonvaroja, muokannut niistä haluamiaan asioita ja samalla tuottanut yhä kasvavan määrän ympäristöön palautuneita jätteitä, päästöjä ja myrkkyjä. 200 vuotta sitten maailmassa eli vain miljardi ihmistä, ja heistäkin vain pieni osa eli muuta kuin lähes täydellisesti luonnon ehdoilla tapahtuvaa elämää.
Parin sadan vuoden ajan on ihmisten määrä ja heidän toimintojensa vaikutus ympäristöön ja sen ekologiseen tasapainoon kasvanut eksponentiaalista tahtia. Kesti hyvin pitkään ennen kuin vähitellen olemme havahtuneet huomaamaan, että tapa, jolla ihmiskunta käyttää luonnonvaroja ei ole huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilyttämisestä eikä ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä. Nyt kysytään myös, minkälaisia korjaamattomia vaurioita vuosisatoja kiihtyneenä jatkunut teollisten päästöjen, jätteiden ja myrkkyjen kylväminen ympäristöömme on kasaantuessaan aiheuttanut ja miten ne vielä voivat ilmetä. Varmaa vastausta tähän emme voi tietää. Siten voi olla, että meillä parhaassakin tapauksessa on enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimusten mukaisiksi. Painotan kaikkia kolmea, sillä vaikka ekologinen kestävyys onkin kaiken elämän perusta, ei sitä saavuteta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.
Jos aikaraami on parhaassakin tapauksessa paljon kireämpi kuin mitä ajatellaan, niin huonoimmassa tapauksessa on jo liian myöhäistä. Tätä emme kuitenkaan voi tietää, ja vaikka joku sitä mieltä olisikin, niin hänen velvollisuutensa olisi kuitenkin koettaa toimia niin kuin se edelleen olisi mahdollista. Juice Leskinen sanoi sen eräässä sanoituksessaan näin:
”Kuule istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee; vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee”
Kansallisvaltioiden maailma ja globalisaation hallinta
Väestönkasvu ja se miten järjestämme toimintamme 9-10 miljardin ihmisen maailmassa, on globalisaation hallinnan suurin haaste. Se haastaa myös ns. westfalenilaisen muodollisesti suvereenisiin valtioihin jakaantuneen maailman toimintamallit. Se koskee erityisesti voimapolitiikkaa. Sotilaallinen voimankäyttö, sillä uhkaaminen ja siihen varautuminen on myös tullut tiensä päähän. Voimapolitiikan etiikka on tietenkin aina ollut kestämätöntä, mutta sillä on historiassa kieltämättä voitu saavuttaa pitkäaikaisia sukupolvienkin yli kestäneitä etuja siinä paremmin menestyneelle ryhmälle ja vallankäyttäjälle. Silti kaikki sen varaan rakennetut imperiumit ovat aina ennemmin tai myöhemmin myös tuhoutuneet.
Joukkotuhoaseiden aikakaudella ei kukaan voi turvata etujaan tällaisia aseita käyttämällä, mutta myös tavanomaisin asein harjoitettu voimapolitiikka on jälkiteollisissa yhteiskunnissa ja globaalin keskinäisriippuvuuden maailmassa käymässä tehottomaksi. Raaka-ainelähteiden valtaaminen ja toisten kansojen alistaminen ei enää tuota eikä takaa hyvinvointia valloittajille, ja ylipäätään on mahdotonta osoittaa sellaista kansallista etua, joka olisi kestävästi toteutettavissa muiden kansojen kansallisten etujen kustannuksella. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei voimapolitiikkaa edelleen käytettäisi. Siksi globalisaation hallinnan keskeisiä haasteita on konfliktien ennaltaehkäisy ja monialaisen kriisinhallintayhteistyön vahvistaminen, samoin kuin kansainväliseen oikeuteen, YK:n peruskirjaan ja monenkeskiseen yhteistyöhön sidotun ja tarkoin kriteerein rajatun suojeluvastuun toteuttamiseksi. Maailma ei enää saa seistä Ruandan tai Srebrenican kaltaisten kansanmurhien ja verilöylyjen toimettomana sivustakatsojana.
Globalisaation hallinnan agendalle kuuluvat myös sekä tavanomaisiin ja joukkotuhoaseisiin kohdistuvan aseriisunnan edistäminen että kansainväliseen asekaupan rajoittaminen. Kansainvälistä oikeusjärjestystä on vahvistettava ja valvottava niin, että ihmisoikeusrikkomuksiin tai sotarikoksiin syyllistyneet saadaan kaikkialla oikeuteen vastaamaan teoistaan, olivat he sitten Hamasin tai Israelin armeijan, al Qaidan tai Blakwater-yhtiön nimissä toimineita.
Syyskuun 11. päivän 2001 jälkeen terrorismi nousi joksikin aikaa kansainvälisen yhteistyön keskiöön ja siellä se on edelleenkin. Bushin USA julisti ”sodan terrorismia vastaan”, mutta vaikka kaikki Euroopassa ja koko maailmassakin solidarisoituivat terrori-iskun kohteeksi joutuneiden Yhdysvaltojen kanssa, emme me Euroopassa – Tony Blairia lukuunottamatta – menneet mukaan tähän sotaisaan retoriikkaan. Euroopassa ymmärrettiin, ettei terrorismin uhkaa nujerreta vain aseellisin keinoin, vaikka niidenkin käyttö esim. Afganistanissa kv. terrorismikeskusta suojelleen Taliban-hallinnon kaatamiseksi oli perusteltua ja oikeutettua ja sillä oli YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus. Irakissa, jossa Saddamin väitettyjä joukkotuhoaseita ja terrorismiyhteyksiä käytettiin valheellisesti sodan perusteena, ei tätä oikeutusta eikä valtuutusta ollut.
Sekä Irak että Afganistan osoittivat, että sotilaallinen ylivoima tuottaa kyllä ensimmäisessä vaiheessa tulosta, mutta ei pysyvää vakautta. Afganistanissa jatkuva sota ei turvaa ole tuonut, eikä myöskään sitä demokratiaa ja ihmisoikeuksien kunnioitusta, jolla kansainvälistä väliintuloa on perusteltu. Tästä seuraa, että myöskin me Suomessa joudumme vakavasti pohtimaan, vieläkö ne edellytykset ovat voimassa, joiden vuoksi mekin päätimme aikanaan operaatioon osallistua.
Myöskään terrorismi-uhan torjunnan kannalta on kyseenalaista, onko USA:n ”sota terrorismia vastaan” onnistunut uhkaa vähentämään. Voi olla, että käytetyt voimatoimet, mustavalkoinen ”joka ei ole meidän puolellamme, on meitä vastaan”-retoriikka ja se, miten Yhdysvallat Bushin aikana
suorastaan yritti laillistaa kidutuksen, on synnyttänyt enemmän uusia terroristeja kuin surmannut tähänastisia. Onneksi presidentti Obaman hallitus on muuttunut ratkaisevasti amerikkalaisten politiikkaa. Obaman hyvät aikeet ovat sinänsä olleet tunnustuksen ja kiitoksen ansainneita, vaikka Nobelin rauhanpalkintoa ei ennen ole jaettu vain aikeiden, vaan aikaansaannosten perusteella, joihin Obamalla on toki edelleen kaikki mahdollisuudet.
Globalisaation hallinta
Siitä, mitä globalisaatiolla ymmärrämme ja mitä siitä pidämme, on varsin erilaisia mielipiteitä.
Globalisaation hallintaa kannattaa siksi lähestyä hyvin käytännöllisenä kysymyksenä ja puhua siitä, mitä nyt ja lähitulevaisuudessa siltä odotamme ja miten se saadaan aikaiseksi. Se, mitä eri talousjärjestelmistä ajattelemme ja tulisiko kapitalistinen maailmantalous korvata sosiaalisemmalla ja ekologisesti vastuullisemmalla mallilla, ja jos niin minkälaisella, ei ole yhdentekevä kysymys. Samoin kysymys globaalista demokratiasta on tärkeä eikä ole väärin katsoa, että yleisillä vaaleilla valittavan ja ylikansallisiin päätöksiin oikeutetun maailmanparlamentin luottamusta nauttiva hallitus voisi olla ihanteellinen tapa ratkaista globalisaation hallinnan tarpeet, mutta ilmastonmuutos ja muut ongelmat eivät jää odottamaan sitä, syntyykö tällainen joskus tulevaisuudessa vai ei.
Elämme epätäydellisessä maailmassa, ja jos sen ongelmiin haetaan vain täydellisiä ratkaisuja, jäävät hyvätkin ja oikeaan suuntaan asioita vievät ratkaisut tekemättä. En usko, että kenelläkään on hallussaan oikeata ja lopullista totuutta siitä, miten oikeudenmukainen Suomi tai hyvä maailma on viimeistä piirtoa myöten toteutettavissa. Sen sijaan suunta muutoksille ja ne arvot, joiden toteutumista niillä haluamme parantaa, tulee olla selvänä. Se, ettei kukaan keskinäisen riippuvuuden maailmassa voi irtaantua yhteisistä haasteista, ei kuitenkaan edellytä sitä, että kaikki asiat ratkaistaisiin vain globaalilla tasolla. Se tarkoittaa paremminkin samaa oikean tasapainon etsintää kuin Euroopan unionissakin yhtäältä niiden asioiden välillä, jotka edellyttävät Euroopan- tai jopa maailmanlaajuisia ratkaisuja ja toisaalta niiden, jotka voidaan ja tulee jättää läheisyysperiaatteen mukaisesti kansallisella tai sitä alemmalla tasolla säädellyiksi.
Hyvinvointivaltion olemassaolo ja sen toteuttamistapa on edelleen ensi sijassa kansallisissa käsissä, mutta on selvää, että kansainvälisen kaupan, sijoitusten ja pääomaliikkeiden pelisäännöt – tai se , onko niitä ylipäätään olemassa – vaikuttavat jatkuvasti enemmän hyvinvointipolitiikan kansallisiin edellytyksiin. Johtopäätös tästä ei ole vielä se, että tarvitsemme ensin eurooppalaista sosiaaliturvan ja hyvinvointipalveluiden määrittämistä, vaan sitä, että riittävä globalisaation hallinta antaa edelleen mahdollisuuden hyvinvointivaltioiden toteuttamiseen niin, ettei sosiaalinen polkumyynti, kansainvälinen keinottelu, haitallinen verokilpailu, veroparatiisit tai pääomaliikkeiden säätelemättömyys sitä murenna.
Globalisaatio ja hyvinvointivaltio eivät ole toistensa vihollisia, pikemminkin päinvastoin. Jos jotain niin pohjoismaiden menestys osoittaa, että vahvat hyvinvointivaltiot hyötyvät globalisaation laajentamista maailmanmarkkinoista ja ovat myös edellytys sille, että tästä saadaan paras hyöty. Tästä kertovat kaikki ne kymmenet kansainväliset kauneuskilpailut, joissa maat asetetaan paremmuusjärjestykseen kilpailukyvyn, hallinnon tehokkuuden, ympäristön hoidon, sosiaalisen turvallisuuden, tasa-arvon tai jopa kansalaisten onnellisuuden perusteella. Ne kertovat enemmänkin kuin vain sen, että sosiaalivaltio korkeine veroineen ja kilpailukyky voidaan yhdistää. Ne kertovat, että juuri laaja-alainen pohjoismaiden mallin mukainen hyvinvointivaltio on paras tapa kohdata globalisaation moninaiset haasteet.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei tietenkään ole koskaan ollut täydellinen ja Suomi puolestaan on aina ollut hyvinvointipolitiikassaan muita pohjoismaita kitsaampi ja sen seurauksena niitä eriarvoisempi maa. Lisäksi Suomessa on hyvinvointivaltiota monin tavoin heikennetty viimeisin parinkymmenen vuoden aikana, kun julkisia palveluita on heikennetty, perusturvaa leikattu ja varallisuuseroja kasvatettu uusliberalismin hengessä. Tämän sanottuani huomaan, että olen kenties hehkuttanut pohjoismaista hyvinvointivaltiota liikaakin. Tämä on harhaanjohtavaa siksi, että se antaa liian ruusuisen kuvan pohjoismaiden yhteiskuntien nykyisestä tilanteesta. Perustella sitä voi kuitenkin sillä, että se voi havahduttaa meitä huomaamaan, mitä erityisen arvokkaita asioita pohjoismaisella yhteiskuntamallilla on ollut antaa ja miten näitä parhaita piirteitä voitaisiin vahvistaa, sen sijaan että niitä ajetaan alas.
Hehkutusta voidaan aiheesta moittia myös siitä, että sekin edustaa epärealistista lintukotopolitiikkaa, sillä miten kestävää on ylistää parinkymmenen miljoonan asukkaan maailmankolkan järjestystä, jos sillä ei ole mitään relevanssia sille, miten 7-10 miljardin ihmisen maailmalle käy. Ainoa vastaus tähän moitteeseen on todeta, että jos pohjoismailla on joidenkin asioiden esikuvallisen hyvän hoidon perusteella edelleen sekä uskottavuutta että puhevaltaa globalisaation hallinnassa, niin se velvoittaa meitä myös sitä käyttämään koko ihmiskunnan hyväksi. Siksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin esitteleminen, sen edellytysten turvaaminen ja sen kehittäminen ja vahvistaminen on edelleen sellaista globalisaation hallintaa, jota tulee muillekin suosittaa.
(Artikkeli historian ja yhteiskuntaopin opettajien Kleio-lehdessä, pohjautuu luentoon HYOL:n ja SAK:n valtakunnallisilla koulutuspäivilla, Kiljava 13.2.2010)
