Metsän vallassa.
Sotien välisen ajan Suomea on joskus ollut tapana kutsua ”ensimmäiseksi tasavallaksi” erotukseksi toisen maailmansodan jälkeen alkaneesta ”toisen tasavallan” kaudesta. Paavo Haavikko lanseerasi kirjassaan Kansakunnan linja tietoisen provokatorisen nimityksen Tannerin tasavalta samaa kautta tarkoittaen, mihin monet historioitsijat kiukkuisesti reagoivat sanoen käsitteen Suojeluskuntien Suomi olevan paljon oikeaanosuvampi. Kai Häggman puolestaan esittää, että aikakautta voitaisiin kutsua Metsän tasavallaksi, siksi keskeinen merkitys metsäteollisuudella oli sekä maan taloudessa että politiikassa.
Puunjalostusteollisuuden merkitys sotien välisen Suomen ylivoimaisesti merkittävimpänä teollisuudenalana ja vientitulojen lähteenä sekä koko maan talouden veturina on monta kertaa kuvattu ja dokumentoitu. Puunjalostusteollisuuden osuus ja vaikutus politiikassa ei sekään ole jäänyt kokonaan huomiotta, mutta Kai Häggmanin teoksen ansio on siinä, että se keskitetysti, yleisten lähteiden ohella puunjalostusteollisuuden omaa arkistomateriaalia käyttäen, antaa hyvän ja keskitetyn kokonaiskuvan metsäteollisuuden politikoinnista.
Hieman keinotekoisesti Häggmanin kuvaus ei ala vuodesta 1917 tai 1918 lähinnä siksi, että Markku Kuisman saman sarjan suurteos päättyi vuoteen 1920, mistä Häggman jatkaa. Näin tarkastelun ulkopuolelle jää se sisällissodan jälkeinen saksalaissuuntauksen kausi, jolloin Paasikiven senaatin enemmistön miehittivät metsäteollisuuden läheisiä kytkentöjä omanneet henkilöt. Metsäteollisuus putosi poliittisesti jaloilleen myös saksalaissuuntauksen romahdettua, sillä uusi valtionhoitaja Mannerheim ja hänen lähipiirinsä (Rudolf Walden, Gösta Serlachius ym.) olivat alan miehiä.
Vuonna 1919 hyväksytty uusi hallitusmuoto, Ståhlbergin valinta tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi ja metsäteollisuuteen ja erityisesti sen metsänomistukseen epäilevästi suhtautuneen maalaisliiton, yhdessä edistyksen ja jaloilleen nousseen sosialidemokratian dominoima uusi eduskunta merkitsivät kuitenkin rajoitettua pesäeroa metsäteollisuuden ja valtiojohdon välillä. Kuten Häggman kirjoittaa, ”teollisuuden oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja ryhdyttävä toimimaan massapuolueiden ja julkiseen vaalikamppailuun perustuvan puoluejärjestelmän ehdoilla”.
Tämä tarkoitti mm teollisuusmyönteisten ehdokkaiden ja puolueiden runsaskätistä vaalirahoitusta. Omia miehiään metsäteollisuus sai läpi lähinnä RKP:n ja kokoomuksen listoilta. Lapuanliikettä edeltäneet fasistoidiset järjestöt – kuten teollisuuden lakonmurtajajärjestö Yhtymä Vientirauha eli ns. Pihkalan kaarti – nauttivat metsäteollisuuden tukea. Samoin sitä sai aluksi lapuanliike, jonka kulissientakaisiin tukijoihin kuuluivat Walden ja Mannerheim, mutta IKL:n ja teollisuuden välit kylmenivät 30-luvun edetessä. Puunjalostusteollisuus ryhtyi rakentamaan suhteita myös maalaisliiton oikeistosiipeen, minkä lisäksi Tannerin johtamat sosialidemokraatit usein ymmärsivät teollisuuden tarpeita siltä osin, kuin toivoivat työväenkin sen menestyksestä hyötyvän.
Metsäteollisuuden tuotantolaitokset olivat keskittyneitä niiden ympärille metsien lähelle ja koskien vierelle rakentuneisiin pienempiin teollisuusyhdyskuntiin, joita teollisuuden patruunat – Walden Valkeakoskella ja Myllykoskella, Serlachius Mäntässä tai Ahlström Sunilassa – paternalistisesti hallitsivat. Poliittisesti aktiivisille vasemmistolaisille tässä vallankäytössä ei ollut hyväntahtoisuutta, mutta asemaansa tyytyneet työläiset pääsivät osallisiksi yhtiöiden tarjoamista tuohon aikaan edistyksellisistä sosiaalisista eduista. Valtakunnan urheilukin hyötyi – suojeluskuntien, ei TUL:n kautta – kuten Valkeakosken ja Myllykosken edelleen jatkuva jalkapallohegemonia osoittaa, samoin arkkitehtuuri ja yhdyskuntasuunnittelu erityisesti Alvar Aaltoa työllistäneen Ahlströmin pääjohtajan Harri Gullichsenin ja tämän vaimon Mairen (os. Ahlström) suojeluksessa.
Sotien välinen metsäteollisuus oli kapitalismin, mutta ei välttämättä vapaan kilpailun ystävä. Sen kartelliyhteistyön moninaiset vaiheet ja vaikeudet, sekä Suomessa että kansainvälisillä markkinoilla, tulevat myös kiintoisasti valotettua.
Häggmanin kirja on osa Metsäteollisuus ry:n rahoittamaa ja sen historiatoimikunnan valvomaa tutkimusprojektia, mutta se ei näytä pahemmin asettaneen mm.
WSOY:n kaksiosaisen historian kirjoittajana ansiotuneelle tekijälle työn laatuun vaikuttaneita rajoitteita. Kirjaa kannattaa silti lukea rinnan myös Antti Kujalan tuoreen Paperiliiton historian kanssa, joka ei ole ehtinyt mukaan Häggmanin lähdeaineistoon.
elokuu 2006
