Vappupuhe Hangossa ja Leppävaarassa, 1.5.2014

Hyvät toverit!

Euroopan parlamentin vaalit lähestyvät ja tällä kertaa ne näyttävät onneksi jo herättäneen suurempaa mielenkiintoa kuin aikaisemmat vaalit, joissa osanotto on jäänyt kaikissa maissa alhaiseksi ja vaalikamppailu enemmän sisäpoliittisten kuin EU-kysymysten hallitsemaksi. Nyt Eurooppa-tason kysymykset näyttävät muodostuvan keskeiseksi ja niissä kulkee myös selvä jakolinja Euroopan poliittisten puolueperheiden kesken.

Euroopan sosialidemokraattinen puolue on nimennyt kärkiehdokkaakseen komission johtooneuroparlamentin puhemiehen Martin Schulzin. Hän on myös kiitettävästi ottanut tehtäväkseen haastaa oikeiston dominoiman komission ja Euroopan keskuspankin vallitsevan uusliberalistisen euro-ortodoksian EU:n finanssikriisin hoidossa.

Schulz esittää rahaliiton 22 vuotta vanhan vakaussopimuksen kriteereiden uudelleenarvioimista, koska 60 prosentin velka-aste ja  3 % julkisen talouden alijäämärajat ovat liian jäykkiä ja estävät järkevän keynesiläisen kasvua ja työllisyyttä ylläpitävän suhdannepolitiikan harjoittamisen.

Havainto ei ole uusi. Enempi vähempi kaikki ekonomistit ovat sanoneet saman. Itse asiassa monille poliittisille johtajillekin asia on ollut selvä, mutta kaikki ovat sisäistäneet sen tietynlaisen omertan lain, joka kieltää rahaliitto EMU:n perusteiden kyseenalaistamisen. Vain harvoin pokka pettää, kuten komission silloiselta puheenjohtajalta Romano Prodilta, joka sai jumalten tuomion tultuaan rehellisyyden puuskassa kutsuneeksi vakaussopimusta ”typeräksi”.

Niinpä vielä kaksi vuotta sitten koko euroeliitti oli kuuliaisesti hyväksymässä Euroopan oikeistojohtajien kokouksessa sovittua, vakauskriteereitä edelleen tiukentavaa finanssipaktia. Minäkin saatoin siitä todeta vain, että parhaassa tapauksessa se on harmiton, mutta pahimmassa katastrofaalinen.

Sama kritiikittömyys koskee myös eurokriisin hoitoa, mikä on, markkinavoimien säikyttämisen pelossa, tapahtunut yhden ainoan kulloinkin auktorisoidun vaihtoehdon nimeen vannoen.  Vielä oppositiossa saatoimme suomalaisina sosialidemokraatteina äänestää Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan. Näimme ettei se sijoittajavastuun puuttuessa tulisi toimimaan eikä riittämään, missä olimme oikeassa.

Suomen kokoisen maan hallituksen rahkeet eivät yksin ole riittäneet valitun linjan muuttamiseen, mutta olemme tämän hallituksen toimin sentään voineet varmistaa itsellemme vakuusvaatimuksilla hivenen muita turvatumman aseman sekä hivuttamaan vähitellen myös sijoittajavastuuta mukaan uusiin eurokriisien toistumisen ehkäisemiseksi tehtyihin ratkaisuihin. Saksalaisjohtoisen valtavirran myötäily on Suomen hallituksen oikeistolle ollut luontevaa, vasemmistolle se on ollut taipumista olosuhteisiin, joita emme yksin voi muuttaa.

Siksi on erittäin tervetullutta, että talous- ja rahapolitiikan hoito nostetaan myös eurooppalaisella tasolla vaaliteemaksi. Schulzin avaus on saanut tukea mm. Italian uudelta pääministeriltä Matteo Renziltä. Suomessa oivan tilaisuuden kalliiksi ja tehottomaksi osoittautuneen, komission kiristyspolitiikan nimeen vannoneen eurokriisin hoidon kritiikkiin tarjoaa sen yhden päävastuullisen Olli Rehnin ehdokkuus europarlamenttiin. Juuri Rehniin henkilöitynyt komission linja on osoittautunut turmiolliseksi niin Etelä-Euroopan kriisimaille kuin Pohjois-Euroopan maksajamaillekin.

Tähän keskusteluun on liitettävä myös Euroopan keskuspankin roolin avoin arviointi. Jos Eurooppaa nyt uhkaa, kuten monet näkevät, sen talouden orastavaa toipumista uhkaava deflaatiotilanne, on se vain jayksinomaan itsenäisyyttään varjelevan Euroopan keskuspankin syy. On paikallaan nostaa uudistusten listalle myös keskuspankin yksipuolisesti monetaristisen mandaatin tarkistaminen niin että myös rahapolitiikan velvollisuutena olisi tukea kasvua ja työllisyyttä.

Hyvät toverit!

Maaliskuun kehysriihessä tehdyt päätökset ovat synnyttäneet runsaasti keskustelua ja myös kritiikkiä. Oppositio ovat niitä kritisoineet ja tehnyt niistä myös välikysymyksen. Näin opposition kuuluukin jo viran puolesta tehdä. Yhtä tärkeätä on kuitenkin vastata avoimesti ja oikein omista joukoista nouseviin kysymyksiin.

Kehysriihessä edessä oli todella mittava urakka talouden tasapainottamiseksi ja julkisen talouden kestävyyden varmistamiseksi. Tällaisessa tilanteessa on selvää, ettei kehysriihestä koskaan voi saada sellaista tulosta, johon kaikki olisivat tyytyväisiä.  Silloin toiseksi paras tulos on sellainen, johon kaikki olisivat yhtä suuressa määrin tyytymättömiä. Reaktioista päätellen tässä on voitu jopa onnistua, mutta hyvä ei ole sekään jos tyytymättömyys jakaantuu kovin epätasaisesti.

Sosialidemokraateilla oli ratkaisulle kolme isoa tavoitetta. Sen täytyi olla uskottava niin, että luottamus Suomen talouden kestokykyyn ja vakauteen ei vaarannu, sen täytyi tukea talouden kasvua ja työllisyyttä ja sen täytyi olla oikeudenmukainen ja toteuttaa myös hallitusohjelman tavoitetta eriarvoisuuden vähentämisestä.

Ensimmäisessä tavoitteessa uskottavuus meidän kapitalistisessa markkinataloudessamme on pitkälti ns. markkinavoimien ja luottoluokittajien ja näiden maailmankuvaa heijastavan Euroopan komission silmissä määräytyvä asia, jolla ei välttämättä ole yhteyttä todelliseen velkakestävyyteen ja vakauteen. Uskottavuutta voidaan näissä oloissa joutua hakemaan myös keinoilla, jotka ovat toisen tavoitteen eli kasvun ja työllisyyden kanssa ristiriidassa. Tätä päätökseen liitetty kasvu- ja työllisyyspaketti kompensoi vain osittain, kuten näkyy esim. siinä miten liikennerahoja leikataan yhtäällä ja lisätään toisaalla.

Kolmannen tavoitteen eli eriarvoisuuden vähentämisen kannalta veroratkaisut ovat kokonaisuudessaan tehtyjen laskelmien mukaan lievästi tuloeroja kaventavia. Leikkaukset taas vievät etupäässä toiseen suuntaan. Näiden osalta laskelmia vielä tehdään kiireellä.

On helppo osoittaa, missä kohdin ratkaisut olisivat voineet olla parempia. Jos se olisi ollut vain sosialidemokraateista kiinni, ne olisi myös tehty vähän toisin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että pöydässä tarjolla oli pääasiassa vain paljon huonompia vaihtoehtoja. Esim. lapsilisien suhteen olisi haluttu moninkertaista nyt tehtyä suurempaa leikkausta. Sosialidemokraatit taas esittivät lapsilisen merkittävää tasokorotusta sekä verollepanoa, jolla olisi saavutettu samat säästöt mutta samalla myös tasoitettu tuloeroja merkittävällä tavalla, mutta jäimme tämän kanssa yksin.

Isoin asia tietenkin on kysymys siitä, antaako paketti kokonaisuudessaan paremmat mahdollisuudet hyvinvointivaltion kestävyyden turvaamiseen. Siihen liittyvät myös suurimmat epävarmuudet, sillä tapa ja aikataulu, jolla isoja rakenteellisia muutoksia nytkin valmisteltiin oli sellainen, jossa kaikkien vaikutusten ja seurausten arviointi jäi pakostakin vajavaiseksi. Siten päätösten jatkotyö voi tuottaa vielä yllätyksiä ja ongelmia, mutta myös niin, että oikein loppuunvietyinä ne voivat myös parantaa nyt syntynyttä kuvaa.

Sama koskee myös kehysriihen alla saavutettua kaikkien puoluejohtajien yhteisymmärrystä Sote-uudistuksen toteuttamisesta viiden erva-alueen puitteissa tavalla, joka samalla poistaa suurimman osan kuntien vastuulla olevista tehtävistä kunnallisen itsehallinnon piiristä. Ihan yksinkertaista ei jatko tule olemaan, sinänsä kirkas perusratkaisu jättää vielä monta avointa ja isoa kysymystä jatkotyössä ratkaistavaksi.

Kaikki ei siis ole suinkaan selvää ja valmista loppuhallituskautta ajatellen. Tältäkin kannalta vasemmistoliiton päätös jättää hallitustyö on valitettava asia. Puolue kykeni myötävaikuttamaan demareiden tukena molemmille tärkeiden asioiden toteutumiseen hallitustyöskentelyssä ja kernaasti olisi suonut, että he olisivat jatkossakin olleet mukana vaikuttamassa.

Se että niin monet asiat ovat vielä kehysriihen jälkeenkin avoimia kertoo myös vakavista puutteista päätösten valmistelutavassa. Menettelytapa, jolla tällaiseen miljardiluokan päätöksentekoon valmistaudutaan herättää demokratian kannalta vakavasti otettavia kysymyksiä. Onko todella niin, että näin isoja ja välttämättömiä päätöksiä voidaan tehdä vain nopeutetulla ja puolisuljetulta vaikuttavalla valmistelulla, silloin kun kaikki kuitenkin tunnustavat kestävyysvajeen olemassaolon ja tarpeen tehdä säästöihin mittavia sopeutuspäätöksiä että kauaskantoisia rakenteellisia uudistuksia?

Melkein kaikki ne asiat joihin nyt tehtiin muutoksia on aikanaan valmisteltu pitkään ja huolella, ei vain kuukausia vaan usein vuosikausia, kestävissä prosesseissa. Varhempina aikoina valmistelussa käytettiin myös laaja-alaisia komiteoita, mutta ilman niitäkin pyrittiin myös tutkimukseen perustuen arviomaan laajalti uudistusten seurauksia.

Nyt moniin isolla työllä valmisteltuihin asioihin kajotaan minimalistisen valmistelun jälkeen niin, että ministereilläkin on ollut käytännössä vain muutama päivä jos aina edes sitäkään aikaa tutustua hyvin ylimalkaisiin papereihin. Niihin ei ole liitetty minkäänlaisia laajempia yhteiskunnallisia vaikutusarvioita esim. siitä, miten ne toteuttavat hallitusohjelman tavoitetta eriarvoisuuden vähentämisestä ja miten ne vaikuttavat tulonjakoon. Käyttämällä vähän enemmän aikaa valmisteluun on tällaisetkin kysymykset mahdollista selvittää, vieläpä huomattavasti halvemmalla kuin 700 000 eurolla mitä ns. Himas-selvityksen hinnaksi muodostui.

Päätöksenteon tulee kyetä rohkeisiin päätöksiin, mutta rohkeus ei ole sitä että päätöksiä tehdään puutteelliseen tietoon ja arviointiin perustuen. Siksi täytyy olla myös valmiutta päätösten tarkistamiseen, jos jatkotyössä ilmenee niiden johtavan sellaisiin seurauksiin, joita ei kyetty ennakoimaan ja joita ei nimenomaisesti tavoiteltu.

Hyvät toverit!

Valitettavasti on myös tänään pakko todeta, että pahimmassa tapauksessa nyt tehdyt päätökset eivät ole riittäviä. Näin voi tapahtua jos maailmanpoliittinen jännite edelleen pahenee tavalla, jolla on myös koko maailmantalouden kehitykseen kielteisiä vaikutuksia.

Jo nyt on Venäjän talouden heikkeneminen johtanut siihen, että Suomen kaltaisissa laajoja kauppa- ja taloussuhteita naapurinsa kanssa kehittäneissä maissa on talouden ennusteita jouduttu alentamaan.  Konfliktin laajentuminen voisi johtaa vielä vaikeampiin tilanteisiin ja taloudellisiin menetyksiin jos EU:ssa kaavaillut Venäjän kauppaan ja talousyhteistyöhön ulottuvat pakotteet niistä seuraavine mahdollisine Venäjän vastatoimineen toteutuisivat.

Tätä kukaan ei tietenkään toivo, sillä sitä olisi edeltänyt sotilaallinen interventio Itä-Ukrainaan. Tämä ei ole kuitenkaan poissuljettu vaihtoehto, sillä sotilaallista voimaa on jo käytetty Krimillä ja Ukrainan rajalle on kerätty tätä tarkoitusta varten huomattavan paljon sotilaallista voimaa, jota voimannäyttöä myös uhkailevalla tavalla ja uhkailevilla puheilla tehostetaan. Toisin kuin Krimin niemimaan haltuunotto Itä-Ukrainaan meno olisi kuitenkin paljon vaarallisempi ja sotaisampi operaatio, ja vaikka sen sotilaallisesta lopputuloksesta ei olisi epäilystä niin se merkitsisi huomattavia inhimillisiä ja aineellisia tappioita puolin ja toisin ja on todennäköistä, että samat venäläiset jotka nyt juhlivat Krimin maahansa liittämistä suurena sankaritekona eivät tällaista veljeskonfliktin kaltaista tilannetta lainkaan haluaisi.

Ukrainan ja Venäjän tilanteen ymmärtämiseksi ei tarkastelua voi aloittaa vain viimeisten viikkojen, kuukausien tai vuosienkaan tapahtumasta, vaan sitä varten on tunnettava paljon kauempaa näiden maiden sekä niiden naapureiden historiaa. Silloin on myös tunnistettava, mitä virheitä nämä naapurit, EuroopanUnioni mukaan lukien, ovat aiemmin tehneet tavalla, joka on myötävaikuttanut nyt nähtyyn voimankäyttöön. Se ei näitä kansainvälisen oikeuden ja sopimusten rikkomuksia millään tavoin oikeuta, mutta antaa paremmat eväät sille, että löydetään mahdollisimman vähän vahinkoa ja menetyksiä tuottava ulospääsy kriisistä.

Tämän päivän tilanteessa on huomattava, ettei Itä-Ukrainassa ole ollut nähtävissä sellaista aitoa kansanliikettä ja tahtoa Venäjään liittymiseen kuin Krimillä, mikä saattaa olla Moskovalle odottamaton pettymys. Itse itsensä kansanjohtajiksi nimittäneet aseistetut toimijat ovat etupäässä kunnostautuneet rikoksen tunnusmerkit täyttävien tekojen toimeenpanijoina, mikä tuskin herättää laajempien joukkojen kunnioitusta tai luottamusta.

Samanaikaisesti on toki ymmärrettävää, että venäjää äidinkielenään puhuvat ukrainalaiset haluavat varmasti kielellisten ja muiden oikeuksiensa tunnustamista jakamattomassa ja kaikkien naapureittensa kanssa sovussa elävää Ukrainaa sekä sellaista korruptiosta vapaata demokraattista oikeusvaltiota jollaisesta ketkään ukrainalaiset eivät vielä koskaan ole historiansa aikana päässet nauttimaan.

Lähipäivät ja –viikot näyttävät onko Ukraina mahdollista saattaa tätä tarkoittavalle kehityspolulle. Jännitteiden kärjistymisen estäminen ja niiden purkaminen on ensimmäinen asia ja siinä nopeasti lisättävät ETYJ:in tarkkailijat ovat tärkeässä asemassa. Fyysisesti he eivät voi mennä minnekään väliin, mutta mitä enemmän paikalla on tarkkailevia silmiä ja korvia sen paremmat mahdollisuudet on välttää väkivaltaisuuksien leviäminen ja avata sellainen tie kestävälle neuvotteluratkaisulle, jota kolme viikkoa sitten neljän osanottajan – Ukraina, Venäjä, Euroopan Unioni ja USA – etsittiin ja pitkälle myös löydettiin, mutta jota sopimusta ei ole pantu käytäntöön.