Nyt avattavassa Ilja Glazunov ja Suomi näyttelyssä on esillä venäläismaalarin lähinnä 70-luvulle ajoittuvat suomalaisaiheiset työt. Näistä tunnetuin on tietenkin jo näyttelykutsua koristava presidentti Urho Kekkosen muotokuva vuodelta 1973.
Lehdistössä esitetyistä etukäteiskommenteista ei ole ihan helppoa päätellä, olemmeko tänään avaamassa taidenäyttelyä vai suomettumiskauden historiallista kuvakavalkadia. Selvää on, ettei minua minkäänlaisena taiteentuntijana ole pyydetty tässä tilaisuudessa esiintymään, vaan tietenkin tämän Kekkosen muotokuvan edelleen omistavan Paasikivi-seuran varapuheenjohtajana.
Mihin tämä maalaus tämän jälkeen menee ja minne se pysyvästi päätyy on kysymys, jonka arvuuttamisesta toimittajat ovat tekemässä jo vähän epäkunnioittavaakin kansanhuvia. Voinkin siis heti kertoa, että täältä tämä työ lähtee muiden mukana Vaasaan näyttelyyn, ja sieltä palatessaan sen uusi sijoituspaikka on jo olemassa. Valitettavasti en voi tänään vielä kertoa, mikä se on, ennen kuin kaikkien osapuolten päätöksenteko on asianmukaisesti loppuun saatettu.
Mikään taide ole koskaan täysin irrallaan ajastaan tai yhteiskunnallisesta kontekstistaan. Tämän Glazunov-näyttelyn kyseessä ollen voi kysyä mikä arvo jää taiteelle enää sen jälkeen, kun tämä historiallinen ja poliittinen konteksti on siitä riisuttu, vai kuuluvatko ne niin yhteen ettei erillistä arvioita voi esittää.
Glazunovin töiden suomalaisten mallihenkilöiden luettelo on sellaisenaan paljon puhuva: Urho Kekkosen ohella Anita Hallama, Armi Ratia, Johannes Virolainen, Seppo Nummi, Valdemar Melanko, Kurt Juuranto, Ville Repo, Timo Sarpaneva, Marjatta Väänänen ja tietenkin rauhanpuolustajien monikymmenvuotinen pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen. Suomalaisista maisemakohteista ei voi unohtaa Lepikon torpan maisemaa. Näiden kuvien ja niiden viestin analyysi sopii sekä taidehistorioitsijoille että poliittisen historian tutkijoille.
Tätä kaikkea voi pitää Kekkosen-Brezhnevin suomettumis- ja pysähtyneisyyden kauden ilmentymänä. Sellaisena se kuitenkin oli harmittomimmasta päästä ja sitä voi tänään muistella ja katsella pilkesilmäisellä nostalgialla.
Toivon että jokainen voi löytää tästä näyttelystä oman näkökulmansa niin Glazunovin taiteeseen kuin 70-luvun Suomeen.
