puheenvuoro Suomenlinnan sotavankileirin 90-vuotismuistotilaisuudessa

Parhaimmat kiitokset Suomenlinnan hoitokunnalle tämän muistotilaisuuden
järjestämisestä, samoin kuin valtiovallalle, kirkolle ja puolustusvoimille
heidän halustaan olla mukana kunnioittamassa niiden kymmenen tuhannen
suomalaisten muistoa, jotka vuonna 1918 joutuivat sisällissodan jälkeen
Suomenlinnaan perustetulle vankileirille. Linnakkeesta tuli muutamaksi
kuukaudeksi eräänlainen vankileirien saaristo, ja tänne joutuneista noin 10 000
vangista 1500 ei teloitettuina tai nälän ja tautien murtamana selvinnyt
koettelemuksestaan elävänä. Kärsimykset eivät koetelleet vain vankeja, vaan
yhtä lailla ulottuivat heidän omaisiinsa ja läheisiinsä. Vuoden 1918
olosuhteissa Suomenlinnan vankileiriin päätyi hyvin erilaista väkeä. Muutamat
olivat tehneet sotaoloissakin rikokseksi tunnistettavia tekoja. Toiset uskoivat
että oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen edellytti vanhan maailman
alaslyömistä. Monet niistä jotka ase kädessä olivat osallistuneet
työväenliikkeen onnettomasti aloittamaan ja onnettomasti päättyneeseen
aseelliseen vallanottoyritykseen, eivät sen oikeutukseen ja onnistumiseen
itsekään uskoneet, vaikka kulkivat joukon mukana. Suomenlinnaan päätyi näiden
ohella myös sellaisia ihmisiä, jotka olivat nimenomaisesti irtisanoutuneet
aseellisesta vallanotosta. Vuoden 1918 sota jätti syvät haavat suomalaiseen
yhteiskuntaan, joita sodan muisteleminen vielä pitkään ylläpiti. Jokaista sodan
kymmenvuotispäivää on muisteltu erilaisissa olosuhteissa ja tunnelmissa. Nyt 90
vuoden jälkeen voidaan vuoden 1918 sotaa muistella vapautuneemmin ja aidosti
yhtenäisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Tähän on vaikuttanut ajan kulku ja se,
että sisällisotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on vaikea enää millään
mielekkeellä tavalla liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin
yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin. Vapautuneemmin ei
kuitenkaan tarkoita samaa kuin vastuuttomasti.

Myös maailmanlaajuisilla muutoksilla on ollut tähän vaikutuksensa. Maailmaan on
vähitellen syntynyt ja vahvistunut yhteisvastuuta korostava ajattelutapa joka
velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin. On
perustettu uusi kansainvälinen rikostuomioistuin jonka tehtävänä on
tarvittaessa käsitellä kaikki tällaiset tapahtumat ja varmistaa se, ettei
kukaan tällaisiin rikkomuksiin syyllistynyt enää minkään maan
oikeusjärjestelmän laiminlyöntien ja toimintakyvyttömyyden vuoksi voi vapautua
oikeudellisesta vastuusta. Kun siis luemme uutisia Rwandasta, Srbcenicasta,
Tshetseniasta, Guantanamosta tai Darfurista ja otamme kansainvälisen yhteisön
vastuullisina jäseninä kantaa näihin tapahtumiin ja tilanteisiin emme voi olla
näkemättä yhtäläisyyksiä siihen, mitä Suomessa 90 vuotta sitten tapahtui.
Joudumme tarkastelemaan nyt myös omaa historiaamme yleisinhimillisten ja
velvoittavien kriteereiden valossa.

Meillä ei Suomessa ole kuitenkaan aihetta syyllisten etsimiseen tai
tuomitsemiseen, ei liioin keinotekoisiin anteeksipyyntöihin ja anteeksiantoihin.
Se mitä edelleen tarvitsemme on oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon
tunnetuksi tekemistä. Vielä enemmän tarvitsemme tietoihin ja inhimillisiin
arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme
sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme etteivät sen kaltaiset tapahtumat,
joiden yksiä uhreja olemme täällä tässä muistotilaisuudessa kunnioittamassa,
voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan
kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

Erkki Tuomioja

Omaisten edustajien puheenvuoro Suomenlinnan sotavankileirin
90-vuotismuistotilaisuudessa 5.9. 2008