Juhlapuhe, SAK:n Porvoon paikallisjärjestön 60-vuotisjuhla, Porvoo, 23.10.2005

Kun Porvoon ammatillista paikallisjärjestöä toisen maailmansodan päättyessä perustettiin maailmassa eli jo 2,4 miljardia ihmistä. Tänään meitä on 6,1 miljardia ja määrä nousee ainakin yhdeksään miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tässä on pähkinänkuoressa globalisaation ydin; yhteenkasvavassa maailmassa keskinäinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.

Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiu­tumiskyvyn määräämissä ra­joissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttä­mi­seen.

 Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuu­temme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytyk­set määräytyvät maail­manlaajuisesti.

 Kansainvälisenä liikkeenä tämä on työväenliikkeelle luonnol­linen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdolli­suuksia avaavaan globa­lisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten globa­lisaatiot johta­vat talou­den ja markkinoiden voimat saa­daan parem­paan hallintaan ja palve­lemaan yhteisesti määriteltyä ja yhtei­sesti tunnustettua hyvää, miten globalisaation kasvattama vauraus saada tasaisemmin ja oikeudenmkaisemmin jaettua?

 Tasavallan presi­dentti Tarja Halosen toiminta on myös hakiessaan vastatuksia nähin haasteisiin ollut samalla turvallisuu­tem­me kan­nalta kauas­katsoista reaa­lipolitiikkaa. Sitä on kylmän sodan aikai­siin asenteisiin luk­kiintuneiden vanhakan­taisten kriitikoi­den ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.

 Syyskuussa pidettiin New Yorkissa YK:n erityisistunto, jossa oli määrä teräs­tää maailman kaikkien maiden yhteistä sitou­tumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaa­lien haas­teiden ratkai­semiseksi sekä päättää maail­manjär­jestön merkittä­vämmistä uudis­tuksista sen 60 vuotta sitten tapah­tuneen perusta­misen jälkeen.

 Kokouksessa vältettiin juuri ja juuri täydellinen epäonnistumi­nen. Siihen on kuitenkin syytä olla tyytyväinen, että aiemmat sitoumukset kehitystavoitteiden toteuttamiseen saatiin sentään uusittua, vaikka uusia keinoja ja sitoumuksia niiden toteuttami­seen ei tehtykään. YK:n uudistukset nytkähtivät kuitenkin aske­leen eteenpäin, mutta niiden loppuunviemisessä riittää vielä työtä.

 Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämät­tömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maail­manlaajuisena toimijana. Nyt Rans­kassa ja Hollannissa enem­mistö on sanut selvän einsä uudelle perustusla­kisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisää­vän markkinavoi­mien vapaata tem­mellystä.

 Meille Suomessa, jotka haluamme vahvistaa EUta juuri so-siaali­sen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityi­nen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliitti­projektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäy­tys.

 Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi.

  Arvoista kuulijat!

 Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertai­luissa ja muissa menestysarvioissa jatkuvasti aivan kärkeen, mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhos­ta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.

 Tällaiset EVA-reseptit ja nyttemmin Esko Ahon aikana myös Sit­rasta säännöllisin väliajoin ulossyöstämät opetuskirjaset ovat lähet­teitä Suomea ja sen hyvinvointivaltiota surkastuttavaan saatto­hoitoon. Yksi meidän keskei­nen kilpailu­valt­tim­me on – osaamisen, yrittämi­sen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvin­vointival­tio. Sen sijaan että ve­ronalennusten ra­hoittamiseksi ja tehokkuu­den nimissä edelleen etsitään kohtei­ta, joista sitä voisi leika­ta, on aika ryhtyä välttämättömiin kor­jauksiin jotta hyvin­vointi­valtion kestävyys turvataan.

 Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskes­kusjonoista, pahoinvointikäyttytymisen lisääntymisestä, takkuile­vista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.

 Hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeelli­nen askel oikeaan suuntaan, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnol­lista etsiä ratkaisuja täsmäkohden­netuista toimista, jotka autta­vat pahimmis­sa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köy­hyysloukkuja. Siksi jatkossa on syytä pitää huoli työmarkkinatuen tasosta ja muun eri muotoisen perustoimeentuloturvan riittävyydestä.

 Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on univer­saalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perus­teella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.

 Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulus­ta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. On syytä arvi­oida tarkkaan mihin EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaa­laisil­le esitetyt lukukausimaksut voisivat johtaa. Ulkomaalaistenkin rahastaminen voi olla epäviisasta. Se ei ainakaan lisää Suomen houkut­te­levuutta lisää tilan­teessa, jossa meillä muutoin­kin on jo kieles­tämme ja luon­nonhai­toista alkaen ylimää­räisiä esteitä voitettava­na saadak­semme kansainvä­listä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muual­le.

 Tässä yhteydessä on myös syytä ennakkoluulottmasti arvioida uusille EU-mailla kohdistetun työvoiman vapaan liikkuvuuden määräaikaista rajoittamista. Pelottelu sillä, että sadattuhannet virolaiset vain odottavat pääsyä Suomeen töihin oli täysin aihee­tonta, todennäköisemmin joudumme vielä sen eteen, että haikailem­me missä kaikki nämä virolaiset ovat kun tarvitsisimme heitä apuun hyvinvointipalvelujemme ylläpitämiseksi.

 Tinkimätön lähtökohta tietenkin on, että Suomessa töitä tehdään aina ja ainoastaan suomalaisen työlainsäädännön ja yleissitovien työehtosopimustemme määrittämin ehdoin. Ku nämä ja myös niiden valvonta ovat kunnossa, ei EU-työmarkkinoiden avautuminen ole mikään uhka vaan mahdollisuus.

 Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suh­teelli­sen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskun­nan yhteenkuulu­vuu­teen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiiin koh­distuvalla sosi­aalipo­litiikalle tämä ei synny. Siksi perustur­van tason riittä­vyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmark­kinatuen osalta – on turvattava.

 Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyt­täen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että alamme jo nyt hahmottaa vaalioh­jelmiamme ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että vasemmistopuolueet eivät joudu halli­tus­neu­vot­teluihin otta­maan annet­tuna paljolti uuslibe­ralistisia oppeja heijastavaa virkamiesval­mistelua.

 Optioiden turhuus ja turmiollisuus on jo laajalti nähty ja tunnustettu jopa yltiökapitalismin kotimaassa USA:ssakin. Meillä­kin se oli kallis ja turha kokemus, eikä vielä suurempaa vahinkoa tule aiheuttaa juoksemalla samojen uusliberalististen piirien nyt suosiman ns. tasaveromallin perässä.

 Arvoisat kuulijat!

 Työhön turvalli­suuden ja hyvinvointivaltion hyväksi kuuluu myös huolenpito siitä, että Suomi säilyy myös omistuksel­lisesti toimi­vana sekataloutena, jossa yhä enemmän kansainväli­seen omistukseen siirtyvien pörssiyhtiöiden ohella toimii myös terveitä perhe- ja pienyrityksiä, valtion ja kuntien omistamia yrityksiä ja sellai­sia jossa julkinen valta on mukana merkittävä­nä omistajana samoin kuin laaja osuustoiminnallinen sektori.

 Juuri osuustoiminta ja valtion omistajapolitiikka ovat avainase­massa kun haluamme säilyttää suomalaisen elinkeinoelämässä myös riittävän omistuksellisen siteen suomalaisen yhteiskunnan pitkä­jänteiseen menestykseen. Siksi yksityistämistä ei tule jatkaa ainakaan siten, että valtion kokonaisomistus vähenee, vaikka se voi toki aktiivisen omistajapolitiikan merkeissä muuttaa muoto­aankin ja suuntautua uusille aloille.

 Omistuksen kautta syntyvä sitoutuminen Suomalaisen elinkeinoelä­män ja yhteiskunnan pitkäjänteiseen menestykseen on ollut yksi tärkeä osatekijä kolmikantayhteistyön ja sopimusyh­teiskunnan tuloksellisuudelle. Vaikka tuloneuvotte­luissa on aina väännetty kättä senteistä, euroista ja työtunneis­ta, on tuloksia syntynyt silloin, kun molemmin puolin pöytää istuvat ihmiset tuntevat vastuuta Suomen menestystyksestä ja suomalaisten hyvin­voinnista. Tilanne muuttuu, jos työnantajapuo­lella istuisi vain ulkomaisten tytäryhtiöiden palkkarenkejä.

 Suomen menestyksen avaintekijät ovat vastaisuudessakin osaami­sessa, yrittämisess’ ja yhteistyössä. Osaamisen merkityksen tunnustavat kaikki, mutta on tärkeätä ettei sitä ymmärretä liian kapealaisesti vain huipputeknologiaan liittyväksi osaamiseksi. Mitään huippumenestystarinat olisivat harvassa, ellei meillä olisi kattavaa ja maksutonta perusopetusjärjestlemää, jossa ketään ei lyödä aiheetta ulos vaan jokaisen omat edellytykset ja lahjakkuudet otetaan huomioon.

 Yrittäminen ei voi olla ammattiyhdistysliikkeellekään merkityk­setön asia. Jos haluamme päästä takaisin täystyöllisyyteen tar­vitsemme muitakin kuin kansainvälisesti tunnettuja suuryhtiöitä, jotka menestyessäänkin eivät työpaikkojen määrää Suomessa lisää, vaan tarvitsemme uudet työpaikat syntyvät uusissa pienissä- ja keskisuurissa yrityksissä, jotka usein ovat tuntemattomnia siksi, ettei niitä ole  vielä perustettukaan. Siksi tarvitsemme koko ajan enemmän uusia järjestäytyneitä ja työnanta­javas­tuunsa tunte­via yrittäjiä.

 Yhteistyö, jonka yhtenä ilmentymänä on kolmikanta ja sopimusyh­teiskunta, on Suomelle ainutlaatuinen voimavara. Koko Suomi kärsii korvaa­mattomia menetyksiä, jos metsäteollisuuden yritys sen heikentämiseen vielä toistuisi. Siksi sopimusyhteiskunnan toimivuutta ja sen pohjana olevaa keskinäistä luotta­mus­ta on kaikin tavoin vaalittava ja kehitettävä.