Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen KEPA ry:n vuosikokous Helsingissä 29.11.2002

Hyvät kuulijat, hyvät kepalaiset,

haluan kiittää teitä tästä mahdollisuudesta puhua vuosikokouksessanne. Toivomuksenanne oli, että puhuisin kehityspolitiikan roolista Suomen ulkopolitiikassa. Tulen käsittelemään tätä puheeni lopuksi. Haluan kuitenkin käsitellä myös kahta muuta ajankohtaista aihetta, terrorismin ja kehityksen suhdetta sekä palvelukaupan markkinoille pääsyä koskevia GATS-neuvotteluja, joista myös KEPA on kantanut huolta.

Viime vuoden syyskuun järkyttävät tapahtumat Yhdysvalloissa nostivat terrorismin kansainvälisen politiikan keskipisteeseen. Balin pommi-isku, Moskovan panttivankikriisi ja eiliset Kenian tapahtumat ovat vain vahvistaneet terrorismin asemaa turvallisuuspoliittisena uhkana muiden laaja-alaiseen turvallisuuteen liittyvien haasteiden kuten järjestäytyneen rikollisuuden, tnisten konfliktien, yhteiskuntarakenteiden hajoamisen, pakolaisuuden, ympäristökriisien ja pitkävaikutteisten ympäristömuutoksien rinnalla. Turvallisuuskäsitteemme on perustavasti muuttunut – se kattaa konkreettisen fyysisen turvallisuuden lisäksi kokonaisvaltaisen, hyviä elinoloja korostavan inhimillisen turvallisuuden. Sotilaallinen varustautuminen on ollut perinteinen tapa, jolla on pyritty torjumaan valtioiden välisen sodan uhkaa. Kun tämä uhka on vähentynyt, on entistä selvempää, että sotilaalliset toimet eivät usein ole lainkaan käyttökelpoisia eivätkä koskaan yksin riitä uusien turvallisuusuhkien ratkaisemiseen, vaan niiden ehkäisemiseen tarvitaan kaikkialla maailmassa tehokkaampaa yhteiskuntapolitiikkaa ja mahdollisimman laajaa kansainvälistä yhteistyötä.

Terrorismin syiksi on usein mainittu turhautuneisuus ja näköalattomuus. Näille käsitteille on aika saada sisältöä. Yksinkertaisten vastausten ja poliittisen retoriikan sijaan meidän on kysyttävä, mikä todella aiheuttaa terrorismia. Pääseminen kestäviin tuloksiin terrorismintorjunnassa edellyttää näkökulmaa, joka ottaa huomioon ne poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka ruokkivat äärimmäisiä ideologioita ja terrorismia poliittisen vaikuttamisen muotona. Terrorismia voi esiintyä hyvin erilaisten konfliktien, aatesuuntien ja uskontojen kanssa. Siten uhkana ei ole vain islamilainen fundamentalismi, vaan fanaattisuus, joka voi liittyä lähes mihin uskontoon tai aatteeseen tahansa. Terroritekoihin ovat syyllistyneet esimerkiksi myös eri kristillisiin uskonto kuntiin pohjautuvat järjestöt Pohjois-Irlannissa, hindufanaatikot Intiassa ja juutalaisten ääriliikkeet miehitetyillä palestiinalaisalueilla.

Globalisaatio on edennyt nopeasti niin talouden, tiedonvälityksen kuin teknologiankin alalla. Kulttuuriin ja sivilisaatioon globalisaatio on vaikuttanut eri tavalla: Se on edetessään aiheuttanut kulttuurista fragmentaatiota, pirstaloitumista, mistä uskonnollisen fundamentalismin nousu on yksi ilmentymä. Kaikenlainen fundamentalismi haastaa ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion kunnioittamiseen perustuvan arvomaailmamme. En silti hyväksy näkemystä kulttuurien välisten konfliktien väistämättömyydestä, vaan meidän on kyettävä pohtimaan arvojärjestelmien ja kulttuurien kohtaamista, keskinäistä tuntemusta ja vuorovaikutusta kansainvälisen turvallisuuden rakennusaineksena.

On tärkeää korostaa eroa uskontojen ja äärimmäisyysaatteiden välillä, ja ryhdyttävä avoimesti tarkastelemaan syitä uskontojen poliittiselle radikalisoitumiselle. Esimerkiksi poliittinen islam ja islamistisen argumentaation kasvu ei sinällään ole turvallisuusuhka. Myös islamistien poliittinen osallistuminen voi parhaimmillaan olla kristillis-sosiaalisen liikkeen tavoin demokratiaa lujittava ja poliittista elämää elvyttävä, aktivioiva voima. Jotta estettäisiin poliittisen islamin radikalisoituminen, on myös kriittisesti tarkasteltava itse terrorismin vastaisia toimia ja katsottava, ovatko lyhyen tähtäimen keinot saattaneet vaikuttaa pidemmällä tähtäimellä siihen, että islamistinen liikehdintä radikalisoituu entisestään.

Syitä poliittisen islamin radikalisoitumiselle on etsitty on valtioiden poliittiseen legitimiteettiin liittyvistä ongelmista ja kyvyttömyydestä vastata modernin yhteiskunnan haasteisiin. Tämän toi esille myös YK:n kehitysohjelman UNDP:n tuore raportti arabimaailman sosiaalisesta ja taloudellisesta kehityksestä. Tämän arabiasiantuntijoiden laatiman raportin mukaan pääsyitä arabimaailman jälkeenjääneisyyteen globaalista kehitystasosta ovat kansalaisvapauksien ja poliittisten oikeuksien vaje, innovatiivisuuden ja koulutusmahdollisuuksien puute sekä naisten yhteiskunnallisen vaikuttamisen vähäisyys.

Demokratian aalto, joka muutti Latinalaisen Amerikan ja Itä-Aasian hallintokulttuureja 1980- ja 90-luvuilla, jätti Lähi-idän lähes kokonaan paitsioon. Kansainvälinen yhteisö ei panostanut alueen demokratiakehitykseen. Silmät suljettiin räikeiltä ihmisoikeusloukkauksilta, naisten eriarvoiselta asemalta, huonolta hallinnolta ja siviiliyhteiskunnan tulahduttamiselta. Tämä vapausvaje on huomattavasti hidastanut sosiaalista kehitystä. UNDP:n raportin mukaan arabimaiden tulisikin kehittää edustuksellisia poliittisia järjestelmiä ja itsenäistä oikeuslaitosta, tehostaa julkisia palveluita, karsia monopoleja, vapauttaa ja aktivoida kansalaisyhteiskuntaa, vapauttaa mediaa ja kunnioittaa ihmisoikeuksia. Maiden tulisi lisätä naisten mahdollisuuksia ja uudistaa koulutuksen sisältöä ja laatua. Näistä toimista löytyy myös lääkkeitä niin pitkän tähtäimen terrorismin vastaiselle työlle kuin kulttuurien välisen yhteisymmärryksen kasvattamisellekin kaikkialla, missä nyt on terrorismille tai sen ymmärtämiselle altistavaa maaperää.

Vaikka elintason aleneminen arabimaissa viime vuosikymmeninä on osaltaan kasvattanut poliittisen järjestelmän radikaaleimpienkin kritisoijien kannatusta, on kuitenkin muistettava, ettei köyhyys itsessään luo terrorismia. Poliittinen islam houkuttelee kunnianhimoisia, motivoituneita ja koulutettuja henkilöitä. Islamismi on poliittisesta elämästä syrjässä olevan eliitin väline (legitiimin) yhteiskunnallisen keskustelun käymiseen ja vallan vaatimiseen. Vain pieni osa islamistisesta liikehdinnästä on radikalisoitunut käyttämään terrorismia ja kansainvälistynyt. On tärkeää huomata, ettei islamismi ole radikalisoitunut siellä, missä puolueet on otettu mukaan poliittiseen toimintaan.

On selvää, että yhteiskuntien kyvyttömyys kehittyä ja ratkaista ongelmia liittyy radikalisoitumiseen ja terrorismiin. Pysähtyneisyys ja jälkeenjääneisyys synnyttävät vihollisuuskuvia, ja tiedonpuute ja kyvyttömyys hakea itse oikeaa totuutta luo mustavalkoisia viholliskuvia. Kysymys kuuluukin, miten voimme auttaa näitä maita auttamaan itse itseään, miten voimme antaa välineitä arabimaille ja muille samanlaisten ongelmien kanssa painiville valtioille päättää itse yhteiskunnan arvoista ja modernisaation tahdista. Tämä tehtävä edellyttää myös teidän kansalaisjärjestöjen panosta.

Brysselin lokakuisessa huippukokouksessa EU:n ulkoministerit katsoivat, että EU:lla on muita kansainvälisiä toimijoita parempi mahdollisuus ja siten myös velvollisuus yrittää aikaansaada ymmärrystä ja yhteistyötä terrorismin kasvualustan kitkemiseksi. On ilmeistä, että kaikenlaiseen vihankylvöön ja ihmisoikeuksien kanssa ristiriitaisten riittien ja tapojen harjoittamiseen on puututtava, tapahtui se missä tahansa. Tätä pohdiskelua tulemme EU:ssa jatkamaan siten, että se aikanaan johtaa myös konkreettisiin johtopäätöksiin.

Hyvät kuulijat

Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa sovittiin Uruguayn neuvottelukierroksen yhteydessä palve lukauppaa koskevien niin kutsuttujen GATS-neuvottelujen käynnistämisestä. Keväällä 2000 aloitetut neuvottelut liitettiin vuosi sitten Dohan ministerikokouksessa osaksi uutta laajapohjaista neuvottelukierrosta. Nämä neuvottelut ovat edenneet konkreettiseen vaiheeseen, jossa parhaillaan analysoidaan niin EU:lle kuin Suomelle esitettyjä kaupan vapauttamista koskevia pyyntöjä. Komissio valmistelee ensimmäistä luonnostaan EU:n tarjoukseksi sekä EU:lle että yksittäisille jäsenmaille tehtyjen pyyntöjen perusteella. Tiedän, että kansalaisjärjestökentässä tunnetaan huolta monista palvelukauppaan liittyvistä yksityiskohdista. Tästä kertoo myös parlamentaarikkojen GATS-vetoomus, jossa esitettyihin huolenaiheisiin haluaisin antaa lisävalaistusta.

Huoli julkisten palveluiden säilymisestä on asia, johon suhtaudun erittäin vakavasti. GATS-sopimus rajaa kuitenkin julkiset palvelut yksiselitteisesti sopimuskatteensa ulkopuolelle. Mikään palvelukauppasopimuksessa ei velvoita sopimusosapuolia tekemään markkinoille pääsyä koskevia myönnytyksiä eli sidontoja julkisten palvelujen osalta. GATS-sopimus ei myöskään velvoita sopimusosapuolia yksityistämään palvelualoja tai purkamaan olemassa olevia valtion monopoleja.

GATS-sopimuksen artikla I toteaa, että sopimus kattaa kaikkien alojen palvelut lukuun ottamatta julkisia palveluja. Julkinen palvelu määritellään palveluna, jota ei ”tarjota kaupallisesti eikä kilpailtaessa yhden tai useamman palvelujen tarjoajan kanssa”. Tämä tulkinta on tarkoituksella väljä, ja vallitsevan näkemyksen mukaan se tarjoaa GATS-sopimuksen osapuolille eli EY:lle, sen jäsenmaille ja muille sopimukseen liittyneille maille vapauden viime kädessä itse määritellä, mikä sen alueella tarjottu palvelu on julkinen. Esimerkiksi lakiin perustuva yhteiskunnan velvollisuus tarjota terveydenhoitopalveluja on julkinen palvelu riippumatta siitä, tarjoaako niitä julkinen sektori yksin vai mahdollisesti osittain yksityisen sektorin kautta. Olennaista on se, että laki velvoittaa julkista valtaa palvelun tarjoamiseen eikä palvelua tarjota kaupallisin perustein.

On totta, että palvelukauppasopimuksen sisältämä kansallisen kohtelun sääntö velvoittaa kohtele maan kaikkia kyseisille markkinoille haluavia kolmansien maiden yrityksiä yhdenvertaisesti kansallisten palvelujen tarjoajien kanssa. Tämä ei kuitenkaan päde julkisiin palveluihin, jotka on siis rajattu sopimuksen katteen ulkopuolelle. Kansallisen kohtelun sääntöä tulee soveltaa ainoastaan niiden sektorien osalta, joissa kyseinen maa on – vapaaehtoisuuteen perustuen – tehnyt sidontoja. Niiden sektoreiden osalta, joissa sidontoja on tehty, maa voi edelleen rajoittaa kansallista kohtelua joko horisontaalisen tai sektorikohtaisen rajoituksen kautta.

Parlamentaarikot kantavat vetoomuksessaan huolta siitä, etteivät GATS-sopimuksen osapuolet voisi enää tukea julkisen palvelun tarjoamista tai että julkisten palvelujen tarjoajille ei voisi antaa vain niitä hyödyttäviä erityisehtoja. Vakuutan, että GATS-sopimus ei aseta mitään rajoituksia julkisten palvelujen tukemiseen. Siinäkin tapauksessa, että maa on tehnyt markkinoille pääsyä koskevan sidonnan tietyn sektorin osalta, mahdollistaa GATS-sopimuksen joustava rakenne tuen kohdentamisen ainoastaan kyseisen maan luonnollisten ja/tai juridisten henkilöiden eduksi. Näin on edellyttäen, että kansallista kohtelua koskeva rajoitus – eli ei-kotimaisten toimijoiden rajaaminen tuen ulkopuolelle – sisällytetään joko kaikilla tai yksittäisillä sektoreilla maan sidontalistaan. Esimerkiksi EU on tehnyt sidontalistassaan tukien myöntämistä koskevia rajoituksia palveluntarjoajan kansalaisuuteen perustuen.

Yhdyn vetoomuksessa esitettyyn näkemykseen, että Euroopan unionin tehtävänä ei ole edistää julkisia palveluja koskevan sääntelyn purkamista unionin ulkopuolisissa valtioissa, ei varsinkaan kehitysmaissa, vaan unionin on vahvistettava yhteistyötä ja edistettävä teknologian siirtoa kehitysmaiden auttamiseksi elintärkeillä aloilla kuten vedenjakelussa. EU:n pyynnöissä nimenomaisesti todetaan, ettei pyynnöillä pyritä kohdemaan julkisten palvelujen purkamiseen tai julkisten palveluyritysten yksityistämiseen. Mikäli pyynnössä mainittu ala on kohdemaassa julkinen palvelu, ei pyyntöön luonnollisestikaan tarvitse suostua. Jos maa katsoo, että sen edun mukaista on tehdä sidonta esimerkiksi vedenjakelua koskevien palvelujen osalta, se voi halutessaan rajata kyseisen sektorin osalta yritysten ulkomaalaisen omistusasteen sopivaksi katsomalleen tasolle. Räätälöidyt ”täsmäsidonnat” mahdollistavat kunnallisen ja ulkomaalaisen palveluntarjoajan yhteisyritykset ilman, että tämä merkitsisi julkisten palvelujen purkamista.

Hyvät kuulijat

Lopuksi vielä muutamia ajatuksia kehityspolitiikan roolista ulkopolitiikassa. Kehityspolitiikan merkitys on Suomen ulkopolitiikassa keskeinen: kansallisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin rakentamisen kanssa käsi kädessä kulkevat maailmanlaajuisen kestävän kehityksen, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edistäminen. Kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön kysymykset ovat olennainen osa ministeriömme tehtäväkenttää ja näkemystä. Ulkopoliittisen koherenssin varmistaminen on haaste, johon ulkoministeriö pyrkii vastaamaan muun muassa omaan organisaatioon uusimalla.

Ulkopolitiikan eri osa-alueiden erotteleminen on käynyt yhä vaikeammaksi, kun maailmanlaajuisten turvallisuus-, kauppa- ja kehityskysymysten keskinäisriippuvuus kasvaa. Tammikuun alussa toiminansa aloittava globaaliasioiden linja jatkaa vuonna 1998 aloitettua uudistusta, jolla ulkoministeriö pyrkii sovittamaan organisaatiotaan toimintaympäristönsä asettamiin haasteisiin. Kansainvälisen yhteisön voimakas sitoutuminen globaaleihin kehitystavoitteisiin heijastuu selkeästi omassakin työssämme.

Aluelinjojen osalta kehitysyhteistyötehtävien hoitoon on tämän vuoden aikana kiinnitetty erityistä huomiota lisäämällä henkilöresursseja ja aloittamalla järjestelmällinen koulutushanke henkilöstön osaamisen kehittämiseksi. Samaan aikaan pyritään tiimityön keinoin kehittämään yhteistyötä aluelinjojen, kehitysyhteistyöosaston ja edustustojen välillä. Uudistusprosessien seuraavassa vaiheessa on keskeistä kehittää ministeriön sisäisiä työskentelytapoja. Osastojen ja linjojen yhteistyön on oltava saumatonta, jotta valmistelu ja päätöksenteko on koherenttia ja laadukasta. Kehitysyhteistyöosasto on uudistusten myötä muuttumassa yhä enemmän kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyönosaamiskeskukseksi, jolla säilyy kokonaisnäkemys Suomen kehitysyhteistyöstä, kehityspolitiikasta ja kehitysyhteistyöbudjetista.

Kansalaisjärjestöt ovat reagoineet voimakkaastikin Eurooppa-neuvoston Sevillassa kesäkuussa tekemään unionin neuvostorakennetta koskeviin päätöksiin, joilla muun muassa lakkautettiin erillinen kehitysneuvosto. Päätöksen takana on pyrkimys unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan suurempaan koherenssiin. Myös Suomen näkökulmasta on perusteltua, että unionilla on vahva ja johdonmukainen ulkoinen toiminta. Sitä tarvitaan rauhan, vakauden ja hyvinvoinnin edistämiseksi, vastaamaan laajaan turvallisuuteen liittyviin haasteisiin sekä globalisaation hallintaan vaikuttamiseksi. Unionin toiminnan perustana tulee olla yhteisen tahdon ja tavoitteenasettelun. Mutta tarvitaan myös toimivia rakenteita ja päätöksentekojärjestelmää. Muuten unionin ulkoinen kuva on pirstaleinen ja vaikutusvalta heikompi kuin mihin unionilla olisi mahdollisuuksia. Unionilla on periaatteessa paljon välineitä käytettävissään niin kauppapolitiikassa, kehitysyhteistyössä kuin yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassakin. Sekä neuvostorakenteen uudistus että parhaillaan käynnissä olevan tulevaisuuskonventin ulkosuhteita koskeva keskustelu tähtäävät unionin ulkosuhdetoiminnan tehostamiseen. – Kansallisella tasolla meidän on löydettävä sopiva muoto kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien takaamiseksi unionin ulko-ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Kehityspolitiikan sisällön osalta olemme hyvässä tilanteessa. Suomen kehitysyhteistyöpolitiikkaa linjattaessa on pyritty varmistamaan se, että toimitaan parhaalla mahdollisella tavalla maailmanlaajuisesti sovittujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Millenium-kehitystavoitteiden ydin on äärimmäisen köyhyyden vähentäminen. Tärkein millenium-tavoite on äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä.

Kehitysyhteistyötä tällä hetkellä ohjaavat hallituksen vuosien 1996, 1998 ja 2001 periaatepäätökset muodostavat kokonaisuuden, joka hyvin vastaa maailmanlaajuiseen haasteeseen. Periaatepäätösten linjana on, että kehitysmaasuhteiden kokonaisuudessa köyhyyden vähentäminen on ensisijainen päämäärä. Lisäksi ympäristöuhkien torjuminen ja tasa-arvon, demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen muodostavat välttämättömät peruselementit maailmanlaajuisen rauhan ja turvallisuuden rakentamiselle. Toteutuksessa korostetaan yhteistyömaiden roolia ja omistajuutta, kehitysyhteistyön tehokkuutta sekä toiminnan yhteensovittamista muiden avunantajien kanssa.

Hallituksen kehityspolitiikan päämäärien toteuttaminen on perustunut vuoden 2001 periaatepäätöksen pohjalta tehtyyn toimeenpanosuunnitelmaan. Tänä syksynä on saatu päätökseen myös laaja evaluaatioprosessi. Kahdeksan maaohjelmaevaluaation pohjalta tehty synteesitutkimus on antanut tärkeitä suuntaviivoja kehitysyhteistyön laadun kehittämiseksi. Jatkotyö niiden pohjalta on parhaillaan käynnissä ulkoministeriössä. Kehitysyhteistyön linjaukset samoin kuin synteesitutkimuskin ohjaavat Suomen kahdenvälistä kehitysyhteistyötä kasvavassa määrin hankeyhteistyöstä ohjelma-apuun. Tuen keskittäminen harvempiin maihin on myös välttämätöntä. Samalla vähiten kehittyneiden maiden osuutta kahdenvälisestä avusta on vähitellen nostettava takaisin YK:n suositustentasolle 0,15 % bkt:sta.

Suomen kehitysyhteistyön tavoitteita ja avun määrää pohditaan parhaillaan myös valtioneuvos Holkerin vetämässä työryhmässä. Odotan siltä työltä rakentavia esityksiä yhteisen vastuumme kantamisessa.

Hyvät kepalaiset

Kansalaisjärjestöjen viime vuosina voimakkaasti kasvanut kehitysyhteistyö on suuri haaste ulkoasiainhallinnon ja KEPA:n yhteistyölle. On ollut ilmeistä jo jonkin aikaa, että kansalaisjärjestöjen voimavarat eivät ole kasvaneet samassa suhteessa määrärahakasvun kanssa. Tarvitaan uusia toimintatapoja, uusia yhteistyömalleja ja panostusta kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötoiminnan tukemiseen ja opastukseen. Tässä KEPA:lla on merkittävä rooli.

Eduskuntavaaliehdokkaille suuntaamanne kampanja on osoitus järjestönne keskeisestä asemasta kehitysyhteistyön puolestapuhujana. Omalta osaltani yhdyn asettamiinne tavoitteisiin, että hallitusohjelmaan kirjataan selkeä ohjelma kehitysyhteismäärärahojen nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja saadaksemme ne entistä paremmin ja viisaammin käytettyä. Viisasta olisi myös sitoutua hallitusohjelmassa niin kansainvälisen kaupan sääntöjen muuttamiseen entistä oikeudenmukaisemmiksi ja kehitysmaiden erityisaseman huomioiviksi kuin globaalin demokratian kehittämiseen vahvistamalla YK:n roolia keskeisenä päätöksentekofoorumina.

Kiitos!