SDP:llä on nyt selvä tarve ja halu – ja myös vaalituloksen tuottama pakko ja opposition antama mahdollisuus – tarkastella politiikkansa peruslinjauksia . Sitä varten tulee ymmärtää, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa on tapahtumassa ja verrata tätä siihen, millaista yhteiskuntaa ja maailmaa me tavoittelemme. Seuraava askel on sitten ohjelmallinen pohdinta siitä, miten me tässä yhteiskunnassa näihin tavoitteisiin pääsemme.
Tähän ei voi antaa vastausta mistään ennalta annetusta vasemmalle tai oikealle kääntymisen kaavioista ja iskulauseista, joita monet ovat puoluekeskustelussa tarjonneet.
Vaalimenestys ei ole yhdentekevä kysymys, mutta puolueen ei tule kuitenkaan alistaa linjanmuodostustaan lyhyen tähtäyksen vaalimenestystä maksimoivalle gallupdemokratialle. Itse asiassa sosialidemokraattien vaalitappion yhtenä osatekijänä voi pitää juuri sitä, että olemme näin liiaksi tehneet ja siten kadottaneet oman sielumme sekä uskottavuutemme äänestäjien silmissä.
Vaikka sosialidemokratia ei ole koskaan ollut Suomessa sellaisessa asemassa että se olisi voinut yksin määrätä yhteiskunnallisen kehityksen suunnan, on tapahtunut kehitys erityisesti 60-luvun puolivälistä aina 90-luvun lamaan saakka suurin piirtein vastannut sosialidemokraattisia näkemyksiä. Näinä vuosikymmeninä rakennettiin suomalaista hyvinvointivaltiota laaja-alaisen pohjoismaisen mallin mukaisesti täystyöllisyyttä ylläpitäen, luotiin yhteiskunnalliset palveluverkot, säädettiin kattava eläketurva ja kavennettiin tulo- ja varallisuuseroja. Suomesta tuli muiden pohjoismaiden tavoin tasaisimman tulonjaon maita maailmassa samalla kun nousimme maailman vauraimpien maiden joukkoon.
80-luvulla uusliberalistiset muotivirtaukset ulottivat vaikutuksensa Suomeenkin. Ensimmäisessä vaiheessa innostuttiin rahamarkkinoiden vapauttamisesta sillä seurauksella, että Suomi syöksyi historiansa syvimpään lamaan niskassaan pankkikriisin ylimääräiset, työttömien ja tavallisten veronmaksajien maksettavaksi langenneet laskut. Laman aikana jouduttiin sopeuttamaan hyvinvointivaltion menot romahtaneen tulopohjan mukaisesti. Toisin kuin sosialidemokraattien johtamassa Ruotsissa tämä tehtiin ilman pyrkimystäkään harjoittaa hallittua suhdannepolitiikkaa taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämiseksi ja suurtyöttömyyden lievittämiseksi.
Vaikka talous vähitellen elpyi ylläpidettiin kireätä menokuria ja jatkettiin hyvinvointipalveluja ja tulonsiirtoja leikkaavaa politiikkaa. Kasvun tuottama liikkumatila suunnattiin yksipuolisesti veronalennuksiin, joista suurituloiset ovat hyötyneet eniten. Näitä myös rahoitettiin myymällä vuosikymmenten aikana valtiolle ja valtion omistusyrityksiin kerääntynyttä yhteistä kansallisvarallisuutta . Yritysten kilpailukyvystä on kannettu huolta, mutta julkisten palvelujen ei. Ennustettava seuraus on ollut tulo- ja varallisuuserojen jyrkkä kasvu, palvelujen heikkeneminen sekä sosiaaliturvan kaventuminen. Erityisesti erimuotoinen perustoimeentuloturva – kansaneläkkeen perusosa, työmarkkinatuki ja opintoraha – on menettänyt enimmillään 60 prosenttia suhteellisesta ostovoimastaan verrattuna siihen, mitä se parhaimmillaan on ollut.
Tietenkin huomattava osa näistä toimista on ollut lamasta irtaantumiseksi välttämättömiä, eikä siitä vastuusta voi eikä pidä irtisanoutua. Velkaantumiskierre oli katkaistava, julkisen talouden pitkän aikavälin tasapaino turvattava ja luottamus Suomen talouteen ja sen kilpailukykyyn palautettava. Se kuinka suurta ja miten rahoitettua julkista sektoria tämä edellyttää ei kuitenkaan ole ulkoa annettu vaan se on poliittinen ja ideologinen valinta. Suomessa valinta pienemmän julkisen sektorin (ja vähäisemmän julkisen työllistämisen) hyväksi tehtiin virkatyönä ujuttamalla ilman minkäänlaista avointa poliittista keskustelua ja valintaa. Samaa jatketaan edelleen valtionhallinnon tuottavuusohjelman nimellä kulkevan julkisen sektorin alasajo-ohjelman merkeissä.
Siinä vaiheessa kun talouden liikkumatila alkoi kasvaa olisi sosialidemokraatteina tullut ajoissa ottaa talous- ja yhteiskuntapolitiikan arvovalinnat ja painopisteet uuteen arviointiin. Kun näin varovaisesti viime eduskuntavaalien ohjelmaa valmisteltaessa tehtiin, mutta ilman aiemman politiikan avointa arviointia, puuttui äänestäjienkin mielestä hyvältä ohjelmalta kuitenkin uskottavuus. Se mitä olimme menneinä vuosina ja viimeksi varallisuusveroa poistaessamme muiden mukana tekemässä söi hyvän vaaliohjelmamme uskottavuuden. Tilannetta eivät tietenkään parantaneet vaalikampanjan aikana ja vaalimainonnassa tehdyt lukuisat virheet ja vuosien varrella nuhraantunut julkisuuskuvamme.
Tasa-arvo ja yhteisöllisyys ovat minulle sosialidemokratian keskeisimmät päämäärät. Siksi pidän nyt tärkeimpänä tehtävänämme sellaisen kehityksen pysäyttämisen ja kääntämisen, jossa ulkoisen vaurauden kasvaessakin yhä suurempi osa ihmisistä tulee eri tavoin marginalisoiduiksi ja jossa raha ja vauraus antavat kasvavia etuoikeuksia ja erivapauksia. Julkisten palvelujen saatavuutta ja laatua ja niiden tarjoamaa luonnollista yhteisöllisyyttä ei saa heikentää suosimalla osin verorahoitettuja rinnakkaispalveluja. Asuinalueiden ja ympäristön laatua on vaalittava jatkamalla ja kehittämällä sosiaalista asuntotuotantoa ja rakentamisen ohjausta sen sijaan, että hyväksytään suuntaus jossa markkinavoimat saavat tämänkin johtoonsa.
Sosialidemokratian olemassaolon oikeutus ja sen saavutusten arvioimisen tärkein kriteeri on se, miten yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ja ryhmien asema kehittyy. Jos siinä tapahtuu suhteellista heikkenemistä, olemme epäonnistuneet. Tämä ei ole ristiriidassa ns. keskiluokan tarpeiden huomioimisen kanssa. Juuri universaaleihin, koko väestön kattaviin tulonsiirtoihin ja palveluihin perustuva sosiaalipolitiikka on se, josta myös keskiluokka saa eniten, samalla kun se tehokkaimmin torjuu köyhyyttä ja syrjäytymistä.
Jos tästä luovutaan niin eriarvoistavan yhteiskuntakehityksen ensimmäisiä uhreja on turvallisuus hyvin laajasti ymmärrettynä, minkä mureneminen on ns. keskiluokan perusteltu huoli. Poliisien tarve kasvaa ja siihenkin vastataan ulkoistamalla turvapalveluja. Yksityisten turvapalveluja markkinoivien yritysten vartijoita on jo nyt Suomessakin enemmän kuin poliiseja.
Meidän ei tietenkään tule haikailla paluuta juuri siihen ja sellaiseen hyvinvointivaltiomalliin, jota sodan jälkeen olimme rakentamassa. Ihmisten ja yhteiskunnan odotukset ja tarpeet muuttuvat ja kehittyvät ja niihin voidaan vastata myös toimimalla eri tavoin kuin ennen. Kyky joustavasti vastata tällaisiin kehitystarpeisiin kuuluu pohjoismaisen hyvinvointimallin ja sosialidemokratian parhaisiin ominaisuuksiin, ja juuri se on pitänyt pohjoismaat jatkuvasti kansainvälisten kilpailukyky- ja elämisen laatuvertailujen kärkikymmenikössä..
Meidän on jo aika vapautua siitä uusliberalistien pitkään viljelemästä luulosta, että hyvin toimiva, kattava, kohtuullisen tasaisesti tulot ja varallisuuden jakava ja paljon amerikkalaista mallia korkeammin verottava hyvinvointivaltio olisi jotenkin rasite taloudelliselle menestykselle ja kilpailukyvylle, kun kaikki kansainvälinen vertailu osoittaa päinvastaista.
En osaa sanoa tarkoittavatko tällaiset korostukset ja tavoitteet “vasemmistolaisempaa” tai “oikeistolaisempaa” politiikkaa, enkä osaa edes pitää sitä tärkeänä. Sen kuitenkin tiedän, että meidän ei tule suunnitella politiikkaa vain sen mukaan ketkä tänä päivänä ovat eniten äänessä tai äänestämässä. En halua voittaa vaaleja – enkä pidä sitä edes mahdollisena – kilpailemalla kokoomuksen kanssa kokoomuslaisella ohjelmalla tai millään uudella brandi-nimellä. Sosialidemokraattien on voitettava vaalikannatuksensa omalla uskottavalla, realistisella ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa toteuttavalla ohjelmalla, joka saa jälleen liikkeelle ne ihmiset, joiden epäluottamus politiikkaan ja sen kykyyn tuottaa ihmisten odotuksia vastaavia päätöksiä on johtanut äänestysprosentin painumaan jo alle seitsemänkymmenen prosentin. Vaalit voidaan myös uusliberalistisella oikeisto-ohjelmalla voittaa, ainakin jos äänestysprosentti jää tarpeeksi alhaiseksi, mutta sosialidemokratia ei sellaisesta voitosta hyödy.
