”Missiotutkimus kukoistaa”, kirjoitus Suomen Kuvalehdessä nro 48, 29.11.2002

Erkki Tuomioja

ERKKI TUOMIOJA

Suomen Kuvalehti nro 48, 29.11.2002

Missiotutkimus kukoistaa

Historiankirjoituksella on aina ollut yhteys aatteisiin ja politiikkaan. Riittää, kun suomalaisista mainitsee nimet Y.S. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Gunnar Suolahti, L.A. Puntila ja Keijo Korhonen. Meidän aikanamme historiantutkijan ja poliitikon roolin yhdistäminen on uramielessä käynyt vaikeammaksi. Se ei välttämättä vähennä historiantutkimuksen ja -tutkijain poliittisuutta. Yhtä lailla kuin politiikassakin
oleva voi kirjoittaa tieteelliset vaatimukset täyttävää historiantutkimusta, ei aktiivipolitiikan ulkopuolella oleminen ole este yksisilmäiseen julistuksellisuuteen turvautumiseen.

Ei ole harvinaista, että tutkijalla on jokin missio, joka voi, Lasse Lehtisen väitöskirjan nimeä lainaten, yhtä hyvin edustaa aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin: suuren aatteen julistus, historiallisen vääryyden oikaiseminen, kunnian tekeminen tai kunnian tuhoaminen.

Poimin ilman systematiikkaa muutaman esimerkin viime vuosien suomalaisesta historiakirjallisuudesta. Viimeisin on Lasse Lehtisen tuore väitöskirja, mutta samaan sarjaan kuuluu myös Jukka Seppisen tuotanto, jonka uusin näyte on Johannes Virolaisen eräänlainen elämäkerta. Seppisen missio on Suomelta ryövätyn Karjalan palauttaminen. Siksi hänen konnagalleriassaan Paasikivi nousee Kekkostakin pahemmaksi. Kekkonen sentään yritti
saada neuvostojohtajilta takaisin Karjalaa, jonka Paasikivi oman poliittisen uransa varmistamiseksi sodanjälkeisessä Suomessa oli surutta valmis luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Vanhemmasta kekkoskirjallisuudesta ääripäinä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen tuotanto. Yksi selittää missionsa mukaisesti Kekkosen tekemiset yleensä ja neuvostoliittolaisten kanssa muhinoinnin erityisesti pahan ja rappion ruumillistumana,
toinen valtiomiestaidon korkeimpana viisautena. Tutkijoina he ovat silti aivan eri kategorioissa, mikä heijastuu siinäkin, että Lasse Lehtinen viittaa tekstissään Suomeen kymmenen kertaa useammin kuin Rautkallioon.

Itse asiassa iso osa Lehtisen työstä on avointa polemiikkia Juhani Suomen kanssa. Vaikka Suomi yleisesti ottaen käyttää lähteitään kunniallisesti ja jättää, tahallaan tai tahattomasti, lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä niiden tulkinnasta, on
Lehtinen saanut pariin otteeseen Suomen kiinni tarkoitushakuisesta tai ainakin huolimattomasta valikoivuudesta lähteiden käytössä. Lehtisen pyrkimys haastaa Juhani Suomi vain alleviivaa sitä, että Suomen monumentaalinen kekkossarja on missiotutkimusluonteestaan huolimatta perusteos, jota yksikään historioitsija ei voi sivuuttaa.

Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia, kenties sivumissiona erikseen vielä
Juhani Suomen kekkoskuvan pirstaleiksi lyönti. Lehtinen haluaa, omien sanojensa mukaan ”tarkoituksellisesti”, haastaa sen kuvan, jonka hänen ”viralliseksi” luonnehtimansa historiankirjoitus on luonut sosialidemokraateista, jotka neuvosto- ja kekkossuhteissaan on saatu ”näyttämään vuoronperään ulkopoliittisesti naiiveilta tunareilta tai puolifasistisilta
oikeistohäiriköiltä” (s.25).

Lehtisen missiota heijastaa hyvin hänen päälukujensa otsikointi: Aktiivisen vastarinnan aika (1944-1950), Passiivisen vastarinnan aika (1950-1956), Sortokausi ja routavuodet (1956-
1963), Myöntyvyyden aika (1963-1974) ja Autonomian aika (1975- 1980). Nokkela rakennelma, mutta olisi kyllä väitöskirjassa edellyttänyt perustelua tekstissäkin.

Lehtinen kirjoittaa kiistatta sujuvasti, niin kuin veijariromaanien kirjoittajalta sopii odottaa. Se on tietenkin tutkijalle ansio. Siihen vetoaminen ei kuitenkaan mitätöi
mahdollisia muita tutkimuksellisia puutteita. Lehtinen ei myöskään malta jättää mitään hyvää juttua kertomatta, oli kyse sitten todistamattomasta tai vääräksi osoitetusta legendasta. Ei
Juhani Suomen eikä Rautkallionkaan kielenkäytössä vikaa ole, vaikka he eivät Lehtisen sujuvuuteen ylläkään. Sen sijaan Jukka Seppinen tarvitsisi ankaraa kielentarkastajaa ja editoijaa, sillä hänen kielenkäyttönsä sortuu usein käsittämättömien lapsusten tai jopa tahattoman komiikan viljelyyn.

Alhaisen mielen kronikka

Lasse Lehtiseltä ei puutu itseluottamusta eikä uskallusta kun hän vedoten omaan rooliinsa politiikan niin kutsuttuna osallistujahavainnoitsijana uskoo ymmärtävänsä erilaisia
motiiveja keskimääräistä tutkijaa paremmin.

Lehtisen kirjan suositusta vanhasta iskelmästä poimittu nimi on hyvin oivallettu, mutta ei sittenkään kirjan kanssa ihan yhteensopiva. Jaloa aatosta löytyy lopulta aika vähän siihen
nähden, miten raadollisiksi ja vallankipeiksi kaikki poliitikot kuvataan. Jokaisen poliitikon tavoitteena on päästä ministeriksi, jokaisen ministerin pääministeriksi ja jokainen pääministerinä ollut uneksii presidentiksi pääsystä, jos Lehtistä on uskominen.

Pyrkimys valtaan ja erimuotoinen oman edun tavoittelu on itsestäänselvä osa politiikkaa, ja sen sivuuttaminen olisi vakava puute poliittisen historian tutkimuksessa. Pahasti hakoteille ajaudutaan kuitenkin, jos tästä tehdään lähestulkoon kaikenkattava selitys, jossa laiminlyödään kokonaan yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden sekä niiden muutosten vaikutus poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen toimintaan.

Silmiinpistävää Lehtisen historiankirjoituksessa onkin se, ettei hän edes yritä arvioida Kekkosen, SDP:n ja muiden toimijoiden politiikkaa suhteessa yhteiskuntaan, sen muutoksiin
ja uskaltaisiko sanoa luokkasuhteisiin. Lehtisen luokka-analyysi löytyy kutakuinkin tyhjentävästi tiivistyneenä toteamuksessa: ”Sivistyneistön tärkein osa suomettui, mutta ei keskiluokka, kansakunnan selkäranka” (s.667). Yritystäkään määritellä sitä, mitä tällä tai muilla ohimennen heitetyillä ryhmäkäsitteillä tarkoitetaan, ei kirjasta löydä.

Vain omiin vahvoihin ennakkoluuloihin nojautuen on mahdollista päätyä sellaiseenkin tekijän valistuneena arvauksenaan esittämään väitteeseen, että ”jos Saksa olisi voittanut toisen
maailmansodan, ”Suomi-Suur-Saksa-ystävyysseurassa” olisivat jäseninä olleet kutakuinkin samat henkilöt kuin sodanjälkeisessä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa” (s.24). Tämä perustunee
käsitykseen, että seuran jäsenistö olisi koostunut vain sivistyneistöstä ja selkärankasta katkaisseesta keskiluokasta.

Tutkimuksen kattava otsikko SDP:n ja UKK:n suhteista on sikäli harhaanjohtava, että tarkastelun kohteeksi nousevat täysin hallitsevasti yhtäältä taistelu ylimmästä valtiollisesta vallasta ja toisaalta ulkopolitiikka ja suhteet Neuvostoliittoon. Koko talous- ja muun sisäpolitiikan kenttä jää vain hyvin ohuelle maininnalle.

Pölyallergia pahaksi tutkimukselle

Lasse Lehtinen selittää väitöskirjansa johdannossa, miten tutkimuksen poikkeuksellisen pitkä aikajänne on pakottanut tavallista enemmän nojaamaan tutkimuskirjallisuuteen, ”muutoin
tutkija olisi kadonnut alkuperäislähteiden viidakkoon loppuiäksi”. Hän on heti saanut tukijakseen toimittaja Aarne Laitisen (IL 26.10), jonka mielestä Lehtisen ”vahva
lähdeaineisto” ja entisen kansanedustajan ”osallistujan ja havainnoitsijan näköalapaikat” korvaavat mahdolliset alkuperäislähteiden laiminlyönnit. Laitisen mukaan ”tämä ei
näytä riittävän kaunaiselle ja kateelliselle tiedeyhteisölle, pölyisten paperien kanssa arkistoihin elävinä haudatuille päivystäville dosenteille, joiden mielestä silmin nähdyt ja
kuullut tosiasiat saavat väistyä, jos yhteisö on keskenään sopinut siitä, mikä on totuus”.

Ja miksi ei Laitinen Lehtistä kehuisi, kehuuhan Lehtinenkin yli viiden sivun verran Laitisen toimittaman Tamminiemen Pesänjakajat -anonyymiopuksen tärkeää merkitystä ”politiikan
ilmanraikastajana”.

Todettakoon heti, että hyvää ja pätevää historiankirjoitusta voidaan toki tehdä ilman alkuperäislähteitäkin. Vähemmän uskottavaa se on silloin, kun aihe on niinkin rajattu kuin
Lehtisen väitöskirjassa, jota tieteellisenä työnä on arvioitava tiukkaan myös metodologian ja lähteiden käytön perusteella. Laitisen edustama journalistinen pölyallergia voi tutkijassa usein olla oikotietä etsivää velttoutta ja laiskuutta. Sen yksi edustaja on legenda-kirjailija Pekka Lounela, joka suurpiirteisesti jätti ”valtionarkiston kokoelmien
yksityiskohtaisen penkomisen” todellisille tutkijoille. Yksi seuraus tästä on, että Lounelaan nojaava Lehtinen toistaa Hella Wuolijoen kuolemantuomiota koskevan väärän tiedon, sitä omalla tulkinnallaan vielä edelleen vinouttaen. Arkistotutkimuksen vähättely on epäasiallista siksikin, että joku on aina ensin kaivanut esiin ne saatavissa olevat pölyiset KGB-paperit, joiden perusteella muutkin kuin tutkijat tuomioita nyt jakelevat.

Lehtisen lähdeluettelo on pitkä, mutta suurpiirteinen. Suojelupoliisin arkistosta on käyty läpi asiamapit ja henkilömapit. Kun muutakaan ei yksilöidä, niin tämä pitäisi
tulkita niin, että tutkija on todella käynyt läpi kaikki nämä mapit. Kirjallisuuteen nojaaminen tuo myös riskejä. Lehtinen on kyllä kiitettävästi käyttänyt omia kirjojani lähteinään, ehkä myös sellaisissa kohdissa, joissa lähdekritiikkikin olisi voinut
olla paikallaan. Ainakin tulee voida edellyttää, että vähänkin kiistanalaisissa väitteissä identifioidaan lähde myös itse tekstissä, puhumattakaan siitä, että lähdettä on käytettävä
oikein. Nyt Lehtinen esimerkiksi kertoo Sakari Tuomioja – kirjaani lähteenä käyttäen, miten tämän välit sosialidemokraatteihin olivat 50-luvun alussa kireät, kun kirjassani kosketeltiin Tuomiojan ja oikeiston välistä suhdetta.

Tämäntasoisten huomatutusten esittäminen on tietenkin hyttysten kuurnimista. Lähteiden käyttöön liittyvien huolimattomuuksien runsaus kertoo kuitenkin siitä, että väitöskirjatyön
esitarkastajien olisi tullut olla tarkempia. Ristiriitaa on itse tekstissäkin, jossa Lehtinen yhtäällä kertoo (s.129) miten vuonna 1948 ”Suomi eristäytyi täysin vapaasta
länsieurooppalaisesta taloudellispoliittisesta vuorovaikutuksesta viidenkymmenen vuoden ajaksi”, mutta kuitenkin jo EFTA-sopimuksella asettautui ”uralle, joka piti sen
läpi vuosikymmenten taloudellisesti osana Länsi-Eurooppaa” (s.369). Sotku syntyy, kun tekijällä ei ole yritystäkään tehdä vakavaa analyysia Kekkosen (tai SDP:n) pitkän aikavälin
integraatiolinjauksista ja siitä, miten Suomen asema tässä suhteessa todella kehittyi.

Missiotutkimus synnyttää luonnollisesti missiokritiikkiä. Niinpä professori J.P. Roos katsoo Ilta-Sanomissa (1.11.), ettei ”kukaan itseään kunnioittava” professori olisi aiemmin
hyväksynyt Lehtisen väitöskirjan ideaa. Mutta mitä sitten on arvioitava sellaisen professorin itsekunnioituksesta, joka on valmis osallistumaan toisen tutkijan teilaukseen vain hänen työnsä osittaisen ja valikoidun lukemisen ja kahden siitä julkaistun lehtikirjoituksen perusteella, kuten Roos lehtihaastattelussa kertoi tehneensä?

Se, että Lehtisen väitöskirjasta voi osoittaa monia tutkimuksellisia heikkouksia, ei vielä todista sitä, että hän olisi väärässä Kekkosta koskevien johtopäätöstensä suhteen. Oman
käsitykseni esitin tiivistettynä arvioidessani Pekka Hyvärisen kirjan Suomen mies (HS 31.9 2000): ”Pidän kiistattomana, että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan
tavalla, jota ei voi pitää demokraattisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan
tavaksi – arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä – vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön
demoralisoivasti.”

Lasse Lehtinen, Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981, WSOY, 720 s., Juva 2002

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on poliittisen historian ei-päivystävä dosentti Helsingin yliopistossa.