Örjan Berner, Härskarna i Kreml. Från Gorbatjov till Putin, Bonniers, 418 s., Falun 2014

Berner

 

Kremlin valtiaat

Pitkän linjan ruotsalaisdiplomaatti Örjan Berner on ennen Moskovan vuosiaan toiminut maansa lähettiläänä Varsovassa ja New Delhissä ja niiden jälkeen Bonnissa ja Pariisissa sekä lopulta lyhen aikaa myös sijaislähettiläänä Helsingissä. Moskovassa hän oli ensimmäisen kerran lähetystöneuvoksena vuosina 1974–78 ja kun hän palasi sinne suurlähettilääksi viideksi vuodeksi 1989 alkaen oli kyse täysin toisesta maasta, joka juuri silloin läpikävi pitkän historiansa ehkä värikkäimpiä ja ratkaisevimpia vuosia.

Näitä tapahtumia ja kehityskulkuja aktiivinen lähettiläs seurasi tarkoin. Hän oli myös laajasti verkostoitunut ja tunsi jonkinasteisesti melkein kaikki tämän historianvaiheen merkittävimmät toimijat, jotkut hyvinkin läheisesti, toiset – kuten Gorbatshovin ja Jeltsinin – vain virallisten tapaamisten ja julkisten esiintymisten kautta. Päiväkirja teos ei ole, vaikka Berner hyödyntääkin muistiinpanojaan ja Tukholmaan kirjoittamiaan raportteja laajasti, kuten toki myös Venäjästä ilmestynyttä kirjallisuuttakin. Havainnointi on kaikkiaan tarkkaa ja analyyttista.

Omia ja edustamansa maan sympatioita ja toiveita, jotka olivat pääsoin samanlaisia koko läntisessä Euroopassa, ei Berner peittele, mutta se ei tee hänestä sokeaa myöskään demokraattisten markkinaliberaalien tekemiin virheisiin nähden sen enempää kuin kritiikittömäksi lännen toimien –tai toimimattomuuden – suhteen. Iso kysymys on, olisiko lännen toisenlainen toiminta Venäjän kehityksen kriittisinä vuosina voinut estää luisumisen yhä autoritaarisempaan vallankäyttöön ja vastakkaisuuksien korostumiseen lännen suuntaan. Ratkaisevaksi vaiheeksi Berner näkee 90-luvun alun, sillä sen jälkeen Jeltsinin loppukausi merkitsi jo toistaiseksi peruuttamattomalta näyttävää paluuta autoritaariseen ja epäliberaaliin vallankäyttöön:

”Voi olla että vahva läntinen panostus avunantoon Venäjälle sen ensimmäisen demokraattisen vaiheen aikana syksyn 1991 kesän 1993 välillä olisi voinut muuttaa jatkuvan kurssimuutoksen autoritaariseen vallankäyttöön. Kuten Gorbatshov varhemmin, haki myös Jeltsin koko ajan ja menestyksettä tukea lännestä. Gajdarin hallituksen aloittamaa, raakaa kapitalismia edustanutta shokkiterapiaa olisi voitu ulkomaisella rahoitustuella tasapainottaa sosiaalisella turvaverkolla kaikkein eniten tarpeessa oleville. Sellainen olisi antanut uudistuksia toteuttaneelle hallitukselle liikkumatilaa ja menestymisen mahdollisuuksia niissä vuoden 1993 vaaleissa, jossa voiton veivät nationalistit ja kommunistit. Lännessä puuttuivat kuitenkin ymmärrys, valmius ja kiinnostus tällaiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa.”

Suomalainen lukija etsii aina tällaisista teoksista viittauksia Suomeen, mutta tästä kirjasta ne puuttuvat kokonaan. Voi kysyä oliko Suomi noina vuosina niin varovainen ja/tai epärelevantti, ettei se näyttäydy millään tavoin edes muiden pohjoismaiden  joukossa. Sen sijaan Ruotsin rooli tietenkin korostuu etenkin Carl Bildtin hallituskauden (1991–1994) voimakkaan Baltia aktivismin merkeissä. Berner näkee Ruotsin ja Bildtin toimineen vankkana balttien itsenäisyyspyrkimysten tukena, mutta sellaisena, joka yhtäaikaisesti toimi Moskovassa balttien tukena mutta Baltiassa myös malttia ja venäläisvähemmistöjen säädyllistä kohtelua korostaen. Ruotsin rooli EU:n itäisen kumppanuuden aloitteentekijänä vuonna 2008 jää kuitenkin jo enemmän maininnan varaan.

Kaiken kaikkiaan se tapa jolla Berner kuvaa ja analysoi Venäjän ja monien lähes yllätyksenä ja pyytämättä itsenäisyyden saaneiden entisten neuvostotasavaltojen historiallista ja nykyistä suhdetta on osapuolitarkastelun yläpuolelle nousevaa tasapainoista tarkastelua, joka antaa paljon syvällisemmän ja laajemman taustoituksen ajankohtaisille tapahtumille ja konflikteille. Sitä voi suositella kaikille ilman, että siihen tarvitsee liittää mitään hyväksyntää voimapolitiikan käytölle.

Maaliskuu 2015