Karin Wieland, Dietrich & Riefenstahl. Die Geschichte zweier Jahrhundertfrauen, Deutsche Taschenbuch Verlag, 624 s., Nördlingen 2014

Viime vuosituhannen berliinittäret1404851497_Wieland.jpg

Marlene Dietrich syntyi joulukuussa 1901 Berliinissä ja Leni Riefenstahl kahdeksan kuukautta myöhemmin samassa kaupungissa. Heidän taustansa olivat samankaltaisia, Dietrich varttui vuokrakasarmissa asuvan poliisin perheessä ja Riefenstahl keskiluokkaan kurkottavan yrittäjäperheen jälkeläisenä. Molempia myös yhdisti kunnianhimoinen halu luoda uraa näyttämöllä, huolimatta heidän vanhempiensa vierastavasta suhtautumisesta.  Molemmista tuli myös maailmankuuluja. 

Paljon muuta yhteistä heillä ei sitten ollutkaan, eivätkä heidän karriäärinsä kohdanneet. Riefenstahl tosin väitti vuosikymmeniä myöhemmin, että hän olisi suosittanut ohjaaja Josef Sternbergille Dietrichin ottamista tämän läpimurtoelokuvaksi muodostuneen Blauen Engel elokuvan tähtirooliin vuonna 1929. Väitteellä ei ole mitään todellisuuspohjaa. Dietrich halusi luoda uraa konserttiviulistina, mutta haave kaatui jo varhain rannevammaan. Riefenstahl puolestaan aloitti tanssijana ja saavutti siinä jo jonkinasteista menestystä, mutta hänenkin tämä uransa päättyi loukkaantumiseen.

Dietrich sai pikkurooleja teattereissa ja kabareekuorossa. Hän tiesi itsekin keskinkertaisuutensa, mutta perusti uransa rautaiseen itsekuriin sekä kauneutensa turvin luomaansa eksoottisen laulajan ja kohtalokkaan naisen brandiin. Sternberg oli se joka avaisi hänelle tien Hollywoodiin ja tähteyteen. Dietrich oli vuonna 1923 avioitunut Rudolf Sieberin kanssa ja heille syntyi seuraavana vuonna tytär. Avioliitto pysyi kasassa vuosikymmeniä, mutta he asuivat enimmän osan ajasta eri puolilla Atlanttia samanaikaisesti kun Dietrichillä oli pitkä lista pidempiä ja lyhytaikaisempia miessuhteita. Pitkäaikaisiin kuuluivat suhteet Josef Sternbergin, kirjailija Erich Maria Remarquen ja näyttelijä Jean Gabinin, ohimenevimpiin mm. filmitähtien Gary Cooperin, James Stewartin, John Waynen ja Yul Brynnerin sekä kenraali James Gavinin ja presidentti John F. Kennedyn kanssa. Viimemainittu selvitti asiansa puolessa tunnissa. Hänellä oli myös suhde kirjailijatar Mercedes de Acostan kanssa. 

Dietrich jäi pysyvästi Yhdysvaltoihin ja sai maan kansalaisuuden vuonna 1937. Sotavuosina hän kiersi ahkerasti kapteenin uniformussa amerikkalaisten joukkojen viihdytystilaisuuksissa ja nousi suosionsa huipulle. Sodan jälkeen elokuvaroolit vähitellen hiipuivat, mutta Dietrichin ura laulajana ja estraditaitelijana jatkui vielä 70-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen julkiset esiintymiset harvenivat ja hän kuoli kotonaan vuonna 1992.

Leni Riefenstahlin ura vei hänet näyttelijänä useisiin vuoristokulisseissa tehtyihin elokuviin, joissa hänen hiihtotaitonsa ja muut urheilulliset ominaisuutensa pääsivät hyvin esiin. Ensimmäisen samaan genreen kuuluneen oman elokuvansa Das Blaue Licht hän ohjasi vuonna 1932. Todelliseen nousuun Riefenstahlin ura lähti seuraavan vuonna Hitlerin ja natsien valtaannousun myötä. Riefenstahlista tuli Hitlerin – ei varsinaisesti puolueen, johon hän koskaan ei liittynyt – hovielokuvaaja ja suosikki. Riefenstahlin elämään mahtui lukuisia miessuhteita ja lyhyt avioliittokin, mutta sitkeistä epäilyistä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut führerin rakastajatar. 

Riefenstahlin elokuvaura kulminoitui kolmeen natsiaikaiseen dokumenttielokuvaan, natsien puoluekokouksia vuonna 1934 ja 1935 kuvaavat Sieg des Glaubes ja Triumf des Willens sekä Berliinin kisoja kuvanneeseen Olympia elokuvaan vuonna 1938. Niitä pidettiin aikanaan kuvauksellisesti edelläkävijäsuorituksina, mutta yhdistettiin jo omana aikanaan niin tiiviisti kansallissosialistiseen propagandaan, etteivät ne saaneet kiitosta juurikaan muualla kuin Saksassa ja sen liittolaismaissa.

Sodan alettua Riefenstahl suunnitteli suuren sotaelokuvan tekemistä, mutta yritys päättyi lyhyeen käyntiin Puolan rintamalla hienossa räätälin ompelemassa fantasiauniformussa, jossa hän joutui todistamaan saksalaissotilaiden puolalaisten joukkomurhaa. Hän esitti asiasta valituksen Hitlerille ja uskoi tämän lupausta, että tällaiseen syyllistyneet laitettaisiin sotaoikeuteen, mutta rintamalle hän ei enää pyrkinyt. Sen sijaan hän kulutti suuria Hitlerin käskyllä irrotettuja summia monivuotiseen Tiefland draamaelokuvan kuvauksiin, josta aineistosta koostettu elokuva esitettiin lopulta 1954 ilman suurempaa hälyä.  

Kuten Hitlerin arkkitehti ja varustelukeisari Albert Speer seisoi Riefenstahlkin Hitlerin lumoamana kuvainnollisesti viimeiseen saakka führerin vierellä, mutta toisin kuin Speer hän ei sodan jälkeen taipunut minkäänlaisiin katumusharjoituksiin. Hän esitti epäpoliittista taitelijaa, joka oli täysin tietämätön keskitysleireistä, eikä niitä tai natsien muita toimia muutoinkaan halunnut kommentoida. Vaikka Riefenstahlin kärsimykset rajoittuivat muutaman päivän kestäneisiin kuulustelujaksoihin hän katsoi, että häneen kohdistetut tutkimukset ja syytökset olivat häneen kohdistettua voittajavaltojen mielivaltaa. 

Reifenstahlin elokuvaura oli auttamattomasti päättynyt Natsi-saksan romahduksen myötä. Sitkeä ja nuorekas rouva onnistui kuitenkin vielä 60-luvulla luomaan itselleen uuden roolin sudanilaisen Nuba-heimon ihmisiä ja tapoja tallentavana valokuvaajana ja seuraavana vuosikymmenenä sukeltajana ja  vedenalaisen maailman dokumenttikuvaajana. 98-viotiaana hän joutui vakavaan helikopterionnettomuuteen kuvausmatkalla Afrikassa, mutta selviytyi siitäkin ja kuoli 101 vuotiaana kotonaan. 

Kahdesta tällaisesta naisesta saisi koottua vaikka kuinka sensaatiohakuisia ja värikkäitä human interest- tai seikkailukirjoja, ja niitä on toki tehtykin kymmenittäin. Karin Wielandilla ei kuitenkaan ole mitään yhteistä tällaisen tähtikirjallisuuden kanssa. Wieland on kulttuuri- ja historiantutkija, jonka muussakin tuotannossa painotus on ollut naisten roolien analyysissä. Aikaisempaan tuotantoon kuuluu mm. Mussolinin rakastajattaren Margherita Sarfattin elämäkerta. Tiheästi painettu Dietrich-Riefenstahl kirja on perusteellista tutkimusta, paikoin vähän raskastakin luettavaa, kun kappaleet pisimmillään voivat olla kahdenkin sivun mittaisia. Kirjassa on vain muutama enempi satunnainen pikkukuva, mikä on sikäli vahinko, että Wieland analysoi ja tulkitsee useita päähenkilöistä otettuja valokuvia mielenkiintoisesti ja olisi ollut lukijalle palvelus laittaa myös kaikki tällaiset kuvat kirjaan.

Heinäkuu 2014