Guenter Lewy, The Armenian Massacres in Ottoman Turkey. A Disputed Genocide, The University of Utah Press, 370 s., Salt Lake City 2005

.ExternalClass .ecxhmmessage P {padding:0px;} .ExternalClass body.ecxhmmessage {font-size:10pt;font-family:Tahoma;}

1330111483_Armenia.JPGKiistelty kansanmurha

Se mitä armenialaisvähemmistölle Ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan vuosina 1915-1916 tapahtui ja miten sitä pitäisi tulkita historiallisesti, on ollut pitkään kiihkeän kiistelyn kohteena. Kyse on myös enemmästä kuin tavanomaisesta historiallisesta tulkintakiistasta, sillä se on myös nostettu poliittiselle ja valtiolliselle tasolle. Monet parlamentit ovat ryhtyneet antamaan ohjeita historian oikeista ja vääristä tulkinnoista ja pyrkineet myös säätämään niistä vääriksi katsomiensa tulkintojen kriminalisoivia lakeja, kuten viimeksi Ranskan senaatti on tehnyt. Armenialaisten kansanmurhaa koskevan lain hyväksyminen on jäätänyt Ranskan ja Turkin suhteita, mutta voi olla, että Ranskan korkein oikeus pelastaa tilanteen toteamalla lain olevan ristiidassa maan perustuslain kanssa.

Saksassa 1923 syntyneen ja Palestiinan kautta Yhdysvaltoihin siirtyneen Guenter Lewyn kirja käsittelee sekä itse maailmansodan aikaisia tapahtumia Turkissa, että niiden synnyttämää väittelyä ja keskustelua. Myös aihetta käsittelevä tutkimuskirjallisuus on valtaosaltaan lähinnä osapuolikirjallisuutta, jossa kirjoittajan asemoitumisen voi jo päätellä kirjan nimestä. Lewyn ei kuitenkaan voi katsoa asettautuneen minkään osapuolen asianajajaksi, siksi tarkoin tasapuolisesti, lähdekriittisesti ja objektiivisuuteen pyrkien hän aihetta käsittelee.

Tehtävän vaikeus alkaa jo numeroista. Paljonko Turkin alueella asui armenilaisia maailmansodan alkaessa ja paljonko sen päättyessä? Näiden erotuksesta voi karkeasti päätellä paljonko armenialaisia menehtyi huhtikuussa 1915 toimeenpannuissa väestön pakkosiirroissa ja niihin liittyneissä väkivaltaisuuksissa.  Haarukka ensimmäisen luvun osalta vaihtelee n. 1,3 ja 2,5 miljoonan välillä, jälkimmäisen osalta n. 0,6 ja 1,2 miljoonan välillä. Näiden välistä löytyy sodan aikana menehtyneiden armenialaisten määrä, jonka Lewy arvioi olleen noin 650 000.

Osa menehtyi suoraan väkivaltaisuuksissa, joihin syyllistyivät vaihtelevassa määrin sekä valtaväestö, kurdirosvojoukot, armeija että muut viranomaiset. Suurempi osa kuoli nälkään ja tauteihin julmasti ja parhaimmillaankin taitamattomasti ja välinpitämättömästi toteutetuissa väestönsiirroissa, joissa ihmiset pakotettiin jalkaisin kulkemaan satojen kilometrien matkoja heille Anatolian ulkopuolelta, etupäässä Syyriasta osoitettuihin uusiin sijoituskohteisiin kannettavan omaisuutensa kanssa. Näihin tapahtumiin liittyi runsaasti dokumentoituja ja kiistattomia joukkomurhia ja murhenäytelmiä.

Vaikka lopputulos oli armenialaisille katastrofaalinen on kuitenkin avoin kysymys, miksi näin tapahtui ja mikä oli nuorturkkilaisen ottomaanihallituksen toimeenpaneman operaation tarkoitus. Turkkilaisten kannalta kyse oli siitä, että avoimesti ympärysvaltoja eli Turkin vihollisia sodassa kannattaneet ja osin myös Venäjän tukemaan aseelliseen sissisotaan osallistuneet armenialaiset olivat sotaa käyvässä maassa potentiaalinen viides kolonna ja turvallisuusriski. Riskin vähentämiseksi heidän hajasijottamisensa uusille sotilasstrategisesti varmemmille alueille oli perusteltua. Mutta vaikka tämä olisikin ymmärrettävä peruste karkotuksille, ei se tietenkään pienimmässäkään määrin oikeuta sitä tapaa, jolla päätös toteutettiin saatikka niitä kauheuksia, joita armenialaiset saivat kokea.

Toinen asia on, oliko tämä kuitenkaan turkkilaisten puolelta samalla tarkoitettu fyysisesti tuhoamaan armenialaiset, kuten armenialaisnäkemykset omaksunut osapuolikirjallisuus väittää. Turkkilaismääräyksistä ja -ohjeista, jotka paperilla painottivat siirrettävän väestön humaania kohtelua, tämä ei saa tukea. Lewyn mielestä oleellisempaa kuitenkin on, ettei ole liioin löytynyt ainuttakaan luotettavaa suoraa tai epäsuoraa lähdettä, joka vahvistaisi tämän olleen turkkilaispäättäjien nimenomainen tarkoitus. Jos olisi, niin miksi Turkin suurimpien kaupunkien Konstantinopolin, Smyrnan ja Alepon armenilaisväestö jätettiin lähes täysin koskematta? Ja kun arvioidaan niitä olosuhteita, joissa nälkä ja taudit armenialaisia tappoivat, niin sama koski suurelta osin myös nälkää kärsineen ottomaanivaltakunnan turkkilaisväestöä, joka myös kärsi suuria menetyksiä näinä vuosina. Se että määräyksiä armenialaisten inhimillisestä kohtelusta ei noudatettu eivätkä ne toteutuneet ei johdu yksinomaan tai edes ensisijassa turkkilaisviranomaisten pahasta tahdosta, vaan ottomaanien byrokratian yleisestä saamattomuudesta, tehottomuudesta ja korruptiosta, joka usein mitätöi hallituksen turkkilaisväestöönkin kohdistuneet hyvät pyrkimykset.

Se että Lewyn johtopäätökset eivät puolla käsitystä systemaattista kansanmurhasta ei tarkoita, että hän käsittelisi turkkilaista osapuolitutkimusta ja kirjoittelua vähemmän kriittisesti. On myös epävarmaa, joutuisiko hän ranskalaislain voimaantullessa syytteeseen, sillä hän ei kiistä ainuttakaan todennettavissa olevaa tapahtumiin liittyvää faktaa, vaan ainoastaan tulkinnan siitä, että kysessä olisi ollut tetoisesti armenilaisväestön hävittämiseen tähtäävä politiikka. Mutta muutoin myös Lewy on saanut tuta osapuolikiihkon ja häntä on Yhdysvalloissa yritetty leimata Turkin hallituksen rahoittamaksi palkkatutkijaksi, jota motivoisi myös ”kansanmurha” -käsitteen rajoittaminen vain juutalaisten kohteluun holokaustin ainutlaatuisuuden korostamiseksi. Kun Lewy on vienyt näiden syytösten esittäjiä oikeuteen sai hän lopulta väitteen esittäneeltä järjestöltä tuntuvan korvauksen ja anteeksipyynnön, jossa todettiiin mm. ”että oli väärin olettaa että jokainen tutkija, joka kyseenalaistaa armenilaisen käsityksen kansanmurhasta olisi välttämättä taloudellisesti Turkin hallituksen tukema”.

Tällä arvioilla en ole ottamassa kantaa siihen, kuinka oikeassa tai väärässä Lewy sinänsä vakuuttavasti ja historiantukimuksen objektiisivuutta kunnioittavassa kirjassaan on. Siihen käsitykseeni, että poliitikkojen ei tule lainsäätäjinä pyrkiä määrittelemään mikä on historiallinen totuus saatikka kriminalisoida väärinä pitämiään tulkitoja, kirja ei liioin ole vaikuttanut, vaikkakin sitä monin tavoin vahvistaa.

Helmikuu 2012