Aristokraatti hitlerismin ihmiskasvoisena edustajana
Aiemmin maansa Persian lähettiläänä toiminut Wipert von Blücher lähetettiin Helsinkiin maansa lähettilääksi vuonna 1935. Hän pysyi asemapaikallaan aina syyskuuhun 1944 saakka, jolloin sotaonnen myötä kelkkansa kääntänyt Suomi katkaisi suhteensa saksalaiseen aseveljeen ja ryhtyi myös, valvontakomission patistamana, asein karkottamaan saksalaisia Lapista. Von Blücher palasi Saksaan disponibiliteettiin ja sodan päätyttyä amerikkalaiset internoivat myös hänet denatsifiointiprosessin osana, mutta vapauttivat hänet sitten 1947. Von Blücher kirjoitti sen jälkeen useita kirjoja, mm. omat Suomen kohtalonaikoja -nimiset muistelmansa, joita Suomessa luettiin ahkerammin kuin Saksassa. Hänen Suomen kaudestaan kirjoittamansa vuonna 1950 julkaistut muistelmansa oli se, mistä Arvi Korhosen popularisoima ns. ajopuuteoria – ”Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun” – sai nimensä.
Natsi-Saksan palveluksessa von Blücher edusti keisarinaikaisen saksalaisnationalistisen ulkopolitiikan jatkuvuutta ja arvoja. Sodan jälkeen hänen kaltaisensa Wilhelmstrasse-diplomaatit – siis tätä jatkuvuutta edustaneet diplomaatit erotuksena von Blücherin okkultisiksi voimiksi kutsumista natsi-ideologeista – pyrkivät energisesti puolustautumaan kaikkia sotarikossyytöksiä vastaan. Jotkut heistä, kuten ministeriön sodanaikainen kansliapäällikkö Ernst von Weizsäcker, tuomittiin myös vankeuteen. Weizsäcker liittyi natsipuolueeseen vuonna 1938, kuten von Blücher oli neljä vuotta aiemmin yrittänyt tehdä. Puolue kuitenkin siinä vaiheessa torjui Blücherin hakemuksen, jota hän ei enää myöhemmin uusinut. Jonas ei näe tätä jäsenhakemusta kuitenkaan enempänä kuin karriääriin liittyneenä suojanokituksena.
Von Blücher ei ollut itse antisemitisti eikä millään lailla osallinen juutalaisvainoihin. Hän myös raportoi toistuvasti miten Saksan juutalaisvastaiset toimet rasittivat Saksan mainetta Suomessa. Samalla hän kuitenkin oli valtakunnanjohdolle aina lojaali eikä hänellä ollut yhteyksiä ja tuskin sympatiaakaan kansallisten oikeistopiirien Hitlerin vastaiselle salaliitolle vuonna 1944. Talvisodan aikana hän ei salannut ystäviltään suomalaissympatioitaan tilanteessa, jossa virallinen Saksa noudatti tiukkaa Neuvostoliiton suuntaan kallellaan olevaa puolueettomuutta, mikä edesauttoi läheisten henkilösuhteiden ja vaikutusvallan rakentamista ja ylläpitämistä, kun Saksa kesällä 1940 alkoi ottaa Suomen suojelukseensa valmistautuessaan idän sotaretkeen.
Suomen sodanaikaisesta ulkopolitiikasta Jonasin tutkimus ei tuo juurikaan uutta, vaan paremminkin vahvistaa vakiintuneita tulkintoja ja käsityksiä. Mielenkiintoisinta tutkimuksessa on se, miten siinä selvitetään suomalaisten oikeistopoliitikkojen Saksan suhteita ja Blücherin ahkeraa lobbausta heidän keskuudessaan. Hänen merkittävin ja ehkä aiemmassa tutkimuksessa liian vähälle huomiolle jäänyt lobbaussaavutuksensa – sellaisena hän sen itse koki –oli ulkoministeri Rudolf Holstin savustaminen virastaan vuonna 1938. Vuonna 1940 suomalaisia ei enää erityisemmin tarvinnut houkutella saatikka uhkailla mukaan Saksan kanssasotijaksi. Blücherillä oli epäilemättä merkittävä rooli suomalaisten tuntojen välittäjänä Berliinin suuntaan ja sen korostaminen, ettei aateveljeys ja rotupolitiikka ollut tässä erityinen vetonaula, mutta suhteiden kokonaisuuden arvioimiseksi on aina muistettava sotilaslinjan toiminta, josta lähettiläs ei aina ollut kaikilta osin edes tietoinen.
Michael Jonas kirjoittaa von Blücheristä kunnioittaen ja myötätuntoisesti. Se ei kuitenkaan ole sumentanut hänen tutkijanotettaan, joka jättää mahdollisuuden vähempää ymmärtämystä heijastaville tulkinnoille.
Jonas tuntee lähteensä ja aiemman tutkimuskirjallisuuden hyvin eikä epäröi käsitellä kriittisesti myös suomalaisten tutkijoiden töitä. Näistä hän käsittelee erityisen kriittisesti Markku Jokisipilän vuonna 2004 ilmestynyttä väitöskirjaa Aseveljiä vai liittolaisia. Jokisipilän keskeisin ja huomiotaherättävin väite oli, että kannaksen suurhyökkäyksen kesällä 1944 alettua Suomeen lentänyt ulkoministeri Ribbentropp käytti bluffia saadakseen Rytin antamaan sitoumuksen jatkaa sotaa Saksan rinnalla. Tämän tulkinnan Jonas kohtuullisen vakuuttavasti torjuu. Muutoinkin Jonas katsoo Jokisipilän saaneen huomiota tutkimukselleen ”epätavallisilla ja usein epärealistisilla teeseillä”. Tähän Jokisipilän reippaaseen tapaan polemisoida vanhemman tutkimuksen kanssa kiinnitin itsekin huomiota hänen kirjaansa arvioidessani.
Tältä kannalta Helsingin Sanomien ratkaisua antaa Jonasin kirja juuri Markku Jokisipilän arvioitavaksi voi myös oudoksua. Jokisipilä ei arviossaan sanallakaan puutu Jonasin viittauksiin omaan tutkimukseensa. Tätä voi pitää korrektina, mutta HS olisi voinut antaa teoksen jonkun kokonaan asianosattoman arvioitavaksi, niin että tämäkin polemiikki olisi mahtunut mukaan.
Joulukuu 2010
