Näin me sen näimme. Aarne Souri, Jorma Hämäläinen ja Eino Halonen muistelevat Suomi-yhtiön menneitä vuosikymmeniä, Keskinäinen Henkivakuutusyhtiö Suomi, 115 s., Helsinki 2008

1205830678_VakuutusVakuutusalalla taisteltiin, miehet kertovat

Suomi-yhtiö on tehnyt eräänlaisen taloushistoriallisen kulttuuriteon julkaisemalla kolmen entisen johtajansa pitkät, mutta tavallista kiinnostavammat haastattelut yksissä kansissa. Vanhin muistelijoista on viime vuonna 100 vuotta täyttänyt Aarne Souri, jonka värikästä palautetta antanut puhelinsoitto entiselle työnantajalleen antoi virikkeen kirjan kokoamiseen. Souri tuli henkivakuutusyhtiö Suomeen vuonna 1927 ja toimi yhden ja saman yhtiön palveluksessa kokonaista 46 vuotta ja lähti eläkkeelle yhtiön kakkosmiehen paikalta. Ykkösjohtajankin paikka oli hänen ulottuvillaan vuonna 1963 eläköityneen Yrjö Leinbergin seuraajana, mutta paikkaa pedattiin ensin Sakari Tuomiojalle ja hänen ehdokkuutensa kariuduttua liikaan poliittisuuteen otettiin tehtävään Kari Karhunen, koska Sourilla oli oman arvionsa mukaan liiaksi oman yhtiön etua ajavan miehen maine, mitä Pohjolaa lähellä olevat miehet yhtiön hallinnossa karsastivat.

Sourilla on kerrottavaa muualtakin kuin vakuutusalalta. Sodan aikana hän oli komennettuna armeijan lakimiestehtäviin ja siinä ominaisuudessa määrättynä desantti Kerttu Nuortevan juttuun liittyen Hella Wuolijoen syyttäjäksi sotaoikeudessa. Muistikuviin perustuva Sourin kerronta ei kuitenkaan anna yksiselitteistä vastausta siihen, vaatiko hän vai ei ja kenen toimeksiannosta kuolemantuomiota Wuolijoelle. Sotajuristin työ oli liukuhihnatyötä, jota Souri rationalisoi niin, ettei tuomarin tarvinnut muuta kuin allekirjoittaa hänen laatimansa valmis tuomio.  Normaalin oikeusvaltion periaatteet eivät sotaoloissa aina olleet niin korkeassa kurssissa.

Ennen sotia henkivakuutusmarkkinat olivat selkeitä. Suomi perustettiin  vuonna 1890 fennomaanisen innostuksen vallassa, mutta kun yhtiö jäi nuorsuomalaisten haltuun perustivat vanhasuomalaiset sille vuonna 1910 kilpailijaksi Salaman. Ruotsinkielisillä ja työväenliikkeellä oli  myös omat yhtiönsä, mutta kilpailu Suomen ja Salaman välillä tuntuu olleen erityisen kovaa. Edistyspuoluelaisen W.A. Lavoniuksen johtama Suomi maksoi vuoden 1918 jälkeen punaisillekin korvauksia, ja 30-luvulla lapuanliikkeen johto vaati Lavoniuksen erottamista yhtenä syynä monien muiden ohella se, etteivät Suomi-yhtiön omistamat kiinteistöt olleet juhlaliputtaneet talonpoikaismarssin päivänä.

Sodan jälkeen nämä suomenkielisen porvariston vastakkaisuudet menettivät merkitystään, ja kun työeläkelait vähensivät henkivakuutusten houkuttelevuutta looginen lopputulos oli, että Suomi ja sitä heikommin menestynyt Salama yhdistyivät 1971 Jo aiemmin ne olivat Sammon kanssa perustaneet eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen. Vakuutusfuusiot eivät jääneet tähän ja rahoitusala kokonaisuudessaan intoutui rakentelemaan finanssitavarataloja. Suomen ja Pohjolan suhde oli erityisen läheinen ja herkkä, kun Suomi omisti Pohjolasta 40 %. Yhtiöt menivät käytännössä kimppaan vuonna 1975, mutta fuusio ei ollut mahdollinen keskinäisen henkivakuutusyhtiön ja osakeyhtiön välillä. Konsernin kehittämistä kuitenkin jatkettiin, mutta monien vaiheiden jälkeen tiet erkanivat taas, ja Suomen omistamat Pohjolan osakkeet päätyivät OKO:lle. Suomi puolestaan ensin lopetti uusien vakuutusten myynnin, sitten aloitti taas uudestaan ja lopetti toistamiseen, jatkaen tänään vanhan vakuutuskannan hoitamista.

Jorma Hämäläinen toimi Suomen pääjohtajana vuosina 1997-2000 ja hänen jälkeensä Eino Halonen vuoteen 2007. Heillä on paljon kerrottavaa kaikista näistä alan järjestelyistä ja niihin liittyneistä taisteluista. Jos kirjaan ei olisi liitetty myös lyhyttä historiikkia yhtiön vaiheista olisi alaa tuntemattoman täysin mahdotonta seurata kaikissa välillä dramaattisissakin käänteissä mukana, mutta vaikeaa se on nytkin. Ihmekös tuo, kun asianomaiset johtajatkin tuon tuosta joutuvat viittaamaan asioihin ja tapahtumiin, joista heidät pidettiin pimennossa. Tuleville yritys- ja taloushistorioitsijoille haastattelut ovat kuitenkin arvokasta lähdemateriaalia ja voi vain toivoa että näistä vakuutusalan kähminnöistä saataisiin vielä yhtä valaiseva teos kuin Markku Kuisman edesmenneen Kansallis-Osake-Pankin historia.

Maaliskuu 2008