Tuomo Särkikoski, Outo malmi, jalo teräs. Outokummun tie ruostumattomaan teräkseen, Tekniikan historian seura, 390 s., Jyväskylä 2005

Lajinsa viimeinen.

Tuomo Särkikosken kirjan aihe ja julkaisija (Tekniikan Historian Seura) ja se, että DI ja YL Särkikoski on aiemmin julkaissut Outokummun liekkisulatusmenetel­män historian saa lukijan odotta­maan varsin teknologiapainoit­teista historiikkia, jonka kiinnos­tavuus maalli­koille olisi vähäinen. Toki Särkikosken kirjassa on paljon tek­nistä tietoa ja kuvausta ruostumattoman teräksen val­mistamisesta sekä Tornion jaloterästehtaan rakentamisesta ja toiminnasta, mutta sekin on kirjoitettu sen verran sujuvasti ja ymmärrettäväs­ti, ettei se aiheuta kaltaisessani lukijassa torjun­tareaktiota. Kirjassa on kuitenkin paljon muuta poliittisen ja talous­histo­rian­ näkökul­masta koottua tietoa ja kuvausta joka voi kiin­nostaa muitakin kuin hankkeen takana olleen Outokummun Kun­niakaivosmiesten killan teräsasiantuntijajäseniä.

Kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan syyskuussa 2000 julkais­tusta uutisesta. Sen mukaan Outokumpu ja englanti­lais-ruotsa­laisen Avesta Sheffield yhtiö olivat sopineet teräs­toiminto­jensa yhdis­tämisestä uudeksi Avesta­Polarit yhtiöksi, josta pienemmän, mutta huomattavasti tehokkaammaan ja kannatta­vamman panoksen uuteen yhtiön sijoittanut Outo­kumpu omistaisi 55 ja Avesta Shef­fieldin emoyhtiö Corus loput, kuiten­kin siten että Outokumpu samalla sitoutui vähentä­mään omis­tusosuutensa kolmen vuoden kuluessa enintään 40 prosent­tiin. Käytännössä uutinen tarkoitti Outokummun terästeollisuuden val­tionomistuksesta ja samalla suomalaisuudesta luopumista. Toisin sanoen taas yksi osa viime vuosina Suomessa niin tutuksi tulleis­ta tavallisista ta­rinoista.

Tällä kertaa tarinalla on kuitenkin yllättävä onnellinen loppu. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan, miten heinäkuussa 2002 uutisoin­tiin uudesta omistusjärjestelystä, jossa Outokumpu osti Coruksen ulos AvestaPolaritista ja ryhtyi hankkimaan yhtiön koko osakekannan haltuunsa palauttaakseen sen osaksi Outokumpu-konser­nia Outokumpu Stainless nimellä.

Outokummun – sekä yhtiön että sille nimensä antaneen kupari­kaivoksen – historia antaa osaltaan tärkeitä osviitto­ja haetta­essa vastausta kysymykseen, onko suomalaisomistuksella väliä vai ei. Outokummun alkuperäinen kupariesiintymä oli niin rikas että se olisi todennäköisesti otettu käyttöön ulkomaisenkin pääoman turvin, mutta suomalaisessa omistajuudessa sen kehittäminen edellytti valtionomistusta. Suomen (teollisuus)poliittinen histo­ria olisikin saattanut olla toisennäköinen, jos näin olisi käy­nyt. Aina­kaan Outokummun ympärille ei olisi kehittynyt yhtä vahvaa ja koko Suomen teolliselle kehitykselle merkittä­vää yh­tiötä joka olisi samalla tavoin investoinut uusiin kaivoksiin ja jatkojalustukseen Suomessa kun tapahtui.

Sellainen hanke kuin jaloterästehtaan perustami­nen Suo­meen tuskin olisi koskaan toteutunut muuta kuin Outokummun – tai enintään toisen suomalaisen valtionyhtiön Rautaruukin – toimesta. Jos asialla ei olisi ollut suomalaisyhtiö niin hanketta tuskin olisi kukaan ylipäätään Suomeen ajatellutkaan. Tornion ferrokro­mi­kaivos ei olisi riittänyt määräämän terästehtaan sijainti­paik­kaa. Nytkin käytiin ankara ja Särki­kosken kirjassa värik­käästi kuvat­tu käden­vääntö siitä, rakennet­taisiinko tehdas Torni­oon vai Poriin, mitä jälkimmäistä vaihtoeh­toa yhtiön johto liike­ta­loudel­lisin perus­tein alunperin kannatti.

Tornion jaloterästehdas on osoittautunut sekä teknisesti että taloudellisesti erinomaiseksi investoin­niksi. Se on viimeisin tämän suuruusluokan teollinen investointi Suomessa. Vaikka ta­loutemme kilpailukyky ja Suomessa toimivien yritysten kannatta­vuus on huippuluokkaa, ei tällaisia investoin­teja Suomeen enää Tornion jälkeen ole tehty. Vielä 70-luvulla Suomessa puhuttiin paljon ­teolli­suuspo­li­tiikasta, mutta uuden markkinaus­koisuuden ja yksityistämisen aikakau­della ei vain käsite vaan koko se ajatus­maailma jota se aikanaan edusti on julistettu vanhakantaisena kuolleeksi. Joko olisi aika herättää tämä Lasarus?

heinäkuu 2006