Matti Viialainen: Neljä järisyttävää päivää. SKP:n puolinainen vallanvaihdos, Edita, 271 s., Helsinki 2005

1129550187_Viialainen.jpgToisenlainen SKP oli mahdollinen

Amerikkalainen radikaali journalisti matkusti v. 1917 Venäjälle ja oli paikalla kun bolshevikit panivat toimeen lokakuun vallankaappauksensa. Siitä syntyi maineikas reportaasikirja Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa. Matti Viialainen puolestaan on muokannut pro gradustaan kirjan ja antanut sille nimen Neljä järisyttävää päivää. Se on tietenkin tehty kieli poskella, sillä Viialainen ei suinkaan väitä, että SKP:n vuoden 1966 puoluekokous olisi ollut maailmanhistoriallisilta vaikutuksiltaan yhtä merkittävä kuin Lokakuun vallankumous. Tuskin hän kirjoittajanakaan erityisesti hakee vertailua John Reediin, joka oli ylivertainen tunnelmanvangitsija ja tarinankertoja, oltiinpa Reedin kirjan historiallisesta tarkkuudesta ja osuuvudesta tai hänen omaksumastaan idealistisesta kommunismista mitä mieltä tahansa. Kremlin muuriin haudattu Reed ehti kuolla jo v. 1920, ennen kuin hänen luottamuksensa Leniniin ja bolshevikkivaltaan avoimesti romahti.

Matti Viialainen puolestaan on niitä, joille SKP:n vallanvaihdoksen puolitiehen jääminen antoi mahdollisuuden toimia kymmenen vuoden ajan SKP:n stalinistisen vähemmistön Teiniliitossa kannuksensa ansainneena kellokkaana. Jos vallanvaihdos olisi viety loppuun asti ei taistolaisuus olisi koskaan saanut sillä tavoin rajan takaa tulevaa tuulta siipiensä alle kun se melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi sai, ja moni Viialaisen kaltainen nuori olisi jäänyt pois sen imusta. Tämänsuuntaisesti Viialainen kirjassaan ainakin jossittelee, ja voi siinä olla hyvinkin oikeassa.

Viialaisen tarkastelu alkaa jo paljon ennen vuoden 1966 puoluekokousta noin vuodesta 1956, jolloin Hrusthevin ns. salaisessa puheessaan tekemät paljastukset Stalinin hirmuhallinnosta NKP:n puoluekokouksessa ja sen synnyttämä liikehdintä Itä-Euroopassa järkytti monien uskollisten kommunistien maailmankatsomuksen perustaa. Julkisuudessa SKP oli pitkään näyttänyt mustalta laatikolta, vaikka tosiasiassa se ei ollut suinkaan monoliittinen, mistä SKP:tä seuranneet ulkopuoliset puolueessa toimineiden useiden vasikoiden kautta olivat myös kohtuullisen hyvin perillä.

Vuoden 1956 seuraukset SKP:ssä jäivät vielä vähäisiksi. Uudistajien kärkeen vähän yllättäen noussut Mauri Ryömä kuoli auto-onnettomuudessa ja Jarno Pennasen ja Raoul Palmgrenin intellektuellinen oppositio ei aikaansaanut minkäänlaista joukkoliikettä. Mutta pinnan alla kyti ja tämä kävi ilmi myös Kansan Uutisissa käynnistetyssä ja vanhan puoluejohdon kannalta ikävällä tavalla irtiryöstäytyneessä linjakeskustelussa. Kun SKP sitten kokoontui Helsingin Kulttuuritalolle vuoden 1966 puoluekokoukseensa ilmeni kenties odottamattomastikin, että uudistajilla oli enemmistö, kuten Viialainen tarkoin laskelmin ja analyysein osoittaa.

Tämä enemmistö ei kuitenkaan ottanut puoluetta yksiselitteisesti haltuunsa. Stalinistinen puheenjohtajakaksikko Aimo Aaltonen ja Oiva Lehto sai kyllä väistyä ja heidän tilalleen tulivat Aarne Saarinen puheenjohtajana ja Erkki Salomaa varapuheenjohtajana, mutta pääsihteeri Ville Pessi säilytti vielä paikkansa. Saarista uudistusmielisemmällä Salomaalla olisi jopa ollut mahdollisuus tulla valituksi puheenjohtajaksi, mutta Saarinen koettiin enempi sovittelevana kompromissiehdokkaana. Sitä kompromissialttiutta hän osoitti vastavalitun keskuskomitean kokoontuessa valitsemaan poliittista toimikuntaa. Tarjolla oli enemmistön tukema 12 nimen lista, joka olisi merkinnyt uudistusmielisille vakaata ja selvää enemmistöä, mutta äänestyksen välttämiseksi Saarinen asetti arvovaltansa tukemaan esitystä, jossa edellisten lisäksi toimikuntaan valittiin myös kaksi tiukkaa änkyrää, Taisto Sinisalo ja Markus Kainulainen. Näin saatiin käytännössä kahtiajakaantunut ja usein halvaantunut uusi puoluejohto.

Tämä antaa Viialaiselle aihetta perusteltuun jossitteluun  minkälainen kehityskulku olisi seurannut siitä jos enemmistö olisi käyttänyt valtaansa ja vienyt lähes puhtaan listan lävitse, tai jos edes Sinisalo ja Kainulainen olisi torjuttu poliittisesta toimikunnasta.

Taistolaisuus on jättänyt Suomeen monenmoista perintöä. Sen parhaaseen puoleen kuulu entisten taistolaisten panos suomalaiselle historiantutkimukselle. Vaikka Viialainen ei kilpaile Kimmo Rentolan kanssa sen enempää kynänkäyttäjänä kuin analyytikkonakaan, on tämä kirja kuitenkin ihan tervetullut anti uusimpien aikojen historiantutkimukselle.

lokakuu 2005