David Nasaw: The Chief. The Life of Willam Randolph Hearst

1125296240_hearst.gifHoughton Miflin, 687 s., New York 2001

Citizen Hearst

 Kaikkien maailman entisten ja nykyisten lehtikuninkaitten jou­kossa William Randolph Hearst on edelleen tunnetuin ja laajalti kavahdetuin hahmo, ei vähiten Orson Wellesin Citizen Kane eloku­van ansiosta.

 Hearst on kaikista lehtikeisareista se, joka on julkeim­min pyrkinyt käyttämään poliittista valtaa. Hearst ei aloitta­nut lehti-imperiuminsa luomista tyhjästä. Hänen isänsä George Hearst oli yksi harvoista v. 1849 Kalifornian kultalöydöistä pysyvän miljoonaomaisuuden koonneista mainareista ja kaivosyhtiö Anacon­dan suuromistaja. George Hearstillä oli poliit­tisia ambiti­oita ja hänen onnistuikin tulla valituksi Kalifor­niasta senaat­tiin, mitä han­ketta edistääkseen hän hankki Hearst-impe­riumin ensimmäi­sen sanomalehden, San Francisco Examinerin.

 Myös William Randolph Hearstilla oli vielä enemmän ja lähestul­koon rajatonta poliittis­ta kunnianhimoa, aina presidentiksi saakka. Hankkeitaan edis­tääkseen hän ryhtyi systemaattisesti ostamaan sanomalehtiä luoden kattavan verkoston sekä länsiranni­kolle, keskilänteen ja itäran­nikolle, keskuksinaan San Francisco, Chicago ja New York. Toisin kuin isällään W.R:llä oli myös jour­nalistista kunnianhimoa, tosin politiikalle alisteista. Varsinai­nen innovaattori hän ei ollut, mutta osasi ottaa oppia kilpaili­jansa Joseph Pulitzerin uudistuk­sista ja toteuttamaan niitä lopulta toiseksi jäänyttä newyorki­laiskilpailijaansa paremmin.

 Hearst johti lehtiään hyvin keskitetysti. Nykyään sanottaisiin, että hän hyödynsi ketjuoh­jausta tehokkaasti. Se koski myös poli­tiikkaa, jossa kaikkien Hearst-lehtien oli laulettava omistajan­sa henkilö­kohtaisesti antamista nuoteista. Hearst esiintyi myös omalla nimellään kaikkien leh­tiensä etusivuilla.

 Nuori Hearst oli demokraattisen puolueen radikaalimman siiven keulakuva, joka suomi trusteja ja monopoleja ja ajoi edistyksel­lisiä asioita, progressiivista verotusta, senaattoreiden kansan­vaaleja ja kunnallisten liikelaitosten perustamista. Vuosisadan vaihteen kovissa lakkoliikkeissä hän melkein aina tuki ammatti­liittoja. Hearstin lehtien lukijakunta myös valikoitui tämänmu­kaisesti ollen erityisen suuri työväen, uusien siirtolaisten ja yleensä vähävaraisten joukossa.

 Kaksi kertaa Hearst valittiin kongressin edustajanhuoneeseen demokraattien listalla. Kongressityö sinänsä ei häntä kiinnosta­nut, valinta oli tarkoitettu vain astinlaudaksi korkeampiin tehtä­viin. Hän oli myös lähellä päästä New Yorkin pormestariksi oman kolmannen puolueensa ehdokkaana v. 1905, mutta hävisi hyvin todennäköisesti ”Tammany Hallin” – demo­kraattista puolu­etta paikallisesti hallinneen vaalikoneen – masinoiman vaalitulosten väärentämisen vuoksi demokraattien viralliselle ehdokkaalle. Neljä vuotta myöhemmin toinen yritys päästä pormes­tariksi päätyi jo kiis­tattomampaan tappioon. Yhtä lailla tappioon oli välillä v. 1906 päätynyt yritys New Yorkin osavaltion kuver­nöö­riksi, sillä kertaa demokraattien virallisena ehdokkaana.

 Tappioistaan huolimatta Hearstia pidettiin koko maailmansotaa edeltävänä aikana varteenotettavana presidenttiehdokkaana. Lähim­mäksi tavoitet­taan hän pääsi v. 1904, mutta silloinkaan ei demo­kraattien ehdo­kasasettelussa kolmatta sijaa pidemmälle.

 Ennen ensimmäistä maailmansotaa Hearst edusti sisäpolitiikassa radikaa­lia linjaa ja ulkopolitiikassa imperialistista isola­tionismia. Jälkimmäinen tarkoitti sitä, että hän ajoi USA:n interventiota Meksikoon ja Kuubaan niin innokkaasti, että Yhdys­valtain ja Espanjan sotaa v. 1898 on kutsuttu vain vähän liioi­tellen Hears­tin sodaksi. Se tarkoitti samalla myös sitä, hän vastusti Yhdys­val­tain osallistumista maailmanso­taan ja sekaantu­mista Euroopan valtioi­den kiistoihin.

 20-luvulla Hearst värväsi Mussolinin lehtiensä kolumnistiksi ja 30-luvulla hän antoi palstatilaa Hitleriä vähintäänkin ymmärtä­västi käsitteleville haastatteluille ja kommenteille. Hearst ei ollut itse antisemiitti, mutta ei tahtonut uskoa että Hitlerkään olisi sitä ollut. Tällöin hän oli jo muutenkin siirtynyt oikeal­le. Siihen vaikuttivat suoraan hänen liike-intressinsä. Radikaa­lina esiintyessään Hearstin valttina oli paradoksaalisesti hänen oma rikkautensa, sillä hän saattoi uskottavasti esittää olevansa trusteista ja suuryrityksistä riippumaton, toisin kuin köyhemmät ja korruptioalttiimmat kilpailijansa. Mutta vähitellen hän 20-luvulla ryhtyi orientoitumaan liikeintressiensä mukaisesti, joita republikaanien politiikka Coolidgen, Hardingin ja Hooverin kau­della erin­omaisesti palveli.

 Hearst pysyi muodollisesti demokraattina vielä Franlin D. Roose­veltin presidenttikauden alussa. Roosevelt imarteli Hearstiä pitääkseen hänet leirissään, mutta ei noudattanut hänen poliitti­sia neuvojaan. Heidän tiensä erkanivat jyr­kästi kun Rooseveltin New Dealiin sisältyi myös Hearstin tuloluo­kan anka­rampi verotta­minen ja ammatillisen järjestäytymisen suosiminen sellaisilla aloilla kuten sanomalehtien toimituksissa. Vuoden 1929 pörssiro­mahdukses­ta Hearst selvisi vielä vähin vauri­oin, sillä hänen omaisuutensa oli lehtiyritysten ohella kiin­teistöis­sä. Mutta kun Hearst ryhtyi koko lehtiketjunsa voimalla kampan­joimaan Roosevel­tiä vastaan liittäen sen myös kommunismin vastustamiseen – Hears­tin lehtiä lukemalla olisi voinut luulla, että Roosevelt oli kommu­nismin suosija ja heidän manipuloimansa – tekivät aiemmin hänen lehtiään niiden radi­kaalien lin­jausten vuoksi ostaneet lukijat kapinan. Lehtien levikit alkoivat laskea, mitä myös lehtiin kohdistetut boi­kot­ointikampan­jat vauh­dittivat.

 Rooseveltin suosiota Hearst ei pystynyt horjuttamaan, vaan hänes­tä itsestään tuli epä­suosit­tu hylkiö. Hänen aiemmin vaiettu eksentrinen yksityiselämänsäkin joutui julkisen riepottelun kohteeksi. Epäsuosio oli sitä luokkaa, että kun hän v. 1936 vaa­leissa tarjoutui tukemaan republikaanien Alfred Landonia Roose­veltia vastaan niin Landonin joukoista tehtiin selväksi, ettei se ollut toivotta­vaa.

 Hearstin romahdus koitti v. 1937. Ylivelkaantunut lehtiyhtiö joutui pankkien holhoukseen ja Hearst joutui alistumaan rahoitta­jien ja velkojien saneerausohjelmaan, joka ei säästänyt Hearstin yksityisomaisuuttakaan – tosin Hearst ei ollut aiemmin vaivautu­nut pitämään kovin tarkkaa rajaa yhtiön ja oman omaisuu­tensa välillä. Nöyryyttävintä Hearstille oli, kun osia hänen taideko­koelmis­taan – jonka monet teokset tosin olivat saaneet maata pakkaus­laatikoissa ilman että niiden omistaja niitä koskaan olisi näh­nytkään – pantiin tavarataloket­jun erikoistar­jouksessa myyn­tiin. Mutta lehtiyritys selvisi lopulta saneeraus­kuurista ja palautui sodan jäl­keen Hears­tin ohjaukseen, jota vanheneva lehti­keisari ei kuiten­kaan enää pysty­nyt harjoit­tamaan vanhaan mal­liin.

 Nasawin perusteellisessa teoksessa käydään Hearstin liiketoi­mien, journalismin ja politiikan ohella läpi myös Hearstin yksi­tyiselämä ja harrastukset, joihin kuului elokuvien tuottaminen. Kuten toinen, Hearstiä huomattavasti eksentrisempi miljonääri Howard Hughes, myös Hearst halusi olla merkittävä tekijä elokuva-alalla. Kun Hughes teetti elokuvia ja varasi naispääosat niille naisille, joiden kanssa kulloinkin halusi sänkyyn, Hearst teetti elokuvia edistääkseen vain yhden naisen Marion Daviesin uraa. Hearst olisi varmaan lopulta mennyt naimisiinkin 20 vuotta nuo­remman Daviesin kanssa, jos vain hänen oma vaimonsa olisi eroon suostunut. Hearst joutui elämään kaksoiselämää, jossa alkoholion­gelmaisen Davisin osuus lopulta kasvoi hallitsevaksi ja myös julkisuudellekin avoimeksi.

 Hearstistä tehtyjä lukuisia kirjoja paljon tunnetumpi on kuiten­kin Wellesin elokuva Citizen Kane. Se tuntuu harmittavan Nasawia, jonka mielestä elokuva ei tehnyt oikeutta sen enempää Wellesin esittämälle Kane/Hearstille kuin erityisesti Marion Davisielle­kään, eikä hän siksi noteeraa elokuvan taiteellisiakaan ansioita. On kuitenkin todennäköistä, että Citizen Kane tulee elämään klassikkona silloinkin, kun katselijat eivät enää tiedä että sen päähenkilöllä on joskus ollut elävä esikuva.

 syyskuu 2005