Erkki Wessman: Kronstadtin kapina 1921 ja sen perilliset Suomessa

Pilot-kustannus, 237 s., ei painopaikkaa 20041121431430_Wessman.jpg

Kronstadtin kapinalliset Suomessa

 Kronstadtin saarella Pietarin edustalla sijaitsee Pietari Suuren perustama merilinnoitus ja laivastotukikohta, joka rakennettiin samoihin aikoihin kuin Pietarin kaupunkikin. Saaren varuskunta ja sinne sijoitetut Itämeren laivaston yksiköt kuuluivat Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen kärkikaartiin. Bolshevikeillä oli Itämeren laivastossa vahva asema, mutta niin oli myös muilla vallankumouksellisilla liik­keillä, ennen kaikkea sosialistival­lankumouksellisen puolueen (esserrien) vasemmis­tosiivellä sekä punamustaa lippua liehutta­neilla anarkisteilla.

 Kun Kronstadtin varuskunta kolme ja puoli vuotta lokakuun val­lankumouksen jälkeen nosti jälleen kapinalipun ja vaati neuvosto­vallan palauttamista ilman bolshevikkien diktatuuria, oli tämän vallankumouksen etujoukkona juhlitun tukikohdan kapina shokki Leninille ja bolshevikeille. Bolshevikeillä ei ollut aikomusta­kaan neuvotella kapinallisten kanssa saatikka suostua heidän vaatimuksiinsa. Trotskin ja Tuhatsevskin johdolla puna-armeija kukisti kapinan verisesti jään ylitse toimeenpannulla hyökkäyk­sellä. Myöhemmin, kun molemmista mainituista oli tullut epähenki­löitä, kunnia kapinan kukistamisesta annettiin NKP:n historiassa Voroshiloville.

 Kronstadtissa oli maaliskuussa 1921 puhjenneen kapinan aikana 50 000 asukasta, joista sotilaita ja matruuseja n. 27 000. Heidän kapinansa kukistaman lähetettiin yli 100 000 sotilasta. Joukkoja täydensivät vielä bolshevikkien parhaillaan koolla olleen puo­lueko­kouksen osanottajat, joiden sotilaallinen merkitys oli kenties kyseenalainen, mutta ideologinen into sitäkin voimakkaam­pi. Kapinallisilla ei ollut mitään sotilaallisia voitonmahdolli­suuksia ja heidän toiveensa oli, että mantereen tyytymättömät varuskunnat olisivat yhtyneet heihin. Näin olisi saattanut käydä­kin, jos poikkeuksellisen voimakas talvi ei olisi vanginnut laivas­toa Kronstadtiin. Jääpeite avitti tehokkaasti myös Krons­tadtin valloitusta.

 Vaikka tuhansia kaatui ja tuhansia teloitettiin kapinan kukista­misen yhteydessä selvisi osa kapinallisista kuitenkin hengis­sä. 8000 kronstadtilaisen onnistui paeta jään yli Suomen puolel­le. Val­koinen Suomi sijoitti heidät ensin Turkinsaaren keskis­tysleirille, jollaiseksi sitä virallisestikin silloin vielä kutsuttiin ennen kuin käyttöön otettiin eristysleirin nimike. Vähitellen pakolaiset hajaantuivat eri puolille maailmaa, mutta vajaa kaksituhatta heistä jäi pysyvästi Suomeen.

 Erkki Wessmanin Kronstadtin pakolaisen pojan Pertti Huusarin ja valokuvaaja Veikko Lintisen avustamana kokoama kirja kertoo näiden Kronstadtin venäläisten kohtaloista ja elämästä Suomessa. Useimmat heistä sopeutuivat uuteen kotimaahansa hyvin ja suoma­laistuivat vähitellen, eikä ketään heitä yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta toisen maailmansodan jälkeenkään palautettu Neuvostoliittoon. Tämä kronstadtinsuomalaisten elämänvaiheiden kuvaus onkin kirjan parasta, mielenkiintoisinta ja uutta sisäl­tävää antia ja siinä Wessmanin journalistinen osaami­nen pääsee oikeuk­siinsa.

 Sen sijaan Kronstadtin kapinan kuvaus ja taustoittaminen jää kovin puutteelliseksi ja virheitä sisältäväksi. Wessmanin kirjas­ta saa sen käsityksen, kuin kapinalliset olisivat olleet jatkoa bolshevikkia vastaan sisällissodassa taistelleille neuvos­tovallan vastustajille, vaikkakin astetta enem­män demo­kratiaan nojaavia kuin Judenitshin, Wrangelin ja Koltshakin kaltaiset vanhat val­koiset kenraalit. Oleellista kuitenkin oli Kronstadtin kapinan liittymi­nen Venäjän vahvaan vasemmistonarodnikien traditioon, jonka ku­mouksellisinta siipeä edustivat vasemmistoessärrät – jotka osal­listuivat hallitusvastuuseen bolshevikkien kanssa lokakuun vallankumouksen jälkeisessä Leninin johtamassa kansanko­missaarien neuvostossa – ja anarkistit.

 Tämä kaikki jää Wessmanilta hämärän peittoon. Kirjan tekstissä kyllä viitataan Paul Avrichin perusteelliseen tutkimukseen Krons­tadtin kapinasta (Kronstadt 1921, Princeton 1970), mutta ilmei­sesti vain toisen käden lähteenä. Kirjan suppeassa lähde­luette­lossa Avrichin teos ei esiinny.

 heinäkuuu 2005