Gisela Stuart: The Making of Europe’s Constitution

stuart.jpg

Fabian Society, 60 s., Norwich 2003

Konventti sisältäpäin

Euroopan unionin perustuslakisopimusta luonnostellut konventti koostui jokaisen jäsen- ja uuden jäsenehdokasmaan hallituksen nimeämästä yhdestä ja näiden maiden kansallisten parlamenttien nimeämästä kahdesta, Euroopan parlamentin nimeämästä kuudestatoista sekä komission kahdesta edustajasta, kaikille nimitettyine varamiehineen. Lisäksi konventin työtä johti erikseen valittu puheenjohtaja ja kaksi varapuheenjohtajaa. Gisela Stuart oli toinen brittiparlamentin keskuudestaan nimeämistä konventin jäsenistä.

Tällä kokoonpanolla ei ollut tarkoituskaan, että täysistunnoissa tehtäisiin todellista kirjoitustyötä. Osin se tapahtui työryhmissä, mutta keskeisin työnohjaus tapahtui kolmetoistajäsenisessä presidiumissa. Kun tähän ei mahtunut yhtään suomalaista mukaan on sitäkin kiintoisampi lukea Gisela Stuartin kuvaus työskentelystä presidiumissa, jonne hän pääsi toisena kansallisten parlamenttiedustajien ryhmästä valittuna edustajana.

Kun monilla konventin jäsenillä oli yhtä ja toista huomautettavaa konventin hyvin epämääräisistä ja kyseenalaisista työskentelytavoista, niin Stuartin kuvauksen perusteella ei sitä johtaneen presidiumin oma työskentely näytä olleen yhtään sen luotettavampaa. Puheenjohtaja Valery Giscard d’Estaing veti lankoja hyvin suvereenisti ja tarkoitushakuisesti kahden varapuheenjohtajan, Belgian Jean-Luc Dehaenen ja Italian Giuliano Amaton sekä pääsihteerin, Sir John Kerrin avustamana. Kerr on englantilainen huippuvirkamies jota John Major muistelmissaan nimitti ”Macchiavelliksi” ja joka Stuartin kuvauksen mukaan jättää manipulaatiotaidoissa kirkkaasti taakseen Yes Minister-sarjasta tutun Sir Humphreyn.

Omaa turhautunutta suhdettaan puheenjohtaja Giscardiin Stuart kuvaa kertomalla hyväksyvästi, miten hänen laptopinsa oikeinkirjoitusohjelma aina ehdotti sanan ”Giscard” korvaamista sanalla ”discard” – pane syrjään.

Kun useimmat konventin jäsenet jäivät ihmettelemään mistä monet konventin kiistanalaisimmat esitykset oikein putkahtivat, niin samaa ihmettelee presidiumissa istunut Stuartkin. Hän myös hyvin selvästi kiistää, että lopputulos olisi minkäänlaisen aidon konsensuksen synnyttämä.

Stuart kiinnittää huomiota myös siihen, miten konventin työ oli euroeliitin, erityisesti europarlamentin ja komission ajatusmaailmaa heijastava tavalla, jossa epäilijät jyrättiin alusta alkaen. Niinpä tosiasialliseksi, myös lopputuloksessa näkyväksi lähtökohdaksi tuli, että tarkastelun kohteeksi otettiin vain se, miten unionia voitaisiin syventää ja sen toimivaltaa laajentaa. Kun kaikkea ei saatu kerralla hyväksytyksi pyrittiin luomaan erilaisia rakenteita – erityisesti ns. valtuutuslausekkeet – joilla se, mitä vielä ei nyt saatu hyväksytyksi, voitaisiin myöhemmin ottaa käyttöön kevennetyllä, jopa kansalliset parlamentit sivuuttavalla päätöksenteolla. Sen sijaan kertaakaan ei edes esitetty kysymystä, tulisiko unionin toimivaltaa kenties joskus voida rajoittaa ja palauttaa jäsenvaltioille subsidiariteetin merkeissä, vaikka tämä alkuperäiseen ajatukseen perustuslakiuudistuksesta sisältyikin.

Stuart referoi konventin työskentelyn lisäksi sen tuloksia. Monet niistä asioista, joihin hän toivoo hallitustenväliseltä konferenssilta korjauksia, ovat samoja joita Suomikin on pitänyt esillä. Joitain Suomen kritikoimia esityksiä, kuten EU:n presidenttiä ja komission supistamista, Stuart puolustaa. Hän ajaa, hallituksensa tavoin, myös sellaisia muutoksia joita Suomi ei pidä toivottavina, kuten määräenemmistöpäätöksenteon rajoittamista.

Edellä kerrotun perusteella Gisela Stuartia ei kuitenkaan pidä leimata tyypilliseksi vanhakantaiseksi brittiläiseksi euroskeptikoksi. Englannin nykyinen työväenpuolueen hallitus on maan historian EU-myönteisin. Gisela Stuart itse on vuonna 1974 Englantiin muuttanut syntyperäinen saksalainen eikä peittele taustaansa millään tavoin ollakseen roomalaisempi kuin roomalaiset itse. Hänessä saattaa näin olla ripaus sellaista saksalaista suorapuheisuutta joka poikkeaa brittiläisestä understatement-kultuurista.

HVK jatkuu nyt alkavana vuonna. Pahin kiire, joka edellytti tulosta ennen kesäkuun europarlamentin vaaleja, on vähän yllättäen haihtunut. Hyvä niin, sillä enää ei tarvitse jatkaa absurdia keskustelua siitä voiko ja kuinka paljon konventin työtä arvostella ja avata. Se on edelleen hyvä pohja HVK:n työlle, mutta riisuttakoon se siitä myyttisestä asemasta Euroopan kansojen tahdon ilmaisuna, joka sille yritettiin antaa.

Tammikuu 2004