Esa Seppänen: Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hrustsev 1955-1964

miekkailija.jpg

Tammi, 535 s., Juva 2004

Kekkonen ja Hrustsev

Everstiluutnantti evp Esa Seppänen ehti toimia joitain vuosia Tamminiemessä presidentti Kekkosen kakkosadjutanttina 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Hän lienee ollut enemmän kotonaan parketeilla kuin harjoitusmaastossa. Joka tapauksessa adjutantti- ja sotilasura päättyivät lyhyeen ja Seppänen siirtyi liike-elämän palvelukseen erikoisalanaan Venäjän tuntemus. Hän asui kaikkiaan 11 vuotta Moskovassa. Nyttemmin hän viiden julkaistun kirjan voimin käyttää myös titteliä kirjailija. Kirjailijana tietoteoksia kirjoittanut Esa jää kuitenkin tunnetumman isänsä Unto Seppäsen varjoon.

Seppäsen adjutanttiajan muistelmia vuonna 1980 pidettiin epälojaalina rahastuksena, eivätkä kaksi viimeisintä Venäjää käsittelevää kirjaa ole saaneet yksiselitteistä kiitosta. Nyt ilmestynyt Urho Kekkosen ja Nikita Hrustsevin suhteesta kertova kirja ansaitsee kuitenkin paremman arvosanan.

Olematta varsinainen historiantutkija on Seppänen laajasti ja huolellisesti paneutunut aihetta valaisevaan kirjallisuuteen ja osin myös alkuperäisaineistoon sekä tehnyt huomattavan määrän aikalaisten ja tutkijoiden haastatteluja. Hän kykenee myös perustellusti käymään polemiikkia aiemman tutkimuksen kanssa. Erityisesti Hannu Rautkallio ja hänen tapansa käyttää ja keksiä lähteitä saavat kyytiä, mutta myös Lasse Lehtisen yhtä lailla tarkoitushakuisten tulkintojen ristiriitaisuus hänen käyttämiensä lähteiden kanssa tulee muutaman kerran oikaistuksi.

Ei niin, etteikö myös Seppäsellä olisi oma tulkintakehikkonsa. Se käy ilmi siitä että kirja on omistettu UKK Perinneyhdistykselle ja miksei siitäkin, ettei keskeisenä lähteenä käytetyn Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran tulkintoihin kohdistu lievääkään polemiikkia. Seppäsen suhtautuminen Kekkoseen onkin kovin kunnioittava. Oikeastaan ainoa Kekkoseen kohdistuva kritiikki koskee sitä, että tämä liian usein kävi tärkeitä keskusteluja neuvostojohdon kanssa vain venäläisten tulkin läsnä ollessa, ottamatta myös venäläisten ylivertaiseksi tulkiksi tunnustamaa Kustaa Loikkasta tai ketään muutakaan suomalaista mukaansa. Tässäkin kritiikki kohdistuu siitä seuranneisiin mahdollisiin väärinymmärrysongelmiin, ei mihinkään valtiosääntö- tai muuhun näkökohtaan. Muutoin Seppänen näkee paljon vaivaa puolustaakseen hänen mielestään aivan syyttä arvosteltua Kekkosen KGB-kontaktien käyttöä.

Parhainta kirjassa on hyvin täsmällinen ja dokumentoitu läpikäynti Kekkosen 50- ja 60-luvun tapaamisista Hrustsevin ja muiden venäläisjohtajien kanssa. Kuten entiselle adjutantille sopii, osaa Seppänen arvioida myös tapaamisten logistisia kysymyksiä. Niiden kautta ei välttämättä selviä mitä tapahtui, mutta niitä arvioimalla voidaan joitain väärinkäsityksiä ja legendoja oikaista. Runsaassa Kekkos-kirjallisuudessa Seppäsen kirja voidaan lukea enemmän ymmärrystä ja tietoa lisäävään kuin hämmennystä aiheuttavaan osaan, vaikka erityisen painavaa uutta tietoa tai tulkintaa hän ei esitäkään.

Kirjan loppuosa on Kekkosen ja Hrustsevin yhtäläisyyksien ja erilaisuuksien vertailua. Seppänen päätyy yksiselitteisesti siihen, että miesten ystävyyssuhde oli enemmän kuin vain valtiojohtajien rooliystävyyttä. Ansioksi on katsottava, että kirjoittaja on voinut Hrustsevin osalta käyttää uusinta venäläistietoa ja haastatteluja hyväkseen. Silti on ymmärrettävää, että kaksikon kuvauksesta venäläisosapuoli jää ohuemman arvioinnin kohteeksi.

marraskuu 2004