Albert Axell: Marshall Zhukov, The Man Who Beat Hitler

zhukov.jpg

Pearson, 255 s., Norfolk 2003

Kiiltokuva sankarimarsalkasta

Periaatteessa sotahistorian tulisi historiatieteenä noudattaa samoja tieteellisen tutkimuksen ja työn sääntöjä kuin muunkin historiatutkimuksen. En ole lajin asiantuntija enkä harrastaja, mutta ymmärtääkseni sotien ja taistelujen tutkimisen, selvittämisen ja kuvaamisen ei tulisi menetelmiltään erota politiikan, talouden, kulttuurin tai muun inhimillisen toiminnan tutkimisesta. Kun sotahistorioita lukee ei tällainen käsitys välttämättä aina saa tukea.

Otetaan esimerkiksi jossittelu, johon muun historian kirjoittajat vain vastahakoisesti ja harvoin ryhtyvät, mutta joka näyttää olevan sotahistoriassa sitäkin tavallisempaa. Olisiko jokin taistelu päätynyt toisin, jos vasen sivusta olisi pitänyt puoli tuntia pitempään, tai jos reservit olisivat etelälohkon asemesta olleet pohjoisella lohkolla? Entä jos hävinneiden ylipäälliköllä ei olisi ollut taistelun alkaessa korkeaa kuumetta tai armotonta krapulaa? Olisivatko tällaiset seikat voineet vaikuttaa, ei vain jonkin taistelun ratkaisuun, vaan myös kokonaisen sodan lopputulokseen?

Aikaisemmasta kirjallisesta tuotannostaan päätelleen Albert Axell näyttää erikoistuneen toisen maailmansodan Saksan itärintaman tapahtumiin. Se on jo nimestä alkaen hallitseva teema tässä Zhukov-kirjassakin, joka marsalkan muiden elämänvaiheiden osalta jää aika ohueksi. Kirja on myös melkoinen sankaritarina, jossa keskitytään suurelta osin Zhukoviin kohdistuvan kritiikin torjuntaan.

Yksi Axellin torjuntakohteista on brittihistorioitsija Antony Beevor jonka kirjat Stalingradin taistelusta ja Berliinin valloituksesta ovat tunnettuja Suomessakin. Axell on päämiehensä puolesta erityisen loukkaantunut Beevorin rajuista väitteistä koskien neuvostojoukkojen käyttäytymistä raiskauksineen ja ryöstelyineen Berliinin valloituksen yhteydessä. Kun Beevor vielä väittää, että tämä olisi tapahtunut valloitusjoukkojen komentajan Zhukovin jonkinasteisella siunauksella, niin Axell ottaa sen lähes henkilökohtaisena loukkauksena.

Sitä missä määrin Beevorin maalaama kuva vastaa todellisuutta tai ei, en pysty arvioimaan. Axellin kirjasta sen arvioimiseen ei ole mitään apua, sillä väitteiden torjumiseen hänen mielestään riittää jo Zhukovin vihollisen säädyllistä kohtelua painottavien lausuntojen siteeraaminen. Vaikka Axellin kirja on varustettu alaviitteillä ja kohtuullisella kirjallisuusluettelolla ei niiden käyttö kuitenkaan täytä historiantutkimukselle asetettavia vaatimuksia. Päälähteeksi nousee Zhukovin omien muistelmien referointi.

Samalla tavoin Axell torjuu sen käsityksen, että poliittisilla laskelmilla olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa, että venäläisjoukkojen eteneminen pysäytettiin Varsovan porteille siksi ajaksi, kun saksalaiset saivat kukistettua Varsovan kapinan.

Axell tarkastelee Zhukovin suhdetta erityisesti kahteen vaikuttajaan, kenraali Eisenhoweriin ja generalissimus Staliniin. Pääasiassa asianosaisten omiin kohteliaisiin muisteluksiin perustuen Axell korostaa Eisenhowerin ja Zhukovin ainutlaatuista ystävyyttä. Stalinin ja Zhukovin välillä ei varmaan ystävyydestä voi puhua, jonkinasteisesta keskinäisestä kunnioituksesta ja ehkä kauhun tasapainosta kuitenkin.

Zhukov oli lojaali kommunistipuolueen jäsen, kuului keskuskomiteaan ja oli hetken puolustusministerinä, kunnes Hrutshev pani hänet sivuun. Näin siitä huolimatta, että Zhukovilla lienee ollut tärkeä rooli siinä, että sittemmin puoluevastaiseksi ryhmittymäksi luokitellut vanhat stalinistit epäonnistuivat v. 1957 yrityksessään Hrutshevin syrjäyttämiseksi. Sittemmin Zhukovia syytettiin bonapartististen vallananastussuunnitelmien elättämisestä. Axellin mukaan tälle ei ollut vähäisintäkään pohjaa, mutta sitä on vaikea päätellä vielä hänen pinnallisesta aiheen käsittelystään.

elokuu 2004