SKS, Historiallinen arkisto 117, 277 s., Helsinki 2003
Otto Wille Kuusinen liberaalikommunistina?
Kun O.W. Kuusinen syksyllä 1939 sai Stalinilta tehtäväksi koota Terijoen hallituksen nimellä tunnetun demokraattisen Suomen kansanhallituksen, ei tälle Kuusisen johtamalle neuvostoluomukselle löytynyt yhtään sen taakse ilmoittautunutta tukijaa Suomesta. Jos Kuusisella ei sitä ennenkään ollut kovin laajaa ihailijajoukkoa Suomessa niin talvisodan jälkeen Kuusinen oli suomalaisten silmissä paitsi väärän aatteen mies myös maanpetturi. Tosin jatkosodan jälkeen tilanne muuttui sen verran, että Suomessakin kannettiin muutamana vuonna vappukulkueissa Kuusisen kuvia, mutta tätä harrastanut (tupla)vähemmistösuuntaus on sekin kuollut pois.
Niinpä tämän kirjan toimittamisesta vastaava Timo Vihavainen – jonka huomatuin ansio historiantutkijana on ollut käsitteen ”rähmälläänolo” lanseeraaminen kuvaamaan Kekkosen aikaista Suomen asemaa suhteessa Neuvostoliittoon – on katsonut aiheelliseksi aloittaa kirjan johdantoartikkelin lauseella: ”Tämän kirjan tarkoituksena ei ole puhdistaa Otto Wille Kuusisen mainetta.” Sitä se ei teekään, sillä vaikka kirjassa jonkin verran esitellään ja käsitellään Kuusisen toimintaa mm. kominternissä, niin varsinaisesti siinä keskitytään kuvaamaan Kuusisen elämäntyön Suomessa vähiten tunnettua, mutta merkitykseltään ehkä tärkeintä vaihetta. Se alkoi sen jälkeen kun hänen muodollinen asemansa Suomessa pelkoja ylläpitäneen vuonna 1940 perustetun Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan johdossa koko neuvostotasavallan lopettamisen myötä v. 1956 lakkasi ja hän seuraavana vuonna nousi Neuvostoliiton hierarkian huipulle sen kommunistisen puolueen politbyroon jäseneksi.
Kuten kirjan artikkelit ja haastattelut osoittavat, Kuusinen ei suinkaan ollut vannoutunut stalinisti vaan Stalinin kuoleman jälkeisen uudistuspolitiikan keskeisiä arkkitehteja, joka olisi ollut halukas viemään uudistuksia paljon pidemmälle kuin hänen tukemansa pääsihteeri Hrustshovikaan oli valmis. Tämä tarkoitti käsitteen ”proletariaatin diktatuuri” hylkäämistä ja vastaavia aiempien pyhien arvojen kyseenalaistamisia. Hänen alaisuudessaan työskennellyt Georgi Arbatov korottaisi hänet suorastaan ”perestroikan” edelläkävijäksi. Varmempi vertailukohde on kuitenkin siinä, että hän tunsi ja pitkälti hyväksyi Unkari Imre Nagyn ja jugoslavialaisten samanaikaisten kommunistisen liikkeen ”edistysmielisten” ajattelun, kuten Jukka Renkama artikkelissaan osoittaa.
Kuusinen oli jo ennen vuotta 1918 sosialidemokraattinakin tunnettu enemmän teoreetikkona kuin käytännän poliitikkona. Vuonna 1918 hänen päätyönsä kansanhallituksen valistusasiainvaltuutettuna oli täysin kirjoituspöytäharjoitukseksi jääneen perustuslain laatiminen punaiselle Suomelle. Kuinka paljon hän kominternissakaan viritti käytännön kumoussuunnitelmia on avoin kysymys, mutta Terijoen hallituksessa hänen ei ainakaan tarvinnut vaivata itseään talous-, sosiaali- tai paljoa muullakaan politiikalla. Ja kuten Arbatov huomauttaa, niin Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan johdossakin hän pääasiassa majaili Moskovassa, jossa ”kukaan ei yrittänytkään vaivata häntä sellaisilla kysymyksillä kuin miten paljon perunaa tai pellavaa oli kylvettävä ja niin edelleen”. Ei näillä tosin markkinataloudessa vaivata ketään poliittisia johtajia, mutta Neuvostoliitossa ne olivat puoluebyrokraattien arkea.
Kuusinen siis keskittyi ideologisiin kysymyksiin, joissa hänen merkittävimmäksi saavutuksekseen jäi toimiminen Marxismin-leninismin perusteita teoksen pääkirjoittajana. Varmaan nykypäivän näkökulmasta sen ymmärtäminen liberaaliksi tuotteeksi voi olla vaikeaa, mutta sen verran vaaralliseksi se koettiin vanhoillisimmissa piireissä että sen painos rajoitettiin ”vain” 150 000:ksi. DDR:ssäkin siitä sentään otettiin miljoonapainos. Hrutshevin-aikaisen suurtyön, NKP:n vuoden 1961 uuden puolueohjelman laatimisessa hänelle jäi vain kriitikon rooli.
Kuinka Kuusinen sitten ylipäätään nousi politbyrooseen? Se ei tapahtunut ainakaan yksinomaan myöhemmän brezhnevin-aikaisen seniliteettijärjestyksen perusteella vaan mitä ilmeisimmin siksi, että Kuusisella oli hyvin keskeinen rooli siinä keskuskomitean kokouksessa keväällä 1957, jossa politbyroossa jo vähemmistöön jäänyt Hrustshov sai ratkaisevan enemmistön taakseen syrjäyttämään Molotovin ja Kaganovitshin edustaman vanhastalinistisen ”puoluevastaisen” ryhmittymän. Uudessa politbyroossa Kuusinen oli ilmeisestikin porukan uudistusmielisin jäsen, mikä tarkoitti sitä että hän saattoi saada läpi enintään sen , mitä Hrustshov oli valmis hyväksymään.
Kirjan kirjoittajista Tauno Saarela ja Kimmo Rentola ovat jo ansioituneita SKP-tutkijoita ja Aappo Kähönen ja Jukka Renkama nuorempia väitöskirjaansa valmistelevia tutkijoita. Sergei Zhuravljov on Venäjän tiedeakatemian historiantutkija joka on tehnyt myös kirjassa julkaistut aikanaan Kuusisen alaisuudessa työskennelleiden Fjodor Burlatskin ja Georgi Arbatovin haastattelut. Haastattelut ovat poikkeuksellisen antoisia ja toisiaan täydentäviä. Suomalaisille uutta ja vaikeasti nieltävää on sekin, että Arbatov kohottaa Suomessa taistolaisten tukijana näppinsä suurlähettiläänä polttaneen A.S. Beljakovin kuusislaisten uudistajien riveihin.
joulukuu 2003
