Michela Wrong: In the Footsteps of Mr Kurtz. Living on the Brink of Disaster in the Congo

kurtz.jpg

Fourth Estate, 324 s., Padstow 2000

Belgian ja Mobutun perintö Kongossa

Joseph Conradin romaanissa In the Heart of Darkness retkikunta lähetetään etsimään Kongo-joen yläjuoksulle vetäytynyttä valkoista siirtomaaherraa, joka lopulta löytyy hallitsemasta julmuuksille pystytettyä omaa valtakuntaansa. Kirja perustui Conradin karmeisiin kokemuksiin Belgian Kongossa, vaikka asetelma olikin sillä tavoin yleisinhimillinen – tai oikeammin yleisepäinhimillinen – että Francis Ford Coppola lainasi sitä elokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt.

Wrong ei kirjoita Kongon historiaa, mutta aloittaa kuitenkin varsin aiheellisesti Belgian siirtomaavaltaa edeltäneestä ajasta, jolloin ”Kongon vapaavaltiota” hallittiin kuningas Leopoldin yksityisomaisuutena. Historiasta ei löydy toista esimerkkiä yhtä brutaalista siirtomaavallan käytöstä. Siirtomaavallan väkivaltaisuus ja välinpitämättömyys johti siihen, että Kongon väkiluku puoliintui tuon parikymmentä vuotta kestäneen kauden kuluessa. Kun tietoja hirmuhallinnosta vähitellen alkoi tihkua ulos maailmalle oli Leopoldin pakko suostua yksityisomaisuutensa kansallistamiseen ja Kongosta tehtiin Belgian siirtomaa.

Vaikka Leopoldin hallinnon äärimmäisimmät epäkohdat korjattiin käytti myös Belgian siirtomaahallinto menetelmiä – raajojen amputoimista, ruoskimisia, pakkotyötä jne. – jotka muiden siirtomaavaltojenkin rinnalla poikkesivat julmuudessaan. Tästä todellisuudesta Wrong kertoo kuitenkin turhaan etsineensä merkkejä Brysselin siirtomaamenneisyyttä hymistelevistä museoista. Kun muualla Afrikassa kolonialismi alkoi jo horjua ja siirtomaavallat valmistautua vallansiirtoon katsoi Belgian hallituksen komissio vielä v. 1955, että itsenäistyminen voisi tulla kyseeseen aikaisintaan kolmenkymmenen vuoden päästä.

Siten Kongo oli mahdollisimman huonosti valmistautunut itsenäisyyteen, kun Belgia paniikinomaisesti vetäytyi v. 1960. Koko useampikymmenmiljoonaisessa maassa oli vain 17 yliopistotutkinnon suorittanutta. Neokolonialistinen riippuvuussuhde jatkuikin pitkään, sillä vasemmistonationalistinen pääministeri Patrice Lumumba koettiin uhkana läntisille kaivos- ja luonnonvaraintresseille ja hänet murhattiin kohta maan itsenäistyttyä. Vähitellen valta keskittyi jo syyskuussa 1960 sen ensimmäisen kerran kaapanneen armeijakomentajan, entisen siirtomaavallanaikaisen pahamaineisen force publiquen kersantti Mobutu Sese Sekon käsiin.

Mobutun valtaa Wrong kuvaa kleptokratiaksi. Mobutu ja hänen kulloinenkin hovipiirinsä ryöstivät sumeilematta mitä käsiinsä saivat, ja saalista riitti rikkailla luonnovaroilla – uraania, kuparia, timantteja – siunatussa maassa. Erityistä ideologiaa, vähäistä etupäässä ihmisten ja paikkojen nimeämisessä näkyvää jonkinlaista afronationalismia lukuunottamatta, ei Mobutulla ollut. Väkivalta, ryövääminen ja ihmisoikeusloukkaukset olivat enemmänkin siirtomaavallan ajalta periytyvä maan tapa, kuin systemaattista vallankäyttöä. Mobutu oli taitava manipulaattori, joka mielummin osti kuin murhasi vastustajiaan, joista useampi kuin yksi palasi sopivasti palkittuna maanpaosta pääministeriksi. Ministeriys oli palkinto – siihen kuului itsestäänselvänä etuutena musta Mercedes virka-auto, joka jäi ministerin yksityiskäyttöön – ja palkintoja riitti. Mobutun 32 valtavuoteen mahtui 51 hallitusta, eivätkä ne vaihtuneet vaalien tai epäluottamuslauseen vuoksi, vaan aina kun Mobutu näki sen hyödylliseksi.

Paljonko Mobutu ja hänen korruptoitunut hovinsa sitten keräsivät omaisuutta? Yleisin heti Mobutun kukistumisen jälkeen esitetty arvio hänen omaisuudestaan oli 14 mrd dollaria. Se sattuu näppärästi olemaan suurin piirtein sama luku kuin mitä Kongon ulkomaanvelka, eikä Wrong usko siihen. On mahdollista, että Mobutun köyhälle maalleen aiheuttamat menetykset olivat tätä luokkaa, mutta vain pieni murto-osa siitä on enää tallella sellaisessa muodossa että se voitaisiin palauttaa Kongon kehitystä palvelemaan. Mobutu kyllä keräsi rahaa uskomattomia summia, mutta kylvi sitä myös suvulleen ja lähipiirilleen sekä uskomattomaan yleellisyyteen, kiinteistöihin, palatseihin, juhliin ja vuokrattuihin Concorde-koneisiin.

Siitä mikä olisi vielä palautettavissa tuskin saadaan takaisin symbolisia summia enempää. Jopa huonoa omaatuntoa potevat sveitsiläispankitkin olisivat valmiita yhteistyöhön asiassa, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän halukkaita Kongon uudet valtaapitävät näyttävät olevan painamaan päälle. Vanhat tavat ja korruptoitunut eliitti – ”isot vihannekset”, kuten heitä Kongossa kutsuttiin – tekevät paluutaan. Näin ainakin Laurent Kabilan aikana, jolloin Wrong kirjansa julkaisi. Sittemmin murhattua Kabilaa on seurannut hänen selvästikin vallanpitäjänä isäänsä parempi ja rehellisempi poikansa, mutta olisi vielä uskallettua odottaa suurta muutosta asiaan.

Miten kaikki oli mahdollista? Miksi ns. kansainvälinen yhteisö sieti Mobutua ja tuki ja rahoitti häntä, vaikka hyvin tiesi apurahojen valuvan enimmältä osalta Mobutun valtapiirin pohjattomiin taskuihin? Hyväuskoisuus Mobutun toistuvien parannuslupausten edessä selittää vain osan. Kylmän sodan aikana Mobutu saattoi olla, vanhaa sanontaa käyttääkseni, ”paskiainen”, mutta hän oli Yhdysvaltain, Ranskan, Belgian ja kansainvälisen valuuttarahaston kannalta ”meidän paskiainen”, joka mm. tuki Angolan UNITAa niin kauan kuin se sopi länsivaltojen piirustuksiin.

Michela Wrongin erinomainen kirja on asiantuntevasti ja sopivasti terävää ironiaa ja vähän moraalista närkästystäkin käyttäen kirjoitettua historiaa, poliittista analyysia ja reportaasia.

elokuu 2002