Kejsartid – keisariaika: Matti Klinge ja provokatorinen historiankirjoitus – puheenvuoro Matti Klingen 75-vuotisjuhlaseminaarissa

Olen usein sekä Suomessa että ulkomailla erilaisissa historiakeskusteluissa Suomen osalta todennut, ettei meillä ole käyty enää vuosikymmeniin mitään sellaisia väittelyitä historiastamme ja sen tulkinnoista, jotka olisivat 80-luvun saksalaisen historikerstreitin  tavoin nostaneet koulukunnan koulukuntaa vastaan, tai edes keränneet suppean historianharrastajapiirin ulkopuolellekin ulottunutta näkyvyyttä.

En tässä tilaisuudessa varsinaisesti ole vielä perumassa näkemystäni, jonka mukaan Suomessa vallitsee nykyisin varsin laaja historiantutkijoiden konsensuaalinen yhteisymmärrys menneisyytemme suurten linjojen tapahtumista ja suurelta osin myös tulkinnoista ja esitystavoista. Kun olen tätä tilaisuutta varten valmistanut puheenvuoroani, jonka alkuperäisenä otsikkona oli arviointi emeritusprofessori Matti Klingen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vaikutuksesta, olen joutunut kuitenkin vähän tarkistamaan käsitystäni. Jos joku historioitsija Suomessa on onnistunut tällaista konsensuksen murentavaa keskustelua ja debattia aikaansaamaan, on se juuri Matti Klinge.

Vastakarvojen nostattamisen ei aina tarvitse perustua vain siihen mitä joku sanoo, tähän vaikuttavat myös se kuka ja miten hän sen sanoo. Tämän tietää hyvin myös Matti Klinge, joka osaa myös tahallisen provokaation taidon ja osaa nauttia synnyttämästään hämmennyksestä ja vastustuksesta.

Tällaisessa tilaisuudessa on mahdotonta läpikäydä koko Klingen ällistyttävän laajaa kirjallista tuotantoa. Siksi keskityn siihen teokseen, joka tässä laajassa tuotannossa on synnyttänyt eniten keskustelua ja vastaväitteitä. Tämä on Schildts förlagin vuonna 1996 julkaisema, Suomen historiasarjan kolmentana osana ilmestynyt Kejsartiden teos sekä sen vuotta myöhemmin julkaistu suomenkielinen laitos Keisarin Suomi.

Polemiikki käynnistyi jo teoksen nimestä. Ei siis Keisarin tai keisarillisen ajan Suomi, ei liioin autonomian, suurruhtinaan eikä tsaarin aika, vaan aina isolla kirjaimella kirjoitetun Keisarin Suomi, joka korostaa ikään kuin Suomen olleen keisarin henkilökohtaisessa hallinnassa tai hänen omaisuuttaan. [Minäkin sain Klingeltä huomautuksen, kun Viron historiaa käsitellessäni olen käyttänyt käsitettä ”tsaarinvalta”, joka kuitenkin tuon maan historian kontekstissa on oikea termi.] Siitä, että tällä nimityksellä on Klingen käytössä yksiselitteisen myönteinen kaiku, ei ole epäilystäkään.

Keisarin/Suurruhtinaan/autonomian ajan historiankirjoitus on toki ennen Klingeäkin ollut kiistanalaista. Jokaisen maan valtiokehityksen ja historian tulkintaan liittyy poliittisia näkökohtia ja intohimoja. Näin on erityisesti Suomen osalta, jossa 1800-luvun historian ja Suomen oikeudellisen aseman tutkimus ja tulkinta olivat läpeensä poliittisia kysymyksiä. Suomen valtion synty ja oikeudet oli väkisin ajoitettava v. 1809 Porvoon maapäiville ja tarkoituksenmukaiseen tulkintaan siitä, mitä tsaari Aleksanteri siellä oikein lupasi ja vahvisti. Tämä kiistely liittyi ns. ”sortovuosien” – Klingeä myötäillen lainausmerkeissä – suomalais-venäläiseen oikeusoppineiden ja historioitsijoiden oman aikansa historikestreitiin.

Osmo Jussila on historioitsijoistamme tehnyt ehkä eniten asettaakseen tämän Suomen asemaa koskeneen poliittisluontoisen polemiikin oikeaan, myös venäläisen ja kansainvälisen näkökulman kattavaan kontekstiinsa. Hänen aiempiin töihinsä pohjautunut kokoava suurteos Suomen suurruhtinaskunta vuodelta 2004 on pannut pisteen enimmälle poleemiikille ja paaluttanut sellaisen faktapohjan, joka vähän samalla tavoin kuin Mauno Jokipiin Jatkosodan synty vuonna 1988 teki lopun tarpeesta jatkaa väittelyä siitä, mitä tehtiin, sanottiin ja tapahtui. Mutta faktapohjan riidattomuus ei sellaisenaan ole, näissäkään tapauksissa, poistanut erilaisten painotusten ja tulkintojen jatkuvaa esiintuloa ja niistä käytävää keskustelua. 

Osmo Jussilan teos kertoi sen miten Haminan rauhansopimuksessa Venäjälle luovutetuista kahdeksasta itäisen Ruotsin maakunnasta kehittyi oma valtionsa, joka saattoi suotuisassa tilanteessa joulukuussa 1917 julistautua itsenäiseksi.  Koska mitään ”Suomea” ei vielä Haminan rauhan aikoihin ollut olemassa on Suomen valtiosta puhuminen jo 1800-luvun alussa sekä käsitteenä että reaaliolentona anakronismi. Kun itse J.V. Snellman erehtyi v. 1861 eräässä kirjoituksessaan toteamaan, että Suomesta oli vähitellen kehittynyt valtio, jollainen se ei vielä v. 1809 ollut, joutui hän nopeasti kotimaisen kritiikin edessä perääntymään suomalaiskansalliselle tulkintalinjalle, jonka mukaan valtio oli jo tuolloin ollut olemassa ja Venäjän taholta sellaiseksi tunnustettu.


1800-luvun jälkipuolen suomalainen nationalismi ja perustuslaillisuus nojasivat vahvasti suomalaisten omaan historian ja lakien tulkintaan. Se nostatti vastaavasti Venäjällä toisen tulkinnan Suomen asemasta. Ei sekään ollut sen virheettömämpi eikä objektiivisempi kuin suomalainen tulkinta, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti väärä eikä sillä tavoin uusi, että ns. sortovuodet voitaisiin selittää yksinomaan Venäjällä tapahtuneen suunnanmuutoksen seurauksena. Jussilan koko teoksen näkökulma oli yleisvaltakunnallinen, toisin sanoen se tarkasteli kehitystä rinnan suomalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta. Tämä perusteltu tarkastelutapansa auttoi myös arvioimaan ja ymmärtämään kenraalikuvernööri Bobrikoffin ohjelmaa ja toimintaa objektiivisemmin ja riisuttuna siitä demonisoinnista, jonka kohteeksi hän Suomen historiankirjoituksessa pääsääntöisesti on joutunut.
 
Se että Jussilan teos ei enää herättänyt samankaltaista polemiikkia kuin Klingen varhaisempi työ osoittaa, että provosoimista huomattavasti Jussilaa vähemmän karttanut Klinge oli jo ehtinyt omalla tulkinnallaan ottaa vastaan tiukimmat loukkaantuneet vastaväitteet ja mielenpahoittamisen ilmaukset. Sitä paitsi Jussilan teos ei, toisin kuin Klingen Kejsartiden, pyrkinyt esittämään samalla tavoin kattavaa kuvausta Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä.

Tosin Klingenkin historiankirjoitusta on arvosteltu rajallisuudesta. Siinä missä hän on ollut eturivissä avaamassa suomalaista historiankirjoitusta laajemman kansainvälisen kontekstin ymmärtämiseen ja huomioimiseen, on häntä myös arvosteltu sosiaalisen tarkastelun suppeudesta. Kieltämättä hänen historiansa usein avautuu yliopiston ja hallituspalatsien ikkunoista tavalla, joka jättää ei-akateemisen ja muun kuin kapean säätyläisten kerrostuman näkökulman ja kokemuspiirin kerronnan ulkopuolelle.

Tällaista kritiikkiä on aika ajoin esitetty Klingen tavasta käsitellä historiaa, mutta Keisarin ajan vastaanotossa se ei kuitenkaan esittänyt kovin  keskeistä osaa. Tässä vastaanotossa oli toki monia sivujuonteita yhtenä niistä Klingen suhtautuminen suomenruotsalaisiin yleensä ja erityisesti hänen kieltäytymiseensä ”finländare” sanan käytöstä. Ankarimman tuomion tästä esitti Västra Nylandissa kirjoittanut Henrik Cederlöf ja hyvänä kakkosena Mårten Ringbom Hufvudstadsbladetissa, mutta muitakin suomenruotsalaisia tämä on häirinnyt. Heidän silmissään Klingen syntiä ei varmaan lievittänyt vaan paremminkin pahensi se, että teoksen tekijä oli ruotsinkielisen professuurin haltija ja kirjoittanut teoksensa ruotsiksi.

Toinen helposti ennustettava erityispolemiikki syntyi Klingen tavasta käsitellä ”jääkäri”-liikettä ja kirjoittaa sana lainausmerkkien välissä ja rinnastaa se rohkeasti vapaaehtoisesti Venäjän armeijaan hakeutuneiden suomalaisten kanssa. Tässäkin kritiikissä yhdistyi myös kielikysymys ja monien paheksuva reaktio Klingen kuvaukseen jääkäriliikkeen perustajista liberaalit arvot hylänneinä Akademiska Sångföreningenin germanofiileinä.

Nämä olivat kuitenkin sivujuonteita itse teoksen pääteesiin, jota jo kirjan nimen valinta kuulutti. Keisarin aika ei Klingen katsannossa ollutkaan vielä ainakin minun aikani koululaitoksen perinteisen historiankuvauksen mukaista loppua kohden yltynyttä sorron, alistamisen tai miehityksen aikaa, vaan pääsääntöisesti auvoista, Suomelle suopeiden ja hyväntahtoisten, mutta ymmärrettävien valtakunnallisten näkökohtien ohjaamien Venäjän keisarien alaisuudessa tapahtunutta rauhanomaista Suomea ja suomalaisia hyödyttäneen kehityksen aikaa.

Selkeintä ja eniten huomion saanutta irtaantumista Klingen näkemyksistä edusti Martti Häikiö, jonka poleemisen kirjoituksen otsikko Helsingin Sanomissa oli ”Keisariajan Suomi ei ollut vain menestystarina”. Häikiölle Venäjän hallitsijat olivat ”luunkovia diktaattoreita” ja joutuminen Venäjän imperiumin osaksi ei ollut Suomella onni vaan kehityksen jarru”.

Erityinen tähän liittynyt näkökohta oli kysymys siitä, olisiko Suomen historia ollut onnekkaampi jos maa olisi säilynyt Ruotsin vallan alaisuudessa sen sijaan, että se 1809 siirrettiin osaksi Venäjän imperiumia. Häikiöllä on tässä melko yksiselitteisen selvä näkemys, jonka mukaan Ruotsin alaisuudessa jatkaminen olisi ollut Suomen valtiolliselle ja taloudelliselle kehitykselle edullisempaa, eikä se olisi liioin estänyt Suomen kielen nousua myös Ruotsi-Suomessa. Norjan kivuten itsenäistyminen vuonna 1905 olisi ollut hänen mukaansa Suomenkin tie.

Klingen vastauksessa Häikiölle heijastui ehkä jo henkilökohtainen loukkaantuminenkin, mutta hän torjui Häikön näkemykset vedoten mm taloushistorioitsijoihin,”jotka ovat osoittaneet, Suomi oli vuonna 1809 ehkä Euroopan köyhin maa, mutta Maailmansotaan mennessä se oli noussut eurooppalaisen keskitason tuntumaan”. Samoin hän kuvaa tuota vuosisataa koko suomalaisen kulttuurin nousemisena suhteellisesti korkeammalle kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Tätäkään näkemystä Häikiö ei niellyt. Näkemyserot heijastuivat jatkopolemiikissa myös suhtautumisessa sellaisiin Häikiön korostamiin käsitteisiin kuin ”itsenäisyystahto” ja ”vapaudenrakkaus”, joita Klinge ei näe relevantteina ennen vuotta 1918.

Tukea näkemykselleen Suomen asemasta Klinge sai mm Osmo Jussilalta, joka Klingeä vapaammin antautui ”what if”-jossitteluun siitä, miten Suomen olisi voinut Ruotsin alaisuudessa käydä. Tässä polemiikissa on tietenkin huomattava, että näkemykset siitä mitä Ruotsin alaisuudessa olisi ollut Suomen osa voi olla myös riippumaton siitä, yhtyykö Keisarin ajan arvionnissa Häikiön vai Klingen näkemykseen. Näin esim. Eino Jutikkala on samanaikaisesti ollut häikiöläisellä kannalla siinä, ettei Venäjään liittäminen ” välttämättä ollut mikään edistysaskel Suomen historiassa”, mutta pidätellyt spekulointia siitä, millainen kehitys olisi ollut Ruotsin vallan jatkuessa.

Tätä viidentoista vuoden takaista polemiikkia arvioidessa voi saada deja vu-kokemuksen. Monia puheenvuoroja lukiessa tulee tunne paluusta vanhaan keisarinaikaiseen vastakkainasetteluun, jossa äänessä ovat jälleen yli sadan vuoden takaista argumentaatiotaan kertaavat perustuslailliset ja suomettarelaiset, joskus jopa sivistyneen kanssakäymisen muotoja uhmaavin äänenpainoin.

Samanaikaisesti polemiikissa näkyy myös uudemman ajan kysymyksenasettelu tilanteessa, jossa Neuvostoliitto oli hajonnut. Kiistely keisariajasta Suomen historiassa on siten yhdellä tasolla myös analogista sen kanssa, miten tulkitaan Suomen asemaa ja kehitystä sodanjälkeisellä yya-kaudella supervalta Neuvostoliiton naapurina. Tästäkin Matti Klingellä, ei yksinomaan historioitsijana, vaan myös Paasikivi-seuran perustajajäsenenä vuodelta 1958, on selkeitä näkemyksiä, jotka ottavat yhteen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen popularisoituneen ”rähmälläänolo”-pamflettitutkimuksen kanssa.

Tähän uudempaan asetelmaan liittää itsensä myös Martti Häikiö, joka näki suomalaisesta menestystarinasta puhumisen varmuudella oikeutetuksi vasta 1990-luvun lopulla kun ”eurooppalaisen tasavertaisuuden symboli, EU-puheenjohtajuus, toteutuu”.

Tästä huolimatta Klingeä ei todellakaan pidä eikä voi yhdistää siihen kansallisten historioitsijoiden ja/tai poliitikkojen koulukuntaan, jonka edustajat pitävät Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa onnettomuutena. Klinge on päinvastoin eurooppalaisen Suomen ja eurooppalaisen kulttuurivaikutuksen ja -yhteyden yksi johdonmukaisimpia ja vaikuttavampia puolestapuhujia – paljon enemmän kuin ne, joille eurooppa on vain osa transatlanttista siltaa.

Klinge on teoksessaan Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys kirjoittanut keisariajan historiagrafian olleen ”peruslähtökohdaltaan nationalistista ja ainakin implisiittisesti perspektivististä korostaessaan kansallista kehitystä ’kohti’ itsenäistä ja suomenkielistä Suomea. Tällöin muu kuin Suomea koskeva historiankirjoitus on jäänyt sivuasemaan.”

Siten eurooppalaisuus ja Suomen aseman ja kehityksen tarkasteleminen osana yleiseurooppalaista viitekehystä on juuri Klingen historianäkemyksen ja tutkimustyön keskeinen lähtökohta. Ja huomattakoon että siihen kuuluu itsestäänselvyytenä se, että myös Venäjää on tarkasteltava ja käsiteltävä tässä eurooppalaisessa viitekehyksessä samalla tavoin ja ilman ennakkokäsityksiä kuin muitakin maanosamme ja kulttuuripiirimme maita.

On tunnustettava, että olen ollut joskus ärtynyt joistain Klingen maneereista ja hänen kielenkäyttöönsä, terminologiaansa ja muuhun liittyvistä idiosynkrasioista, mutta niihinkin tottuu. Olenkin oppinut suhtautumaan niihin usein aivan tahallisina provokaatioina, joista tunnetun ohjeen mukaan ei pidä provosoitua. Samoin saatan joskus pitää hänen tapaansa tarkastella maailmaa yliopistojen ja hallintopalatsien ikkunoista turhan kapeana ja sellaisena joka johtaa hänen piirtämänsä historiankuvan tietynlaiseen sosiaaliseen rajoittuneisuuteen. Kaikki tämä on kuitenkin vähämerkityksellistä sen rinnalla, että menneisyyden kokonaiskuvaajana ja tulkitsijana hän on avannut myös minulle uusia näkökulmia. Historioitsija joka tällaiseen kykenee, on samalla  aina myös varteenotettava yhteiskunnallinen ja poliittinen vaikuttaja.

 Arvoisat kuulijat,

Tämän puheenvuoroni kirjoittaminen on saanut minut myöntämään, ettei historiantutkimuksen konsensus Suomessa olekaan niin laajaa yksimielistä kuin olen olettanut. Tätä en suinkaan harmittele vaan tervehdin sitä tyytyväisyydellä, sillä niin uusien lähteiden kuin näkökulmien ja tulkintojen aiemmat näkemykset haastavakin esiintyminen on myös historiatieteelle ja sen kehitykselle hyvä ja tervetullut asia.

Jos Matti Klingeä ei olisi hänet pitäisi äkkiä keksiä, sillä ilman häntä suomalainen historiakirjoitus ja -ymmärrys olisi paljon kapeammalla pohjalla kuin se nykyisin on.

Sattuneesta syystä tämän puheenvuoroni valmistelu on jäänyt vähemmän perusteellisen valmistelun varaan kuin mitä alkuperäinen ambitioni olisi edellyttänyt. Niinpä joudun lopettamaan toivomukseen, että seuraavaan hallitusohjelmaan kirjataan, että ”hallitus käynnistää laajan poikkitieteellisen projektin professori Matti Klingen historiagrafian yhteiskunnallisen ja poliittisen vaikutuksen selvittämiseksi julkaistavaksi hänen 80-vuotispäivänään”.