Täysituntokeskustelussa EU:n talouspolitiikan koordinaation tehostamisesta 27.10. 2010

Erkki Tuomioja

Suuren valiokunnan puheenjohtaja

Herra Puhemies!
 
Komission käsiteltävänä olevien esitysten tarkoitus on osalta ehkäistä Eurooppaa keväällä koetelleen rahoitusjärjestelmän kriisin toistuminen. Tämä peruspyrkimys on oikea ja tarpeellinen ja suuri valiokunta yhtyy valtioneuvoston myönteiseen kantaa ehdotusten tavoitteista sekä luotavan järjestelmän yleisistä rakenteista.
 
Esityksiä on tarkasteltava Euroopan ja globaalien taloushaasteiden taustaa vasten, jolloin nousee myös kysymys mitä muuta vakauden turvaaminen vaatii. Avointa esitysten yksityiskohtiin ulottuvaa valtakirjaa eduskunta ei liitoin ole tänään vielä näistäkään esityksistä antamassa, sillä ne vaativat vielä huolellista selvittelyä ja harkintaa. Kyse ei kuitenkaan voi olla kuukausien, vaan paremminkin viikkojen työstä siinä tarkoituksessa, että uudet ratkaisut voisivat olla jo ensi vuonna käytössä.
 
EU:ssa joudutaan nyt käyttämään paljon aikaa koko eurooppalaisen rahoitusjärjestelmän vakauden palauttamiseksi ja häiriöttömän toiminnan varmistamiseksi. Ilman sitä ei  ole kestävää osaltaan pohjaa esim. Euroopan kunnianhimoisen 2020 strategian toteuttamiselle.
 
Rahaliiton toiminnassa voi erottaa ainakin neljä perustavanlaatuista sen ongelmien taustalla olevaa heikkoutta.
 
Jo rahaliittoa luomista ohjasi vahva poliittinen kunnianhimo Euroopan liiton syventämiseksi keskeisesti. Ensimmäinen ongelma syntyi siitä, että sen takia oltiin valmiita tietynlaiseen riskinottoon synnyttämällä yhteisvaluutta, jolla oli luja rahapoliittinen kivijalka ja vahva itsenäinen keskuspankki siitä vastaamassa, mutta ilman minkäänlaista tasapainottavaa yhteistä tai edes koordinoitua finanssipolitiikkaa.
 
Toinen ongelma syntyi yhteisen finanssipolitiikan puutteen korvaamiseksi sovituista lähentymiskriteereistä jotka ovat talous- ja vakaussopimuksessa muuttuneet osaksi yhteisölainsäädäntöä. Julkisen talouden alijäämän ja maan julkisen velan rajoittamiseen keskittyvistä kriteereistä syntyi kaksi uutta ongelmaa: kriteereitä voi pitää yksipuolisen monetaristisina eivätkä ne ota työllisyyttä huomioon eivätkä myöskään riittävällä tavalla painottaneet sitä, että oikein hoidettu suhdannepolitiikka voi edellyttää myös suurempaa liikkumatilaa alijäämien ja velkaantumisen arvioinnissa. Ongelma ei ole vielä siinä, ylittyvätkö alijäämä- ja velkakriteerit laskusuhdanteessa, vaan oikea haaste on varmistaa julkisen talouden suhdannekierron yli ulottuva rakenteellinen vakaus.
 
Tästä seurasi, että vakauskriteerien mekaaninen soveltaminen herätti vastarintaa eikä kriteereitä voitu valvoa tasapuolisesti ja kattavasti, mikä mahdollisti makrotalouden hoidon kannalta perusteltujen ja vakaata kasvua tukevien poikkeamien ohella myös täysin perusteettoman ja holtittoman julkisen talouden tasapainottomuuden. Vaikka suurten maiden rikkomukset olisivat olleetkin kokonaistalouden vakaudelle vaarattomia, mutta kun niitä katseltiin sormien läpi ei muiden rikkeita voitu tai haluttu sanktioida myöskään niissä tapauksissa, joissa se olisi ollut välttämätöntä ja jotka ovat nyt talouden kriisimaita.
 
Kolmas ongelma johtui siitä, että vaikka rahaliitto toi toivottua vakautta euroalueen maille, se toimi globalisoituvassa maailmassa, jossa finanssimarkkinoiden innovatiivisuus suuntautui yhä suurempia ja hallitsemattomampia riskikasautumia synnyttävien rahoitusinstrumenttien luomiseen ilman läpinäkyvyyttä ja rahoitusjärjestelmän vakauden ja kestävyyden turvaavaa valvontaa ja säätelyä. Tätä ei Euroopan unionissa osattu nähdä myös yhteisvaluuttaa uhkaavana vaarana, puhumattakaan siitä että olisi etsitty ja toteutettu keinoja finanssimarkkinoiden säätelyn vahvistamiseksi. Trendinä oli valitettavasti myös Suomessa yksisilmäinen ja perusteeton luottamus markkinavoimiin, joille haluttiin päinvastoin antaa entistäkin laajempi vapaa temmellyskenttä.
 
Syksyllä 2008 Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt kansainvälinen finanssikriisi veti silloin myös Euroopan mukaansa ja alkoi horjuttaa huonoiten taloudenpitoaan hoitaneiden euromaiden rahajärjestelmää. Kreikan ja monen muun euromaan talous on ollut kriittisessä tilassa, mutta on mahdollista että niiden taloutta olisi ilman finanssikriisiä voitu vähitellen saneerata ilman jyrkkiä kriisikäänteitä. Maailmanlaajuisen finanssikriisin olosuhteissa se joka tapauksessa on ollut mahdotonta.
 
Neljäs ongelma johtuu siitä, että sen sijaan että tässä tilanteessa olisi pidetty kiinni unionin perussopimusten 125 artiklan yksiselitteisestä ja ehdottomasta säännöstä, joka kieltää jäsenvaltioita ja unionia ottamasta vastatakseen toisen jäsenvaltion sitoumuksia, otettiin tämän ”no bail out” -säännön vastaisesti yhteisvastuu Kreikan velasta. Pian sen jälkeen tämä yhteisvastuu ulotettiin 550 miljardin Euron koonneen finanssivakausjärjestelyn EFSF:n kautta koko 16 maan euroalueelle. Sen seurauksena markkinatalouden periaate riskinkantamisesta on poistettu, kun valtiot ovat tulleet takaamaan epäterveen lainanannon takaisinmaksun, vaikka luotonantajat ovat varautuneen riskin toteutumiseen kun ongelmamaat maksavat merkittävästi korkeampia korkoja. 

Euroaluetta keväällä koetellut kriisi ei ole vielä suinkaan varmuudella ohitse ja keväällä määräajaksi luotua vakausjärjestelyä saatetaan vielä joutua käyttämään. Nyt käsiteltävänä olevalla komission esittämällä yhden direktiivin ja viiden asetuksen euromaiden talouspolitiikan koordinaatiopaketilla  pyritään osaltaan tämän ennaltaehkäisemiseen, mutta varsinaisesti tarkoituksena on euroalueen talouksien pidemmän aikavälin vakauden turvaaminen. Tämä ei vielä kuitenkaan ole sen turvaamiseksi vielä riittävä ratkaisu.
   
Neljästä euroalueen kriisiin johtaneesta ongelmasta komission esitykset vastaavat puolittain vain toiseen, kun ne pyrkivät tehostamaan alijäämä- ja velkakriteereiden valvontaa ja rikkomusten sanktioimista. Tämä on toki tarpeen, mutta varmaa ei ole että tässä on löydetty parhaat tai edes hyvät keinot ja kriteerit kun valvonta halutaan laajentaa niin, että makrotalouden uhkaavaan epätasapainoon voidaan puuttua ajoissa, sillä, kuten valiokunnan saamassa Suomen Pankin lausunnossa todetaan, ”se mikä jossain taloudessa näyttäytyy tasapainottomuutena, voi toisessa taloudessa olla perusteltu heijastuma talouden rakennemuutoksesta”.
 
Koska esitykset on perustettu nykysopimuksiin ilman että nyt halutaan avata uutta pitkää ja epävarmaa prosessia perussopimusten muuttamiseksi, ei rahaliiton kriteereiden laajempaan ja perusteellisempaan uudelleenarviointiin ole mahdollisuutta. Kaikilta osin ei tosin ole varma siitä, kuinka pitävä näidenkään esitysten oikeusperusta sopimuksissa itse asiassa on. Jos kuitenkin Saksan ja Ranskan esitysten mukaisesti päädytään perussopimusten muutoksia vaativiin ratkaisuihin ei tarkasteluun silloin pidä rajata yhtään sellaista rahaliiton sääntöihin ja toimintaan liittyvää kysymystä, joilla rahaliiton tasapainoa, kestävyyttä ja hyväksyttävyyttä voidaan parantaa.
 
Finanssimarkkinoiden säätelyn yleiseen vahvistamiseen ei näillä esityksillä puututa, mutta siinä tarkoituksessa on jo muutoin pantu vireille monia tärkeitä avoimuutta, valvontaa ja vakautta lisääviä esityksiä, mutta niiden käsittely on vielä hyvin keskeneräinen prosessi ja markkinoiden pahimman hälyn vaimentuessa saattaa myös kriisitietoisuus lerpahtaa ja työ jäädä niin kesken, ettei se estä kriisiä taas muutaman vuoden päästä uusiutumasta. Erityisesti on painotettava kansainvälisen varainsiirtoveron tarvetta, jonka hallituskin eduskunnan tahdon mukaisesti sai neuvostossa kevään kriisiratkaisun päätelmiin mukaan.
 
Markkinavastuun ja sen puutteesta aiheutuvan moraalikadon ongelma on mittava. Yhteisvastuun toteuttava EFSF lähtee siitä, että valtioiden velkojen uudelleenjärjestyjä, jotka toisivat myös riskiluototukseen ryhtyneet rahoituslaitokset kantamaan osaltaan vastuuta, ei tarvittaisi. Valiokunnan asiantuntijakuulemisessakin on kuitenkin esitetty epäilyjä siitä, että tämä saattaa kuitenkin vielä osoittautua tarpeelliseksi.
 
Tätä taustaa vasten on tervehdittävä tyytyväisyydellä Saksan ja Ranskan yhteisessä kannanotossa tehtyä esitystä pysyvän kriisien selvitysmekanismin luomisesta siten, että sillä voidaan hallita tulevaisuuden talouskriisejä siten, että myös yksityiset velkojat tulevat osallistumaan ratkaisuihin.