ERKKI TUOMIOJA
Kanava, juhlanumero, 1/2003
Suomen ulkopolitiikka ja globalisaation haasteet
Valtion ja sen ulkopolitiikan tehtävä on maan kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Jos määrittäminen onkin suhteellisen helppoa, niin sitäkin vaikeampaa ja monimutkaisempaa on määritellä se mitä tämä kulloinkin tarkoittaa ja edellyttää.
On monia syitä miksi se enää tarkoita samaa kuin maan itsenäistyessä tai toisen maailmansodan päättyessä. Vuodet 1945, 1989 ja 2001 voidaan kaikki katsoa merkittäviksi käännekohdiksi maailmanhistoriassa ja kansainvälisten suhteiden hoidossa ja kehityksessä.
Toisen maailmansodan aivan lopulla maailma astui joukkotuhoaseiden aikakauteen. Vähän aikaisemmin ensimmäisen kerran kokeiltu atomipommi pudotettiin elokuussa 1945 Hiroshimaan ja Nagasakiin. Se oli siviiliväestöön kohdistunut terroriteko, joka kuitenkin tapahtui osana julistettua sotaa.
Kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita oli käytetty ennenkin, mutta nekin koettiin niin uhkaaviksi että ne kiellettiin Geneven sopimuksella vuonna 1925. Sopimus ei estänyt niiden kehittämistä, mutta niiden käyttö jäi maailmansodassa varsin vähäiseksi. Vasta ydinaseet nostivat maailmanlaajuisen joukkotuhon mahdollisuuden ihmisten tietoisuuteen.
Yhdysvaltain atomiasemonopoli murtui jo v. 1949. Sen jälkeen suurvaltojen käyttäytymistä hallitsi ns. molemminpuolisen täystuho doktriini, Mutually Assured Destruction eli MAD. Pelote kuitenkin toimi kun Kuuban kriisin jälkeen 60-luvulla supervallat ryhtyivät vakavasti sopimaan pelisäännöistä jolla sota vältettäisiin.
Joukkotuhoaseet ovat pelotevälineitä. Siihenkin sisältyy riski pelotteen pettämisestä, sillä ne ovat hallitsemattoman tuhovaikutuksensa vuoksi jokseenkin käyttökelvottomia perinteisen sodankäynnin välineinä, ja aina jos vastapuolella on samoja aseita.
Samalla on kuitenkin muistettava myös ns. tavanomaisin asein käytävän sodan luonteen muuttuminen. Ensimmäisen maailmansodan uhreista kymmenes oli siviilejä, toisessa puolet, Vietnamissa 90 % ja Libanonin sisällissodassa 98 %. Aseiden käyttö on siten perin huono keino suojata siviilejä, mitä aiemmin on usein käytetty varustelun ja sotaankin ryhtymisen perusteena.
Kylmän sodan maailma oli omalla tavallaan turvallinen ja ennustettavakin maailma, mutta miellyttävä se monessakaan suhteessa ollut. Idässä ei ollut demokratiasta tietoakaan ja vapaudet pysyivät tiukasti säänneltyinä senkin jälkeen, kun Stalinin hirmuvalta oli tunnustettu ja sen uhrit rehabilitoitu. Lännelläkin oli omat totalitaariset takapihansa, eikä demokratiasta ei aina pidetty muuallakaan silloin kun se johti vääriin valintoihin. Valikoituja, mutta useimmiten myös perusteltuja syytöksiä ihmisoikeusrikkomuksista
heitettiin tiuhaan kylmän sodan rintamalinjan ylitse.
Kylmän sodan päättymisen symboliksi jäi Berliinin muurin kaatuminen v.1989, mikä edelsi Neuvostoliiton hajoamista kaksi vuotta myöhemmin. Kylmä sota ei suinkaan päättynyt kommunismin romahdukseen siksi, että Reaganin varusteluohjelma olisi kaatanut neuvostojärjestelmän. Syynä oli ennen kaikkea mikrosiru, uuden viestintä- ja informaatioteknologian perusta.
Suljetut komentotaloudet ja yksipuoluediktatuurit olivat kyvyttömiä käyttämään uutta teknologiaa täysimääräisesti hyväkseen. Ääriesimerkkinä on Romania, jossa jo yli 100 v. vanhaan teknologiaan suhtauduttiin niin epäluuloisesti, että jokaisesta kirjoituskoneesta oli annettava kirjasinnäyte Securitatelle. Tietokoneet ja muu uusi teknologia edellyttää
vallan hajautusta ja viestintävälineiden antamista kaikkien kansalaisten käyttöön, mihin diktatuurit eivät olleet valmiita. Tämä tuomitsi ne ensin pysähtyneisyyteen ja sitä seuranneeseen romahdukseen. Sama prosessi oli myös vauhdittamassa oikeisto- ja sotilasdiktatuurien kaatumista.
Uudet turvallisuusuhat kylmän sodan jälkeen
Kylmän sodan päätyminen otettiin kaikkialla riemulla vastaan. Sen odotettiin vahvistavan sekä vapautta että turvallisuutta. Paljon odotettiin myös siitä rauhanosingosta jonka varustelutarpeen vähenemisen odotettiin tuovan mukanaan.
Suursodan uhka on väistynyt, mutta se ei ole kuitenkaan tuonut maailmaa lähemmäksi uutta idyllistä rauhantilaa. Kylmän sodan asetelmissa suurvaltojen kauhun tasapaino merkitsi samalla sitä, että monet alueelliset ja paikalliset ristiriidat hallittiin – vaikkei suinkaan aina alueen ihmisten toivomuksia vastaten – ilman että niiden sallittiin nousta
uhiksi globaalille tasapainolle. Myös kylmän sodan ideologinen painotus edesauttoi
monien paikallisten, etnisiä, uskonnollisia ja nationalistisia elementtejä
sisältäneiden ristiriitojen lakaisemista maton alle.
Tämä kävi erityisen selvästi kun kaksi väkinäistä liittovaltiota, Neuvostoliitto ja Jugoslavian liittotasavalta, purkautuivat. Jos tshekkien ja slovakkien liiton purkaminen sujui suuremmitta ongelmitta niin sitäkin enemmän niitä ovat tuottaneet Balkan ja Kaukasus.
Käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt vaan ylipäätänsä perinteisen valtioidenvälisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut. Tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden seurauksena on alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista.
Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkaisut kuin kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.
Tällaisia uusi turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä
järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/Aidsin kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat ja terrorismi.
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi esitetään usein ensimmäisenä uhkana. Sekään ei ole silti mikään uusi eikä yllättävä asia, vaikka syyskuun iskujen mittakaava olikin ennenkokematon.
Kaikille näille uusille uhille on ominaista, etteivät ne usein jos lainkaan ole perinteisin sotilaallisin välinein torjuttavissa. Syyskuun terrori-iskua ei olisi estänyt edes ohjustorjuntakilpi, jos sellainen olisi ollut olemassa. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua – kuten Afganistanissa Talebania ja Al
Qaidaa vastaan – se ei koskaan ole yksin riittävä keino.
Turvallisuutta ei tuo myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Niiden yli kulkevat niin hyvät kuin huonotkin asiat vaivatta, eikä näiden erottelu ole kovin toimivaa. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään supervalta ole tästä poikkeus.
Globalisaatio – haaste ja mahdollisuus
Vaikka ruusuisimmat toiveet kylmän sodan päätyttyä ovat kaikonneet ei kaikissa odotuksissa ei suinkaan ole petytty. Demokratia on tänään maailmassa levinneempi kuin koskaan historiassa. Milloinkaan ei yhtä paljon ihmisiä eikä yhtä suuri osa kaikista ihmisistä ole voinut vapaissa vaaleissa valita tai vaihtaa hallitsijoitaan.
Samanaikaisesti on kuitenkin koskaan demokratian läpimurron jälkeen esiintynyt yhtä paljon epäluottamusta demokraattisesti valittujen päättäjien kykyyn ja haluun tuottaa sellaisia päätöksiä, joita valitsijat odottavat. Seuraukset näkyvät laskevina äänestysprosentteina, protestiliikkeiden nousuna ja ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona.
Avain tähän paradoksiin on globalisaatio, joka on tuonut demokratian rajat eteen uudella tavalla. Demokratia on suuressa määrin ollut kansallinen projekti. Sen legitimiteetti lepää edelleen kansallisten parlamenttien varassa, mikä Euroopan Unionin kehittämisessä on syytä pitää mielessä. Niin sanottuun globalisaation hallintaan kansallisen demokratian taso ei
ole riittävä. Siihen tarvitaan myös ylikansallisen yhteistyön vahvistamista. Sen voi ilmaista myös maailmanlaajuisen demokratian tarpeena, mutta silloin on samalla tiedostettava vaara sortua utopististen rakennelmien kanssa puuhailuun tavalla, joka ei vastaa globalisaationhallinnan tarpeeseen tässä ja nyt.
Globalisaatio sinänsä ei ole uusi asia vaan monessa suhteessa jatkoa vuosisatoja edenneelle valtioiden talouden ja poliittisen keskinäisen riippuvuuden kasvua merkinneelle kansainvälistymiselle. Uutta on kuitenkin uusien teknologioiden, ennen muuta viestintä- ja
informaatioteknologian huikean kehityksen kaikkialle ulottuva vaikutus, joka oikeuttaa puhumaan globalisaatiosta myös laadullisesti uutena ilmiönä.
Väestönkasvu on myös tekijä joka on perustavanlaatuisesti muuttanut maailmaa. Maapallon väkiluku on yksin toisen maailmansodan jälkeen kasvanut 2.4 miljardista yli kuuteen miljardiin ja tulee parhaassakin tapauksessa nousemaan vielä kymmeneen miljardiin ennen kuin tasaantuu. Siksi meillä voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen tuotannolliset ja muut toiminnot ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän
kehityksen vaatimukset täyttäviksi. Tämä ei haasta vain ihmisen ja luonnon suhdetta, vaan myös sen miten ihmisyhteisöt – valtiot – järjestävät keskinäiset suhteensa ja yhteistyönsä.
Ulkopolitiikka globalisaation kaudella
Valtion tehtävä kansalaistensa turvallisuuden takaajana ja hyvinvoinnin edistäjänä on perinteisesti katsottu samaksi kuin niin sanonut kansallisen edun ajaminen. Tämä on edelleenkin hyväksyttävä lähtökohta, mutta on tärkeätä ymmärtää ettei millään valtiolla – sen suuruudesta ja voimavaroista riippumatta – voi enää globalisaation aikakaudella
olla sellaista kansallista etua jota se voisi pidemmän päälle menestyksekkäästi
ajaa muiden kansallisten etujen kustannuksella.
Tästä seuraa, että globalisaationhallinta on keskeinen haaste myös Suomen ulkopolitiikassa. Globalisaationhallinnan tarve voidaan karkeasti jakaa neljään asiaryhmään: ympäristöä ja ekologisesti kestävää kehitystä; kriisinhallintaa, asevalvontaa ja joukkotuhoaseita; demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusjärjestystä sekä taloutta, kauppaa ja kehitystä
koskeviin. Aktiivinen osallistuminen kaikkien näiden käsittelyyn on välttämätöntä. Euroopan unionin jäsenenä Suomella ei edes ole mahdollisuutta olla niihin osallistumatta.
Euroopan unionista onkin tullut myös globalisaationhallinnan kannalta tärkeä ja keskeinen toimija. EU on jo sellaisenaan yhteisö joka halutessaan voi ottaa käyttöön niitä talouden ohjauksen ja tulojen jakaantumiseen vaikuttavia keinoja jotka ovat karanneet kansallisen tason päätöksen teon ulottumattomiin. Jos EUkaan ei voi kuin rajoitetusti korvata
maailmanlaajuisten pelisääntöjen puutteita voi se kuitenkin itse koko ajan
toimivaltaansa ja toimintakykyään kasvattavana toimijana vaikuttaa maailmanlaajuisen globalisaationhallinnan hyväksi. Tässä suhteessa EU:lla on jo ollut Kioton ilmastosopimuksen aikaansaamisessa ja WTOn Dohan kauppaneuvottelukierroksen aloittamisessa ratkaiseva aivan ratkaiseva osuus.
EU:n rooli tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisen myötä, kuten myös kriisinhallinnassa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkeissä. Se ei kuitenkaan perustele Suomen passiivisuutta, ei EU käytä toimivaltaansa jäsenvaltioista
riippumatta eikä vie eteenpäin globalisaationhallintaa ilman niiden tukea.
Vaikka Suomen onkin syytä tukea EUn kansainvälisen roolin vahvistamista ei meidän tule jättää omaa profiiliamme sen matalammaksi kuin muutkaan jäsenmaat tekevät. Itsestäänselvää on, että meidän on EU-jäseninäkin tarve ylläpitää ja kehittää Venäjänsuhteitamme myös kahdenvälisesti. Pohjoismaat ovat myös luonnollinen ja tärkeä viiteryhmä Suomelle, ei vähiten juuri globalisaationhallintaan liittyvissä kysymyksissä. Näissä ei kuitenkaan ole
mahdollista eikä tarvetta toimia EUn yhtenäisyyttä heikentävällä tavalla.
Myöskään Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden ei tarvitse olla heikentämässä EU-yhteyttämme. Näköpiirissä ei ole – eikä Suomen ole syytä sen enempää omalta kannaltaan kuin yleisen eurooppalaisen edunkaan merkeissä sellaista perspektiiviä edistää – että unionista olisi tulossa sotilasliitto tai muutenkaan sotilaalliseen voimankäyttöön kansainvälisen roolinsa perustava globaali toimija.
Suomessakin kysytään mitä liittoutumattomuus voi enää kylmän sodan jälkeisessä ja uusien turvallisuusuhkien maailmassa tarkoittaa. Eikö ole syytä liittoutua niiden kanssa joiden arvot demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusjärjestyksen suhteen ovat samat kuin meidän?
Tietenkin näiden arvojen ajamiseen ja tarvittaessa puolustamiseenkin (ei tosin ensisijassa sotilaallisesti) on oltava valmis yhteistyöhön. Tällaisen yhteistyön on kuitenkin oltava mahdollisimman laajapohjaista ja siinä on sitouduttava monenkeskiseen toimintaan. YK kaikkine puutteineenkin ja siitä huolimatta, että sen jäsenmaissa on paljon maita jotka ovat kaukana sen peruskirjan ja YKn ihmisoikeuksien julistuksen periaatteiden toteuttamisesta on tässä tärkein ja ensisijaisin väline. YKn sivuuttaminen ja unilateraalinen toiminta yksin tai yhdessä valikoitujen liittolaisten kanssa merkitsee uusien jakolinjojen luomista ja väärien käyttäytymismallien hyväksymistä rauhan ja globalisaationhallinnan kannalta
vaarallisella tavalla.
