Pekka Kuusi, tutkimustieto ja päätöksenteko (lectio precursoria 14.9. 1996) Alkoholipolitiikka 5/1996

PEKKA KUUSI, TUTKIMUSTIETO JA PÄÄTÖKSENTEKO

lectio precursoria 14.9. 1996 Helsingin yliopisto
Julkaistu Alkoholipolitiikka 5/1996

Pekka Kuusen nimeäminen valistajaksi on paikallaan sanan molemmissa merkityksissä.
Alkoholiliikkeen vuoden 1948 ryhtiviikkoa varten teettämä, Kuusen Suomen viinapulmaan
gallup-tutkimuksen valossa perustuva lyhytfilmi havainnollistaa miten suomalaisen
alkoholitutkimuksen uranuurtaja uskoi siihen, että tutkittu tieto ja sen saattaminen
sekä päätöksentekijöiden käyttöön ja että kansalaisten ulottuville ylösrakentavassa
ja valistavassa muodossa on avain sekä ihmisten käyttäytymismuutoksille että hallitun
yhteiskuntapolitiikan toteuttamiselle.

Vaikka Kuusi vuosien varrella tarkistikin valistusoptimismiaan, ei hän siitä
luopunut. Tässä ihmisen maailmassa se nousi jälleen keskipisteeseen: ”Kun me ymmärrämme
itsemme evoluutioon tuotteiksi ja evoluution kärkiolennoiksi, silloin me muutamme
käyttäytymistämme” (Kuusi 1982, s. 282).

Asiantuntijoiden kritiikki kohteli hänen eloonjäämisoppiaan kovakouraisesti.
Useimmat kuitenkin näkivät Kuusen maailmanparantamispyrkimyksen hyvään tähtäävänä.
Kuusi pyrki tiedon avulla rakentamaan parempaa yhteiskuntaa ja ilman tätä pyrkimystä
maailma olisi ihmiselle huonompi paikka elää.

Tämä näkemys ei ole kiistaton. On niitä, jotka Zygmunt Baumanin tavoin näkevät
yhteyden valistusperäisen edistysuskon varaan rakentuneen, byrokraattisesti toimivan
ja rationaalista yhteiskunnallista muutosta tavoittelevan yhteiskunnan ja vuosisatamme
keskitysleirien ja kansanmurhien välillä.

Yhteyden rakentaminen rationalismin ja kansanmurhien välille on filosofisesti
mahdollista, mutta se ei tee oikeutta Kuuselle. Vaikka hyvien aikeiden ja ihanteiden
voidaan osoittaa historiassa joskus johtaneen totalitarismiin ja rikoksiin ihmisyyttä
vastaan ei siitä voi päätellä, että ne aina ja väistämättömästi näin tekisivät ja
että ne olisi siksi vaarallisina hylättävä. Ihanteiden hylkäämisen asemasta tulisi
analysoida sitä, miksi, miten ja millaisten edellytysten vallitessa hyvät aikeet voivat
realisoitua vastaisikseen.

Pekka Kuusen ajattelutapa ja ratkaisumallit olivat alttiita totalistisuuteen
kohdistuvalle kritiikille. Kuusen yhteiskuntapolitiikan tavoiteasettelun ja perusteiden
nojalla hänet saattoi sijoittaa Karl Popperin avoimen yhteiskunnan vihollisiksi
nimeämään joukkoon.

Alkoholipolitiikassa Kuusi uskoi uransa alussa paitsi valistukseen myös pitkälle
menevään kansalaisten käyttäytymisen kontrollointiin sosiaalisen alkoholipolitiikan
nimissä tavalla, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli alkanut hirvittää häntä itseäänkin.
Kuuselle oli kuitenkin valmis kokemuksen ja tutkitun tiedon karttuessa tarkistamaan
aikaisempia näkemyksiään.

Ihmiskuntapoliitikkona kuva Kuusesta jää diffuusiksi. Hän näki esim. globaalivastuuta
korostavat kansalaisliikkeet myönteisiksi, mutta moitiskeli niitä riittämättömän
kokonaisnäkemyksen puutteesta. Kuitenkin se, mitä hän itse kokonaisnäkemykseksi
eloonjäämisoppinsa nimissä tarjosi, antoi lopulta hyvin vähän konkreettisia
toimintalinjauksia.

Pekka Kuusen sosiaalipoliittiset näkemykset muotoutuivat 60-luvun sosiaalipolitiikan
kirjoitustyön aikana. Kirjasta tuli suurmenestys, mutta aivan kaikki eivät siihen
ihastuneet. Kriitikoista meni pisimmälle Urpo Harva joka katsoi, että hyvinvointivaltio
johtaa vapauden kieltävään pakkoyhteiskuntaan.

Tällainen näkemys on edelleenkin harvinainen mutta muutoin on pohjoismaisen
sosiaalidemokraattisen ja universaalin mallin mukainen hyvinvointivaltio joutunut
ankaran kritiikin kohteeksi ja sen tulevaisuus on asetettu kyseenalaiseksi myös Suomessa.
Kuten sosiaalivaltion rakentaminenkin, on myös sen kritiikki seurannut kansainvälisiä
esikuvia viipeellä.

Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikassa esittämän ohjelman toteutumisaste jäi
pienemmäksi ja Kuusen rooli sosiaalipolitiikan toteuttajana vähäisemmäksi kuin
yleinen käsitys edellyttäisi. Silti on oikeutettua nimetä Kuusi 60-luvulla alkaneen
suomalaisen sosiaalivaltion rakennuskauden eräänlaiseksi pääideologiksi, jonka Suomessa
popularisoima käsitys sosiaalipolitiikan ja kansantalouden suhteesta jäi parin
sukupolven ajan vallitsevaksi.

Kuusen tutkijatyön selvittäminen antaa myös taustaa sosiaalipolitiikan nykyisten
ongelmien ymmärtämiselle. Elämäkertamuotoinen Kuusi-tutkimus on ennen muuta
sosiaalipolitiikan historiaa jonka tulisi myös antaa tietoa siitä, miten Kuusen oma
käsitys sosiaalipolitiikasta ajan myötä muuttui ja erityisesti miten hän vastasi
70-luvulla alkaneeseen hyvinvointivaltiokritiikkiin.

Tässä suhteessa työni tulokset jäävät laihemmiksi kuin toivoin. 70- ja 80-luvulla
Kuusen sosiaalipoliittiset puheenvuorot olivat lähinnä 60-luvun sosiaalipolitiikan
toteutumista ja sen jatkoa koskevia arvioita, eikä niihin enää 70-luvun alun jälkeen
liittynyt sosiaalipolitiikan perusteita tai hyvinvointivaltion perusproblematiikkaa
koskevia arviointeja. Toisaalta sosiaalivaltion kritiikki ei vielä 70-luvulla Suomessa
ollut kovin vahvaa tai sellaista, että Kuusi olisi kokenut sen vakavaksi haasteeksi oman
sosiaalipolitiikkansa premisseille.

Hyvinvointivaltion kritiikki

Konkreettisimmin jo 60-luvulla Kuusen sosiaalipolitiikkaan kohdistunut Urpo Harvan
kritiikki ei Kuusta suuremmin vaivannut. Harvan kirja tuskin sisälsi oleellisesti
uusia tai poikkeavia näkökulmia siihen hyvinvointivaltion kritiikkiin jota Kuusi oli
jo 60-luvun sosiaalipolitiikassa lyhyesti analysoinut.

Myös uusimmalle hyvinvointiyhteiskunnan kritiikille on ominaista, että se voidaan
valtaosaltaan sijoittaa hyvinvointivaltion (ja sitä ennen demokratian) kritiikin reilusti
jo viime vuosisadalle ja sitäkin kauemmas taaksepäin ulottuvaan argumentointitraditioon,
jota esim. Albert Hirschman on arvioinut. Hän jakaa kritiikin kolmeen perusteesiin
hyvinvointivaltion turmeltuneisuudesta, turhuudesta ja vaarantumisesta: hyvinvointivaltio
turmelee, koska se johtaa päinvastaisiin seurauksiin kuin mihin hyvät aikeet
pyrkivät; se on turha, koska se ei vaikuta mitään; se on vaarallinen koska se
vaarantaa talouden, demokratian ja ihmisarvon.

Myös Kuusen aikanaan 60-luvun sosiaalipolitiikassa esittelemien
sosiaalipolitiikan kriitikoiden, kuten Bergraavin, Clarcken Rydenfeltin ja Röpken
argumentit ovat näiden perusteesien mukaan jaoteltavissa, kuten myös Urpo Harvan tai
70-luvun thatcherismin uusoikeistolainen kritiikki, yhtä lailla kuin Antti Hautamäen,
Terho Pursiaisen ym ajankohtainen suomalainen kirjoittelu.

Kyse on eri aikoina ja eri yhteyksissä esitetyn hyvinvointivaltiota kritikoivan
individualistis-liberaalisen ideologian jatkuvuudesta. Hyvinvointivaltion kriitikot
ovat yleensä liittäneet puheenvuoroihinsa laajoja historiallisfilosofisia katsauksia,
kuten myös useimmat tuoreen Yksilö modernin murroksessa-teoksen kirjoittajat.

Se että sama kritiikki toistuu vähäisin muunnelmin ei vaikuta sen arvoon tai
oikeutukseen. Kritiikkiä ja arvokeskustelua tarvitaan myös siitä riippumatta,
liittyykö siihen myös empiiristä tutkimusta esitettyjen väittämien ja mielipiteitten
tueksi vai ei. Mutta arvot ja mielipiteet eivät myöskään voi korvata tutkimuksellisin
menetelmin hankittua tietoa yhteiskunnasta ja erilaisten yhteiskuntapoliittisten
toimenpiteitten ja ratkaisujen seurauksista, yhtä vähän kuin tällainen tieto voi
osoittaa arvoja vääriksi tai oikeiksi.

Esim. monet ilmoittavat hyväksyvänsä John Rawlsin eroperiaatteen, jonka mukaan
vain sellainen eriarvoisuus on hyväksyttävää, joka talouden vahvistumisen kautta
merkitsee parannusta myös huonoimmassa asemassa olevien tilanteeseen. Periaatteen
arvoperustaa ei voi yhteiskuntatutkimuksella osoittaa oikeaksi tai vääräksi,
mutta talous- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus voisi kuitenkin vähentää
tulkintariitoja siitä minkälaista yhteiskuntapolitiikkaa ja kuinka laajaa
tulontasausta se kulloinkin edellyttää.

Keskustelu arvopäämäärista ja hyvinvointiyhteiskunnasta on samanaikaisesti
sekä ajatonta ja yleispätevää että aikaan ja yhteiskuntaan sidottua. Siksi on
kysyttävä, mikä on tehnyt tästä pitkälti identtisillä argumenteilla käydystä
kritiikistä laajempaa ja yleisesti hyväksytympää kuin 30 vuotta sitten ja miten
ja mitkä talouden ja tuotantosuhteiden muutokset vaikuttavat hyvinvointivaltion
koettuun ongelmallisuuteen ja sen suosioon tai epäsuosioon.

Uusi tietotekniikka ja fordististen teollisuusyhteiskunnan väistyminen jälkiteollisen
verkostotalouden tieltä sekä markkinatalouksien globalisoituminen muuttavat tulonjakoa,
työn ja toimeentulon ehtoja ja vaikuttavat ratkaisevasti hyvinvointivaltion
edellytyksiin ja mahdollisuuksiin ja ovat siten erittäin tärkeä tutkimuksen
kohdealue myös sosiaalipolitiikalle.

Siten esim. kritiikki verotuksen sietämättömyydestä voi olla arvoperustaltaan
sama veroasteesta riippumatta, mutta jos siihen liitetään väittämiä verojen
yhteiskunnallisista seuraamuksista tulee sen nojata perusteltuun argumentointiin
ja mahdollisimman pitkälle tutkimustietoon, jonka tulokset voivat olla erilaisia esim.
10 % ja 40 % veroasteen vallitessa.

Osmo Soininvaara on pyrkinyt käymään hyvinvointiyhteiskunnasta keskustelua,
jossa muutosesityksiä perustellaan muullakin kuin filosofisen korkealentoisuuteen
verhoutuvalla mutu-menetelmällä. Valitettavasti mutu-keskustelijat saattavat
kuitenkin vedota Soininvaaraan yhtäältä ikäänkuin hänen perusteltu mielipiteensä
olisi myös tutkimustulos ja toisaalta käyttää sitä perustelemaan asioita, joihin
alkuperäinen argumentti ei sovellu ja jollaiseen Soininvaara ei myöskään sitä halua
käytettävän. Mielenkiintoista kyllä Soininvaara on tämän hetkisistä hyvinvointivaltion
pohdiskelijoista se, joka ambitioiltaan ja lähestysmistavaltaan eniten muistuttaa Kuusta.

Ilkka Niiniluoto on muistuttanut siitä, että ”on hyvä, jos yhteisten asioiden
hoitamisessa on käytettävissä mahdollisimman paljon tutkimustietoa, tervettä järkeä
ja kriittisessä kansalaiskeskustelussa punnittuja arvopäämääriä” (HS 31.8. 1996).
Jos kaikkia näitä onkin Suomessa olemassa, niin juuri yhteisten asioiden hoitamisessa –
päätöksenteossa ja sen valmistelussa – ne eivät useinkaan ole samanaikaisesti käytössä.

Voi myös kysyä, täyttääkö keskustelu arvopäämääristä aina kriittisyyden vaatimuksia.
Politiikan retoriikkaa tuntevana olen arvokeskusteluun paneutuessani hämmästynyt
siitä, että sen sävy voi rajuudessaan ja hyökkäävyydessään ylittää poliittisen
normaalikielenkäytön. Positiivista silti on, että sellaiset reippaasti rappaavat
keskustelijat kuin Juha Sihvola ja Juha Siltala kuitenkin periaatteessa pyrkivät
myös keskinäiseen kommunikaatioon samojen kirjakansien sisällä, mutta oireellista
on heidänkin puheenvuorojensa vähäinen yhteys konkreettiseen talous- ja
yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen.

Hyvinvointiyhteiskunnan laajaan problematiikkaan paneutuvaa tutkimusta on epäilemättä
enemmän kuin tiedänkään, mutta tuskin riittävästi. Ongelma ei ole resurssien puute
vaan niiden käyttö. Onhan meillä sosiaalivaltion erään vetäytymisratkaisun seurauksena
STAKESin käytössä kohtuullinen resurssikasautuma, joka varmasti on suurempi kuin
mitä tällaiseen tarkoitukseen nykyisenä ajankohtana oltaisiin valmiita osoittamaan,
jos sosiaalitutkimusta nyt lähettäisiin kehittämään.

Mitä meidän siis tulisi tehdä? Vastaukseni on, että meidän tulisi palata Kuuseen.
Samoin perustein kuin Kuusi arvosteli sosiaalipolitiikan sattumanvaraista kehittämistä
ja laajentamista hyvinvointivaltion voimakkaan laajennuksen kaudella ja vaati sen
perustaksi yhteiskuntatieteitten tuottamia tutkimustuloksia, tulee myös silloin kun
sosiaalipolitiikkaan kohdistuu voimakkaita supistamisvaatimuksia edellyttää, että tätä
koskevat esitykset perustuvat niiden vaikutuksia ja seurauksia koskeviin tutkimustuloksiin.

Tärkeitä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi sosiaalipolitiikan ja verotuksen
kannustus- ja työllisyysvaikutukset, joita koskevien pitkälle ulottuvien olettamusten ja
väitteiden tueksi on jokseenkin olemattomasti tutkittua tietoa. Tutkimusta tarvitaan myös
makrotasolla esim. hyvinvointivaltion laajuuden ja kansalaisten hyvinvoinnin suhteesta.
Siihen kohdistuva Jouko Kajanojan tuore puheenvuoro on tervetullut vaikka antaakin
vasta hyvin alustavan ja kritiikille alttiin vastauksen tehtyyn kysymykseen.

Suurempana näen kuitenkin tarpeen perustaa konkreettiset vääjäämättömästi
luonteeltaan inkrementalistiset – tai hyvinvointivaltion alasajon tapauksessa kenties
oikeammin dekrementalistiset – toimet tutkimuksiin niiden seurauksista.
Sosiaalipolitiikasta vastaavat sektoriviranomaiset pyrkivätkin kohtuullisen hyvin
perustelemaan näitä koskevat puheenvuoronsa tutkimuksiin, joilla ei kuitenkaan
tunnu olevan enää kantavuutta silloin, kun valtiovarainministeriö ottaa johdon käsiinsä.
Ministeriön kiinnostumattomuus ei koske vain sosiaalitutkimuksen käyttöä; myös
taloustutkimuksen käyttö on jäänyt liian vähäiseksi ja valikoivaksi.

Kuusi julisti omassa väitöstilaisuudessaan tavoitteekseen tien viitoittamisen
”kokeilevasta yhteiskuntapolitiikasta kohti kontrolloitua, kokeellista yhteiskunnan
rakentamista”. Nykyisessä ilmapiirissä, jossa neuvostokommunismin romahdus
tulkitaan jättimäisen kokeen epäonnistumiseksi ei sen enempää kokeellinen kuin
kontrolloitukaan yhteiskunnan rakentaminen kuulosta houkuttelevalta.

Yhtä merkittävä ja nykyiseen arkitodellisuutemme enemmän vaikuttava esimerkki
kontrolloimattomasta jättikokeilusta on Reaganin hallinnon suuri verouudistus ns.
Lafferin käyrän – väitteen, jonka mukaan verotulot kasvavat jos liian korkean
verotuksen maissa alennetaan tuloveroja – toteennäyttämiseksi.

Kuusen tieteisuskoa lähestynyt näkemys hallitun yhteiskuntapolitiikan ja luotettavan
ennustamisen mahdollisuuksista antoi Erik Allardtille aiheen huomauttaa sen tyyliltään
muistuttavan ”pikemminkin romantiikan ja hegeliläisyyden pyrkimyksiä kuin naturalismin
ja positivismin aatemaailmaa”. Tänään voimme pelkäämättä enää tartuntavaaraa romantiikaksi
kääntyneestä rationalismista yhtyä Kuusen korostukseen tutkitun tiedon tarpeellisuudesta
yhteiskuntapoliittisen päätöksenteon palveluksessa.

Korostus on tarpeen sillä tiedon ja tutkimuksen väheksyminen ja sivuuttaminen
on yhtä vahingollista kuin sokea tieteisuskokin, kunhan ymmärrämme että tieto
itsessään ei poista tiedon hankintaan, arviointiin ja käyttöön aina liittyviä
eettisiä valintoja erilaisten arvopäämäärien kesken.

Tutkimuksen ja päätöksenteon suhde on ikuisuuskysymys eikä Kuusenkaan aktiivisuus
asiassa pysyviä vaikutuksia saanut. Pessimismiin on helppo langeta, kun lukee esim.
Jorma Sipilän v. 1979 esittämää arviota, jonka mukaan ”hallinnossa yleensä ei pidetä
kovinkaan arvokkaana tieteen antamaa apua”, ehkä siksi että ”hallinnon on vaikea
saada tutkijoilta vastauksia esitettyihin kysymyksiin”, ja jos ”tutkijat ehdottavat
toimia, ne ovat tavallisesta mahdottomia toteuttaa olemassaolevissa puitteissa”.

Reaalipoliittinen loppupäätelmä voi siten olla, että tutkimustieto on niin arvokas
asia päätöksenteon käytössä, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.

Kirjallisuutta:

Erik Allardt: Positivismi sosiologiassa ja yhteiskuntatieteissä, artikkeli
Alapuron, Alestalon ja Haavio-Mannilan toimittamassa teoksessa Suomalaisen
sosiologian historia, Juva 1992
Jan-Otto Andersson, Antti Hautamäki, Riitta Jallinoja, Ilkka Niiniluoto,
Hannu Uusitalo: Hyvinvointivaltio ristiaallokossa. Arvot ja tosiasiat, Juva 1993
Zygmunt Bauman: Modernity and the Holocaust, Padstow 1991
Antti Hautamäki, Eerik Lagerspetz, Juha Sihvola, Juha Siltala, Jarmo Tarkki:
Yksilö modernin murroksessa, Tampere 1996
Albert Hirschman: The Rhetoric of Reaction, Cambridge 1991
Jouko Kajanoja: Kommunikatiivinen yhteiskunta. Puheenvuoro
hyvinvointivaltiosta, Jyväskylä 1996
Pekka Kuusi: Alkoholijuomien käyttö maaseudulla, Helsinki 1956
Pekka Kuusi: Hallitun yhteiskuntapolitiikan mahdollisuuksista, Suomalainen Suomi 5/1956
Pekka Kuusi: 60-luvun sosiaalipolitiikka, Porvoo 1961
Pekka Kuusi: Tämä ihmisen maailma, Juva 1982
Ilkka Niiniluoto: Älymystöä tarvitaan monilla rintamilla, Helsingin Sanomat 31.8. 1996
Terho Pursiainen: Tulevaisuus kriisissä, Helsinki 1993
Jorma Sipilä: Sosiaalisten ongelmien synty ja lievittäminen, Helsinki 1979
Osmo Soininvaara: Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi, Juva 1994