Hella Wuolijoki. Kanssamatkustaja ja rauhantekijä. Helsingin Sanomat 3.7. 1994

Valtiot. tri Erkki Tuomioja

HELLA WUOLlJOKI KANSSAMATKUSTAJANA JA RAUHANTEKIJÄNÄ

Stalinin ja Hitlerin sovittua elokuussa 1939 etupiirijaosta ja II maailmansodan
alettua Saksan hyökkäyksellä Puolaan saivat Baltian maat ja Suomi kukin vuorollaan
kutsun Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”.
Neuvottelut Baltian maiden kanssa johtivat Neuvostoliittoa tyydyttävään
tukikohtasopimukseen, mutta Suomen kanssa neuvottelut päättyivät tuloksettomina.
Sen seurauksena neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen 30.11. ja talvisota
alkoi. Suomen hallituksen kaikki yritykset päästä neuvottelukosketukseen
Neuvostoliiton kanssa torjuttiin Moskovassa viittaamalla siihen, että
neuvostohallituksella oli sopimus Terijoella sodan alussa perustetun
O.W. Kuusisen johtaman ns. kansanhallituksen kanssa, jonka Stalin oli
pystyttänyt hyökkäyksensä heiveröiseksi suojakilveksi.

Neuvostoliiton päämääränä oli tässä vaiheessa Suomen miehittäminen, mutta
suomalaisten sitkeän vastarinnan vuoksi sodasta ei tullutkaan puna-armeijan
paraatimarssi Helsinkiin. Suomen hallitus oli kuitenkin tietoinen, ettei
Suomi ilman apua pitkään kestäisi suurvallan hyökkäystä ja siksi se kaikin
keinoin pyrki rauhan palauttamiseen. Tässä tilanteessa maaseudulle evakoitunut
kirjailija Hella Wuolijoki tarttui joulupäivänä kynään kirjoittaakseen
ulkoministeri Väinö Tannerille.

”Rakas Väinö Tanner Pääsin pommien alta Marlebäckiin ja olen istunut paralysoituneena
täällä kolme viikkoa hoitaen taloani ja 85 lehmääni parin jäännösmiehen
ja reippaitten naisten avulla, vaikka Kuusinen uhkaakin viedä sen talon
minulta. Onhan sen tarpeellista se lehmienkin hoito mutta eikö nyt
jumaliste tosiaankaan löydy minulle välttämättömämpää tekemistä tässä
yhteisessä onnettomuudessa. Olen ollut vähän katkera Teille mutta eihän
siitä nyt enää kannata puhua, my country right or wrong! Enhän minä
(ihmeitä?) havittele mutta ehkä minä sentään jollakin tavalla voisin neuvoa ja
selittää yhteisessä hädässä – olen tarpeeksi kalliisti saanut maksaa siitä
neuvomisen oikeudesta. Yritetäänkö ylimalkaan enää minkäänlaisia keskusteluja
Moskovan kanssa? Minusta tuntuu että heillä itselläkin pitäisi olla halua
päästä tästä tilanteesta. Ottakaa huomioon että minä aina voin puhua Kollontain
kanssa yksityisesti ja että on olemassa mahdollisuus että hän sittenkin
(neuvoisi?) meidät. Sitä paitsi minäkin olen niitä väkiä joihin he ovat
jonkinlaisella ystävyydellä suhtautuneet – minä olettaisin että he suostuisivat
keskustelemaan yksityisesti kanssasi ja jos te katsoisitte sitä tarpeelliseksi
lähtisin Tukholmaan toki minne vaan. Tulisin Helsinkiin jos haluaisitte tavata
minua – toki näkisin niin mielelläni Teidät Lindan kanssa täällä pyhiksi,
mutta siihen kai Teillä tuskin lienee aikaa. Lähetän kirjeen vävypoikani,
Tuomiojan, kanssa ja toivotan sekä Teille että Lindalle edes himpun verran
joulurauhaa! Teidän Hella Wuolijoki”

Tämä joulupäivänä 1939 kirjoitettu kirje ja siinä esitetty tarjous ryhtyä
rauhantunnustelijaksi Neuvostoliiton suuntaan oli päällisin puolin
erikoinen ajatus. Kovin rohkaiseva ei ollut myöskään ulkoministerin
postikortilla lähettämä lakoninen vastaus: ”Jos käytte kaupungissa
tulkaa katsomaan minua. Väinö.”

Tarjouksen nimellinen peruste oli kirjailijan vanha jo lokakuun
vallankumousta edeltävältä ajalta periytyvä ystävävyys Tukholmassa vuodesta
1930 alkaen Neuvostoliiton lähettiläänä toimineen Alexandra Kollontain kanssa.
Jos aloitteen realismia olisi arvioitu vain tältä pohjalta siihen tuskin olisi
tartuttu. Tausta ei kuitenkaan ollut näin epämääräinen. Wuolijoki oli niitä
harvoja suomalaisia joilla oli tietoja sotaa edeltäneistä Suomen ja
Neuvostoliiton salaisista keskusteluista vuosina 1938-39.

Suomen hallitus ei hänelle ollut niistä kertonut. Wuolijoki kuului suppeaan
joukkoon suomalaisia vaikuttajia, joiden kanssa Stalinin Suomeen lähettämä
erikoislähettiläs, NKVD:n Boris Rybkin oli keskustellut neuvostohallituksen
ehdotuksista maitten välisten suhteiden järjestämiseksi eurooppalaisen
suursodan uhan kasvaessa. Rybkinin esitykset Neuvostoliiton toivomista
turvatakuista eivät Suomessa saaneet vastakaikua, eikä asiaa helpottanut
sekään ettei diplomaattiluetteloon vähäpätöisenä lähetystösihteeri Jartsevin
asemaa Kremlin erikoisvaltuutettuna oikein ymmärretty.

Hella Wuolijoen rooli tässä prosessissa ei ollut hallitukselle täysin
tuntematon. Hän oli pyrkinyt vaikuttamaan keskustelujen jatkumiseen sillä
tavoin, että niihin torjuvasti suhtautuneen ulkoministeri Eljas Erkon ohella
myös valtiovarainministeri Tanner kytkettiin mukaan Jartsev-neuvotteluihin.
Tämä tausta varmaan vaikutti siihen, että hallituksen sisärengas hyväksyi
epätavallisen ajatuksen Hella Wuolijoen Tukholmaan lähettämisestä.
Hallitukselle oli tärkeintä löytää kanava, joko voisi avata yhteyden sodan
alkamisen jälkeen vain Kuusisen tunnustaneen Neuvostoliiton kanssa.

On mahdollista, ettei Hella Wuolijoen aloite ollut vain hänen omansa.
Ainakin ministeri V.A. Kotilainen on maininnut, että ajatus Wuolijoen
käyttämisestä olisi esitetty pääministeri Risto Rytille jo ennen kirjailijan
kirjettä Tannerille. Mielenkiintoisempi on kysymys oliko myös neuvostoosapuoli
aloitteellinen Wuolijoen suuntaan. Wuolijoen maininta Tannerille Neuvostoliiton
halusta ”päästä tästä tilanteesta” ei vielä anna mahdollisuutta varmoihin
päätelmiin. Joka tapauksessa Ryti, J.K. Paasikivi ja Tanner sopivat siitä,
että Wuolijoki sai luvan matkustaa Tukholmaan, jonne hän saapui tammikuun
kahdeksantena päivänä 1940.

Tammikuu 1940 Tukholmassa

Edelleen suljetut Moskovan arkistot voivat antaa lisätietoa Wuolijoen
mission taustasta. Kaksi vuotta sitten sain kuitenkin tutustua Venäjän UM:ön
arkistosta löytyneeseen Hella Wuolijoen Tukholmassa 21.1. 194O kirjoittamaan
ja Moskovasta saapuneelle NKVD-eversti A.G. Grauerille luovuttamaan muistioon.
Tiedossani on arkistonumeroja myöten eräitä muitakin lisävalaisua tuovia
asiakirjoja entisen KGBn arkistossa, mutta toistaiseksi en ole saanut lupaa niihin tutustua.

Mainitussa muistiossa Wuolijoki kertoo seikkaperäisesti ja värikkäästi tehtävänsä
taustasta ja siihen mennessä Tannerin ja muiden kanssa käymistään keskusteluista.
Hän myös kertoo, että niin Paasikivi ja Kotilainen kuin myös Tanner
olisivat ennen joulua kirjailijan vävyn – silloisen valiokuntasihteeri
Sakari Tuomiojan – välityksellä pyytäneet häntä kääntymään neuvostohallituksen
puoleen tiedustelulla, olisivatko keskustelut ”Tannerin hallituksen” kanssa
mahdollisia. Kirjeestään Tannerille Wuolijoki ei mainitsee lainkaan,
vaan esittää asian täysin Tannerin ja Suomen hallituspiirien aloitteena.
Ainakaan tässä muodossa asiassa ei ole perää, mutta tuskin Wuolijoki
olisi näin kirjoittanut jos hänen aloitteensa olisi perustunut edes
epäsuorasti neuvostotaholta tulleeseen toimeksiantoon.

Wuolijoen raportoi keskusteluistaan Tukholmaan lähetettyjen Grauerin ja
Jartsevin kanssa ja näiden vaatimista selvityksistä myös kirjeissään Tannerille.
Wuolijoen jatkosodan aikana Nuorteva-jutussa esittämän puolustuskirjelmän
mukaan hän sai Tukholmassa kirjoittaa ”pitkän selostuksen meidän
taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteestamme, suorastaan
kansantaloudellisen ja poliittisen sekä historiallisen tutkielman,
kumoten Neuvostoliitossa levitettyjä valheita”. Wuolijoen mukaan Tanner
ja Suomen Tukholman asianhoitaja Eljas Erkko tunsivat muistion sisällön. Muutoin
hän arvelee, että hänet olisi silloinkin voitu ”ilman muuta panna
syytökseen” maanpetoksesta”.

Luottamuksellisia keskusteluja Suomen hallituksen edustajien kanssa referoiva
muistio epäilyksettä kertoo laatijan ainutlaatuisen läheisestä ja
luottamuksellisesta suhteesta vastaanottajatahoon. Siihen että viesti
kulki NKVD-asiamiesten kautta on Wuolijoki tuskin kiinnittänyt erityisempää
huomiota. Hänen kannaltaan kysymys oli kanavasta korkeimpaan neuvostojohtoon,
viime kädessä itse Staliniin.

Wuolijoki oli 3O-luvulla laatinut neuvostolähetystölle säännöllisiä poliittisia
tilannekatsauksia. Ehkä ne olivat samankaltaisia kuin tämä persoonallinen ja
monin paikoin liioitteleva muistio. Nyt oli kuitenkin kysymys yhteydenpidosta
sotaa käyvien vihollismaiden välillä. Raporttiin ei esim. sisältynyt
arvioita pommitusten vaikutuksista Suomessa joita koskevat Jartsevin
kyselyt Wuolijoki Tannerille kertoi sopimattomina sivuuttaneensa.

Tilannekatsaus oli sekoitus aineksista, jotka yhtäältä korostivat
kirjoittajan omaa roolia ja toisaalta miellyttivät vastaanottajaa, mutta ennen
kaikkea olivat tarkoitettuja vakuuttamaan neuvostojohdon Suomen johdon valmiudesta
myönnytyksiin perustuvaan mutta Suomen itsenäisyyden säilyttävään rauhaan.
Muistio oli myös lojaali Tannerille jonka asemaa ja rauhantahtoa se
voimakkaasti korosti.

Vaikka Wuolijoen tunnustelutehtävä alkoikin tapaamisella Kollontain kanssa
kävi hän merkittävimmät keskustelut Jartsevin ja Grauerin kanssa. Kollontain
päiväkirja kertoo jännitteestä, jota asetelma rouvien välille synnytti. Kollontai
kirjoitti 26.1. päiväkirjaansa, miten hänen hermojaan koettelivat ”yhä enemmän
nämä Jartsevin ja Wuolijoen kokoukset selkäni takana. He lähettävät tunnittain
sanomia Moskovaan, eivätkä kerro niistä”.

Päiväkirja vahvistaa muistakin lähteistä ilmenevän seikan, että Tukholmassa
oli samanaikaisesti käynnissä kaksi rinnakkaista rauhantunnusteluprosessia.
Wuolijoki-Jartsev akselin ohella Kollontai toimi Ruotsin hallituksen ja ennen
muuta ulkoministeri Christian Güntherin kanssa rauhanneuvottelujen avaamiseksi.

Päiväkirjassaan Kollontai valittaa, miten Jartsev ja Grauer eivät luottaneet
ruotsalaisten puolueettomuuteen ja miten ”vain Wuolijoki on heille välittäjä
suhteissa Helsinkiin.” ”Minulle ei ole hänestä hyötyä, vaan nämä kokoukset selkäni
takana salaisessa osastossa minua hermostuttavat ja ärsyttävät”. Myöhemmin
päiväkirjassa kuitenkin esiintyy maininta, että Kollontai ja Wuolijoki
olivat päässeet parempaan yhteisymmärrykseen. Myös Wuolijoki raporteissaan
Tannerille painotti Kollontailta keskusteluissa saamaansa tukea.

Wuolijoki ja Nuorteva

Se seikka että Wuolijoen Tukholman kontaktit olivat enemmän NKVD:n
edustajien kuin lähettiläs Kollontain varassa selittää sitä, kuinka
Wuolijoki omalta kannaltaan saattoi pitkälti tulkita jatkosodanaikaisen
desanttijuttunsa jatkoksi hänen talvisodan rauhantunnustelulleen. Samoin tuntuu
uskottavalta Wuolijoen desanttijutun kuulusteluissa ilmaisema katkeruus siitä,
että Jartsev ja Terentjev – Neuvostoliiton välirauhanaikainen kaupallinen edustaja
ja NKVD:n residentti Suomessa – olivat sotkeneet hänet vakoiluun. Osoittautui
ettei talvella 1942 Suomeen lähetetty ja hänen luokseen hakeutunut Kerttu
Nuorteva ollutkaan sellainen rauhanemissaari jota hän oli Tukholmasta saatujen
tietojen perusteella odottanut vaan ensisijaisesti aivan tavanomaisiin
vakoilutehtäviin koulutettu desantti.

Kimmo Rentolan SKP-historian mukaan näyttää siltä, että NKVD:n Suomen suhteissa
siirryttiin uuteen aktiivisesti sotaan varautuvaan vaiheeseen jo syksyllä 194O.
Silloin aikaisempia sotilaalliseen tiedusteluun liittymättömiä kontakteja sekä
puoluelinjalla että poliittisten vaikuttajien piirissä varauduttiin käyttämään
sotatilan edellyttämällä tavalla.

Nuorteva-jutun faktat ovat suurinpiirtein tiedossa. Nuortevalla sinänsä oli
entisen suomalaisen kansanedustajan ja Neuvosto-Karjalan presidentin Santeri
Nuortevan tyttärenä sopiva tausta lähestyä Wuolijokea rauhantunnustelijana,
mutta hän oli myös NKVD:n palveluksessa pitempään toiminut ammattilainen.
Nuortevan ja Wuolijoen kertomusten eroista riippumatta on kiistatonta, että
Wuolijoen toiminta täytti sodanaikaisten lakien mukaisen maanpetoksen tunnusmerkit.

Hella Wuolijoki piti johdonmukaisesti kiinni siitä, että hänen roolinsa
liittyi myös jatkosodan aikana yksinomaan Suomen ja Neuvostoliiton välisen
sotatilan lopettamiseen. Kun hän helmikuussa 1944 pyysi Väinö Tanneria käymään
Katajanokan keskusvankilassa tapaamassa elinkautistuomiota kärsivää kirjailijaa
kehotti hän silloinkin Tanneria ottamaan Kollontain ohitse yhteyttä rouva
Jartseviin Tukholmassa rauhanteon merkeissä.

”Kuuntelin epäuskoisena näitä neuvoja, joissa meitä kehoitettiin hametietä
hoitamaan vaikeata rauhanteon ongelmaa” kirjoitti Tanner muistelmissaan.
”Käsitin, ettei näistä neuvoista olisi mitään apua.”

Sovinisti Tanner erehtyi. Suomalaisten rouva Jartsevina tuntema Zoja Rybkina
oli vähintäänkin miehensä veroinen korkea-arvoinen NKVD:n tiedustelu-upseeri.
4O-luvulla keskeisissä ”erityistehtävissä” toimineen NKVD-kenraali Pavel
Sudoplatovin muistelmateoksen mukaan Rybkina oli juuri niihin aikoihin Tukholmassa
tehtävänään järjestää rauhanneuvottelujen avaaminen Suomen kanssa.

En näe syytä epäillä Kerttu Nuortevan kertomusta siltä osin, kun hän kertoo
tehtäväkoulutuksessaan saaneensa tietoja NKVD:n asiamieskortistosta, jossa
Hella Wuolijoki esiintyi peitenimellä ”runoilija”. Toinen asia on, minkä
merkityksen ja tulkinnan tällaiselle kortistomerkinnälle antaa – samassa
yhteydessä kortistoituja kontakteja olivat pitkäaikainen kokoomuslainen
puolustusministeri Arvi Oksala, pienviljelijäpuolueen johtaja Eino Yliruusi
ja vuoteen 1942 valtiovarainministerinä toiminut Mauno Pekkala.

Kuka on agentti?

Vaikka Sudoplatovin kirjan moniin väitteisiin onkin syytä suhtautua epäillen
on hänellä kuitenkin realistinen näkemys salaisten agenttien ja muutoin
arvokkaiden yhteyksien erosta neuvostovakoilun kontaktien kirjosta. Edellisten
rinnalla jälkimmäiset olivat usein hyödyllisempiä. Esim. kiistellystä amerikkalaisesta
ydinfyysikko J. Robert Oppenheimerista Sudoplatov toteaa, ettei häneen suhtauduttiin
ystävällismielisenä kontaktina, ei kontrolloituna agenttina.

Hella Wuolijoki jää tässä suhteessa hämärään välimaastoon.
Hänen neuvostokontaktiensa luonnetta arvioitaessa voi vertailukohteeksi ottaa
Urho Kekkosen, jonka neuvostosuhteiden luonne on myös noussut viime vuosina
arvailujen kohteeksi. Kekkosellakin väitetään olleen peitenimi KGB:n arkistoissa,
jossa häntä olisi käsitelty ”Timona”.

Keskenään Kekkonen ja Wuolijoki olivat hyvissä, vaikkakaan eivät kovin läheisissä
väleissä. Kekkosen kannalta Wuolijoki oli lailliset toimintaoikeudet rauhanteon
jälkeen saaneen äärivasemmiston merkittävä vaikuttaja. Wuolijoki esim. pyrki
aktiivisesti vaikuttamaan uuden Neuvostoliiton kanssa parempiin suhteisiin
pyrkivän hallituksen muodostamiseksi syksyllä 1944 ja esitti hallituksen
marraskuussa muodostaneelle Paasikivelle ministerilistan, jossa oli myös
oikeusministeriksi nousseen Kekkosen nimi.

Myös neuvostosuhteiden rakentamisessa Wuolijoki saattoi tukea Kekkosta. Kun
valvontakomission johtaja Andrei Zhdanov jo kolme päivää Suomeen saapumisensa
jälkeen lokakuussa 1944 vieraili Hella Wuolijoen luona Jokelan kartanossa oli myös
Kekkonen samana päivänä tapaamassa kirjailijaa.

Yhteistä Kekkoselle ja Wuolijoelle oli heidän tietoinen antautumisensa
läheisiin ja luottamuksellisiin suhteisiin vieraan vallan agenteiksi tietämiensä
henkilöiden kanssa. Molemmilla oli myös taipumusta tiettyyn konspiratiivisuuteen.

Vielä 30-luvun lopulla Wuolijokea epäiltiin Moskovassa englantilaisten asiamieheksi
niiden yhteyksien vuoksi, joita hän länteen vv. 1918-2O toimineessa salongissaan
solmi. Kekkonen puolestaan 20-luvulla Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa
toimineena alan entisenä ammattilaisena tuntui arvostavan tiedustelukontakteja
luotettavimmiksi kuin normaaleja diplomaattikanavia. Siten Kekkosen sodanjälkeisessä
tuttavapiirissä liikkuivat venäläisten ohella myös Englannin ja Yhdysvaltain
tiedusteluedustajat.

Molemmilla oli erityissuhde Neuvostoliittoon. Kommunismiin nähden kielteisen
kantansa säilyttäneellä Kekkosella se perustui sodan loppupuolella vakiintuneeseen
reaalipoliittiseen arvioon, jonka mukaan Neuvostoliitto tulisi olemaan maailmansodan
varsinainen voittaja ja ainakin Suomen kannalta ratkaiseva suurvalta jonka
etupiiriin Suomessa oli sopeuduttava.

Wuolijoki kanssamatkustajana

Wuolijoen osalta neuvostosuhde oli pohjaltaan aatteellinen. Virolaissyntyinen,
vuosisadan vaihteen jälkeen suomalaistunut, entinen liikenainen ja menestyvä
vasemmistolainen näytelmäkirjailija tunnettiin jo 2O-luvulla aktiivisena
Neuvostoliiton ystävänä.

Hella Wuolijoki oli jo ennen vuoden 19O6 vallankumousta liittynyt sosialisteihin.
Ennen maailmansotaa hän oli myös ehtinyt avioitua ja erota vasemmistososialidemokraatti
Sulo Wuolijoen kanssa ja luopua myös puoluejäsenyydestä, mutta ei siihen
liittyneestä maailmankatsomuksestaan.

Vaikka Hella Wuolijoki ilmoitti omaavansa marxilaisen tieteellisen
maailmankatsomuksen niin hänen vasemmistolaisuutensa ydin oli kuitenkin hyvin
abstraktilla, yleishumanististen ihanteiden tasolla. Teorioita hän ei
erityisemmin harrastanut eikä levitellyt.

Wuolijoki ironisoi tilanteensa kirjoittaessaan muistelmissaan, ettei
jäänyt pikkuporvariksi: ”minusta tuli suurporvari, kapitalistinen työnantaja,
jolla oli marxilainen maailmankatsomus ja usko kapitalismin vararikkoon”.
Tässä roolissa luokkayhteiskunnan etuisuuksien omakohtainen hyväksikäyttö
oli hänelle selviö.

Suomen kommunistiseen puolueeseen Wuolijoki ei koskaan edes harkinnut liittymistä
eikä hänellä ollut yhteyksiä suomalaisiin maanalaisiin kommunisteihin.

Wuolijoen yleishumanistisen, osin romanttisesti sävyttyneen vasemmistolaisuuden
kestäväksi samastumiskohteeksi jäi Neuvosto-Venäjä – ja nimenomaan Stalinin
Venäjä. Wuolijoki kuului siihen aikakaudellaan hyvin tunnettuun genreen, jota
englanninkielisellä käsitteellä kutsutaan ”fellow-travelleriksi”. Kanssamatkustajaksi
kääntyvä termi heijastaa ehkä astetta hienosäikeisemmin kuin karkeampi
nimitys myötäjuoksija mistä oli kysymys.

Wuolijoen neuvostomyönteisyys oli toiminnallista eikä vain periaatteellista.
Vaikka hän 3O-luvulla nousi kansainvälisesti menestyneeksi näytelmäkirjailijaksi
ei hän ennen sotaa esiintynyt ns. kulttuuririntaman riennoissa eikä julkilausumien
allekirjoittajana.

Merkittävintä hänen 2O- ja 3O-luvun neuvostosuhteissaan oli toiminta Suomen
idänkaupan varhaisena pioneeriria. 20- ja 30-luvulla hänellä oli laajoja
liiketoimia ja vielä laajempia niitä koskevia suunnitelmia Neuvostoliiton
suunnalla, ja kun ne Aunuksen puun konkurssin jälkeen vähenivät toimi hän
vielä vv. 1933-37 venäläisten omistaman Suomalainen Nafta Oyn hallituksen
palkattuna puheenjohtajana.

Myöhempiin sodanjälkeisessä Suomessa idänkaupalla rikastuneisiin ns. punaisiin
vuorineuvoksiin häntä ei kuitenkaan voi verrata, paitsi aatteellisen
vasemmistolaisuutensa vuoksi, siksi että saldo hänen idänkauppojensa tuotoista jäi
vaatimattomaksi ellei peräti negatiiviseksi. Wuolijoen liiketoimien menestys
perustui ennen muuta anglosaksisten länsimaiden kanssa käytyyn kauppaan.

Suurin osa Hella Wuolijoen vv. 1923-37 Neuvostoliiton tekemistä matkoista liittyi
liiketoimiin. Niihin kuului myös Wuolijoen näytelmien markkinointi myöhemmin
3O-luvulla. Toisaalta liiketoimet Neuvostoliitossa olivat vaikeasti politiikasta
erotettavissa eikä Wuolijoki suinkaan karttanut poliittisia yhteyksiä neuvostojohtoon.

Anatoli

Hella Wuolijoen merkittävin henkilöyhteys Neuvostoliittoon ennen sotia oli Anatoli.
Muuta nimeä ei Wuolijoki muistelmissaan anna henkilölle, joka oli paitsi ”suuri
ystäväni” ja ”unohtumaton opettajani”, muistelmienkin rivien välistä luettavasti
myös nuoren Hellan kiihkeä nuoruudenrakkaus, joko kohosi vallankumouksen jälkeen
neuvostohierarkian huipulle. Jos Wuolijoen joku joskus ”rekrytoi” oli se
epäilemättä juuri Anatoli.

Anatoli oli oikealta nimeltään Meier Abromovits Trilisser, joka paremmin
tunnettiin bolshevikkien peitenimellä Mihail Moskvin. Anatolin ja Hellan
kohdatessa oli Trilisser bolshevikkien Itämeren sotilaskomitean johtaja ja
Viaporin kapinan taustahahmoja. Yhteys Hellaan katkesi kun Trilisser tuomittiin
kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan. Vallankumouksen jälkeen Trilisserin karriääri
jatkui vuodesta 1921 alkaen silloisen Tshekan palveluksessa, jonka ulkomaanosaston
vakoilutoimen johtajaksi hän neljä vuotta myöhemmin kohosi. Tähän toimeen yhdistyi
toiminta kominternin johdossa vuosina 1935-38, jolloin Trilisser samanaikaisesti
oli GPU:n varapuheenjohtaja.

Wuolijoki ja Trilisser kohtasivat uudelleen vuonna 1921, jolloin jälkimmäinen olisi
ollut salaa Suomessa käymässä. Myöhemmin he tapasivat Wuolijoen liki vuosittain
Neuvostoliittoon tekemillä matkoilla ja viimeisen kerran vuonna 1937 Moskovassa,
jolloin Trilisser olisi myös järjestänyt Hellalle tapaamisen itsensä Stalinin kanssa.

Tästä käynnistä Stalinin luona on olemassa vain Wuolijoen oma, virallisen
kuulustelupöytäkirjan ulkopuolella Valpossa vuonna 1943 Paavo Kastarille annettu
kertomus, eikä sen paikkansapitävyys muulla tavoin ole ollut vahvistettavissa.
Wuolijoen muistelmien mukaan Trilisser olisi ollut varhainen stalinisti joka jo
vuonna l9O7 olisi nähnyt georgialaisen maanmiehensä Leninin tulevana seuraajana.

Vuoden 1937 jälkeen Trilisser ja Wuolijoki eivät enää olleet yhteydessä.
Jälkimmäisen käsitys, että Trilisser olisi myös ollut myötävaikuttamassa talvisodan
rauhantunnustelujen onnistumiseen ei kuitenkaan pidä paikkansa. Talvisodan alla
Trilisser oli päätynyt sinne minne hän oli itse satoja tovereitaan
toimittanut: Ljubljankan vankilaan, jossa hänet 2.2.194O teloitettiin,
samanaikaisesti tunnetun teatterijohtaja Vsevolod Meyerholdin kanssa. Muistelmiaan
vankilassa kirjoittaessaan ei Wuolijoki tätä tiennyt, eikä hän sen jälkeen enää
millään tavoin nuoruudenrakastettunsa perään kysynyt.

”Hyödyllinen idiootti?”

Leninin on kerrottu nimittäneen Neuvostoliitolle myötämielisiä ei-kommunistisia
kanssamatkustajia ”hyödyllisiksi idiooteiksi”. Tätä leimaa ei Hella Wuolijokeen
sen enempää kuin Urho Kekkoseenkaan voi lyödä. Kummatkaan eivät olleet idiootteja
eikä Wuolijokikaan suinkaan sillä tavoin poliittisesti naivi, että leiman ansaitsisi.
Naiviudesta ei myöskään kerro se, että kumpikin käytti neuvostosuhteitaan myös
henkilökohtaisen karriäärinsä hyväksi.

Sekä Kekkonen että Wuolijoki olivat epäilyksettä hyödyllisiä Neuvostoliitolle, mutta
se ei tee heidän toimistaan hyödyttömiä Suomelle. Kaikesta päätelleen molemmat
olivat omalta kannaltaan vilpittömästi Suomen asialla silloinkin, kun harjoittivat
yhteydenpitoa Neuvostoliiton tiedusteluelimiin tavalla, jota nykymaailman
näkökulmasta pidämme vähintäänkin kyseenalaisena.

Lähteet:

Hella Wuolijoen ja Väinö Tannerin kokoelmat ja Suojelupoliisin HWn henkilömappi,
Kansallisarkisto, Helsinki

Göran Andolf, Alexandra Kollontay och Christian Günther vintern 1940, artikkeli
Carl Henrik von Platenin 8O-v. juhlakirjasssa Grand Cru 1913, Tukholma 1993
David Caute, The Fellow-Travellers, A Postscript to the Enlightenment, Birkenhead 1972
Lauri Haataja, Demokratian opissa, Helsinki 1988
Lauri Haataja, Hella Wuolijoki kahden maailman rajalla, artikkeli Jukka Ammondtin
toimittamassa teoksessa Hella Wuolijoki kulttuurivaikuttaja, Jyväskylä 1988
Max Jakobson, Diplomaattien talvisota Porvoo 1955
Matti Kassila ja Pekka Lounela, Kahden naisen sota, Juva 1987
Jaakko Paavolainen, Väinö Tanner patriootti, Helsinki 1989
Kimmo Rentola, Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota, Juva 1994
Pavel ja Anatoli Sudoplatov sekä Jerrold ja Leona Schechter, Den röde terror,
Historien on sovjetsystemets hemmelige tjenester, Oslo 1994
Väinö Tanner, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, Helsinki 1951
Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, Helsinki 1952
Arkadi Vaksberg, Alexandra Kollontai, La Fl’eche 1996
Arkadi Vaksberg, Hotel Lux, Les partis fréres au service de l’Internationale
communiste, La Fléche 1993
Hella Wuolijoki, Luottamukselliset neuvottelut Suomen ja Neuvostoliion välillä
vv 1938 -39 -4O -41, Helsinki 1945
Hella Wuolijoki, Yliopistovuodet Helsingissä, Espoo 1973

Keskustelut Lauri Haatajan, Max Jakobsonin, Ohto Mannisen, Jukka Nevakiven, Hannu
Rautkallion, Kimmo Rentolan ja Vappu Tuomiojan kanssa sekä heiltä saadut asiakirjakopiot