Ei Urja eikä Rambo. Demari 22.4. 1994

Ei Urja eikä Rambo

Demarin pitkäaikainen — yli 300 vuotta, joista Demarin palstoilla 49 vuotta
— Urja tyytyi menneinä vuosisatoina merirosvojen, heimopäälliköiden ja
viidakkoon eksyneiden pikkugangstereiden kurittamiseen. Viime vuosina
Urja on kohotanut profiiliaan globaaliseksi vaikuttajaksi. Muutos
näyttää olevan yhteydessä hänen vaimonsa Diana Palmerin
urakehitykseen YKn palveluksesa.

Urja päihittää tehokkuudessaan useimmat YK:n erityisjärjestöt.
Hiljattain sai kansainvälinen huumekartelli kytiä, kun Urja teki tyhjäksi
sen yritykset pesiytyä Afrikkaan. Viimeksi on Urja torjunut vakavan
kriisin, joka olisi voinut uhata koko maailmaa. Se laukesi onneksi
siihen, kun kahden varastettuja ydinaseita tiskin alta hankkineen
diktaattorin päät kolisivat kansainvälisen lehdistön edessä.

Anti-imperialistisen liikkeen kulta-aikoina valkoisen miehen taakkaa
kantava sankari olisi joutunut demokraattisten voimien tulilinjalle.
Myös uudessa 90-luvun PC-ilmastossa — siinä jossa kaikkia poikkeamia
poliittisesta soveliaisuudesta, ”political correctness”, vainutaan ja
vainotaan — Urjaa syytettäisiin rasistisista, seksistisistä
ja autoritaarisista asenteista.

Onneksi sen enempää vanha puhdasoppisuus kuin PC-valvontakaan eivät ole
iskeneet Demarin sarjakuvasivuille. Toinen asia on, ettei kenekään pidä
kuvitella, että reaalimaailman ongelmiin olisi yhtä yksinkertaisia ja
suoraviivaisia ratkaisuja kuin sarjakuvien maailmassa.

Miten paljon turvallisempi maailma olisikaan, jos ongelmia voisi
ratkoa kolauttamalla diktaattorien kalloja toisiinsa! Urja on vanhojen
maailmanpoliisia koskevien unelmien ihanteellisin täyttymys.

Reaalimaailmassa ei ole yhden hengen ale-poliiseja. Vaikka Henry Kissinger
romanttisena hetkenään vertasi itseään auringonlaskuun ratsastavaan
yksinäiseen sheriffiin, tiesi tämä reaalipoliitikko varsin hyvin, että hänen
poliisivaltuutuksensa perustui suurvallan aseisiin. Toisaalta hänkin näki,
ettei ammuskelusta ollut iloa, jos rosvoilla oli käytössään yhtäläinen tulivoima.

Kylmän sodan päättyminen jätti USA:n yksinäisenä supervaltana maailmannäyttämölle.
Se on merkinnyt sille suuria paineita ryhtyä käyttäytymään
maailmanpoliisina. USA:n kunniaksi on sanottava, että se on yleensä pyrkinyt
pitämään YK:ssa huolen siitä, että sillä on tehtävään
maailmanyhteisön valtakirja.

Rauhoittamistehtävissään USA on lähtenyt ns. ylivertaisen sotilaallisen
voiman opista. Sen mukaan operaatioihin ei lähdetä ilman, että käytettävissä
on mahdolliseen vastustukseen nähden moninkertainen sotilaallinen ylivoima.

Irakissa ylivoima toimi, mutta Somaliassa Yhdysvallat joutui tunnustamaan,
ettei sotilallinen ylivoima yksin tuo ratkaisuja ongelmiin, joiden
taustalla ovat yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset ristiriidat.

Tämä pitää muistaa pohdittaessa muun muassa Suomen osallistumista
rauhanturvaoperaatioihin. Niiden suhteen meidän on oltava aiempaa
avaramielisempiä. On välttämätöntä, että YK:lla tai ETYK:illä on joissain
tilanteissa mahdollisuus käyttää voimatoimia esimerkiksi siviilien
suojaamiseksi ja avustusten perillemenon varmistamiseksi. Ymmärrän sen,
jos joku katsoo tämän YK:lle sopimattomaksi, mutta en sitä, että
sanoisimme tehtävän sopivan YK:lle kunhan siihen ei käytetä suomalaisia.

Esitetyssä rauhanturvalain tarkistamisessa ei ole kyse rauhaanpakottamisesta
eikä automaattisista sitoumuksista. On päinvastoin tärkeää, että mahdolliseen
lainmuutokseen liitetään eduskunnan aseman vahvistaminen operaatioita
koskevassa päätöksenteossa. Kun rauhanturvaamistehtäviä harkitaan, että
mihinkään ramboiluun ei pidä ryhtyä. Se ei sovi suomalaisille
sen paremmin kuin YK:lle.

Viime vuosien kokemukset kriisitilanteissa osoittavat, että pelkkä
sotilaallinen voima ei ole koskaan riittävä eikä aina edes välttämätön
edellytys rauhoittamistehtäville. Voimakeinoilla voidaan enintään
voittaa aikaa ja tilaa diplomatian ja talouden keinoille.

Demari 22.4.1994