Egon Bahr, ”Das musst du erzählen”: Erinnerungen an Willy Brandt, Propyläen. 237 s., Berliini, 2013

 

bahr

Willy Brandtin idänpolitiikka pohjusti Saksan jälleenyhdistymistä

Viime vuonna 93-vuotiaana kuollut Egon Bahr on aikaisemmin julkaissut omat muistelmansa, mutta teki vielä erikseen kirjan ystävästään Willy Brandtista. Ns. suurmiesten kuoleman jälkeen heille ilmaantuu usein laaja ystäväjoukko, joista osaa asianomainen on hädin tuskin tuntenut. Willy Brandtin suhteesta Egon Bahriin todistaa väkevästi Willy Brandtin poika Peter, jonka mukaan hänen isänsä oli kuolinvuoteellaan vastannut kysymykseen, keitä hänen ystävänsä olivat, lyhyesti ”Egon”.

Willy Brandt oli herkkä masennuskohtauksista kärsivä ihminen, joka ei helpolla päästänyt muita ihmisiä lähelleen eikä jakanut tunteitaan. Hän myös otti raskaasti sen miten poliittiset vastustajat käyttivät säälimättömästi häntä vastaan hänen taustaansa työläisäidin aviottomana lapsena, isänmaansa muka hylänneenä natsi-ajan pakolaisena ja vihjailivat alkoholiongelmasta. Brandt ei myöskään harrastanut ylitsevuotavien kehujen jakamista työtovereilleen, ja jos hän Bahrille saattoi jostain tämän kirjoituksesta todeta ”ei se ollut kovin huono” niin tämä tuli ymmärtää varsin korkeaksi arvostukseksi.

Bahr toimi 60-luvun alusta lähtien Brandtin lehdistöpäällikkönä Berliinissä ja kun Brandtista tuli suuren koalition muodostamisen jälkeen varakansleri ja ulkoministeri Brandt vei hänet mukanaan Bonniin erikoissuurlähettiläänään, joka jo Berliinissä oli valmistautunut toimimaan Saksan yhdistämisen puolesta. Sosialidemokraateille se oli jo liittotasavallan perustamisesta alkaen keskeinen asia toisin kuin Reininmaan separatismiakin aikanaan kannattaneelle Konrad Adenauerille mutta se ei ollut asia joka olisi toteutettavissa vastakkainasettelujen tai voimapolitiikan keinoin, vaan päinvastoin liennytyksen ja myös DDR:n olemassaolon tunnustavan idänsuhteiden normalisoinnin kautta.

Tätä samaa tehtävää Bahr jatkoi Brandtin noustua liittokansleriksi ja Bahrin siirtyessä myös liittohallituksen salkuttomaksi ja sitten kehitysyhteistyöstä vastanneeksi ministeriksi. Hän oli Saksan pääneuvottelija siinä sitkeässä prosessissa, jonka tuloksena syntyivät ns. idänsopimukset ja toivat Brandtille Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1971. Tältä ajalta kirja on täynnä kuvauksia keskusteluista kommunistijohtajien kanssa, joista hän piirtää erityisen sympaattisen kuvan sentimentaalisuuteen taipuvaisesti Leonid Brezhnevistä. Käytännössä tärkein neuvottelukumppani oli DDR:n erityisedustaja Michael Kohl, josta sittemmin tuli DDR:n ensimmäinen diplomaattiedustaja Liittotasavallassa.  Suurelle yleisölle mieleenpainuvin hetki tämän itäpolitiikan toteutuksessa saattoi hyvin olla Brandtin polvistuminen Varsovan gheton muistomerkillä vuonna 1970. Myös Bahr oli Varsovassa mutta ei todistamassa Brandtin ilman etukäteissuunnittelua toteuttamaa spontaania elettä.

Willy Brandtin ero vuonna 1974 oli Bahrille traumaattinen shokki. Eron syy oli Brandtin kanslian keskeisenä avustajana toimineen Günther Guillaumen paljastuminen Stasin vakoojaksi. Bahr pitää edelleen eroa Brandtia vastaan suunnatun vehkeilyn tuloksena, jossa liittokanslerille ei vihjaistukaan epäilyistä ennen Guillaumen pidättämistä. Brandt joutui saman tien eroamaan lähinnä siksi, että SPD:n liittopäiväryhmää johtanut Herbert Wehner sitä halusi, vaikka Brandtin eroilmoituksen jälkeen tervehtikin tätä ryhmäkokouksessa ”Willy, tiedät että me kaikki rakastamme sinua” huudahduksella, joka jäi itkuun purskahtaneen Bahrin korvissa soimaan tekopyhyyden huippuna. Mitään savuavaa asetta Bahr ei kuitenkaan voi osoittaa Wehnerin kädessä, vaikka epäilee tämän hyvin voineen jo kuukautta aikaisemmin saaneen entiseltä kommunistitoveriltaan Erich Honeckerilta tiedot Guillaumesta.

Bahr on jo aiemmin julkaissut omat muistelmansa ja toistaa tässä kirjassa jokseenkin kaikki silloin kansiin laittamansa Brandt-muistot niin, että Die Weltin arvostelijan mielestä tämän kirjan nimeksi olisi voinut sopia ”Das musst du erzählen. Immer und immer wieder”, eli tarina täytyy kertoa aina vain uudelleen. Niille suomalaisille jotka eivät ole Bahrin paksumpia muistelmia lukeneet on tämä kaiken oleellisen näistä Saksan idänsuhteiden kahdesta pääarkkitehdista kertova kirja ihan mielenkiintoinen ja antoisa lukukokemus.

Syyskuu 2016