Viron laitavasemmiston suhde Neuvostoliittoon tutkimuksen kohteena
Kun Viro liitettiin kesällä 1940 Neuvostoliittoon, hoidettiin asia kansanvallan ulkoisia muotoja noudattaen yhden ehdokaslistan vaaleilla valitun uuden viron riigikogun anomuksesta. Virossa prosessia ohjasi Tallinnaan vallansiirtoa toteuttamaan lähetetty Andrei Zhdanov. Toimeenpanijaksi laitettiin Viron presidentin Konstantin Pätsin Zhdanovin sanelun mukaan nimittämä Viron uusi hallitus. Hallitusta ei koottu tunnetuista kommunisteista vaan ainakin muodollisesti Viron maanalaiseen kommunistiseen puolueeseen kuulumattomista marxilaisista ja vasemmistolaisista, joilla useilla oli enemmän kirjallisuuteen kuin politiikkaan liittyvää tunnettuutta. Näistä keskeisiä olivat uuden hallituksen pääministeri Johannes Vares Barbarus, varapääministeri Hans Kruus, ulkoministeri Nigol Andresen ja opetusministeri Johannes Semper.
Kommunistisen puolueen jäseniä oli vuonna 1940 Virossa todella vähän ja nimekkäitä sellaisia vielä vähemmän, kun Jaan Anvelt ja muut tunnetuimmat virolaiskommunistit olivat 30-luvun lopulla menehtyneet Stalinin puhdistuksissa. Vares Barbaruksen hallituksen asettamisen tarkoituksena oli rauhoittaa virolaisia, mutta jo muutamassa päivässä kävi selväksi, että se oli pelkkä nukkehallitus ilman todellista valtaa ja minkäänlaista demokraattista legitimiteettiä. Toki sillä ja myös Viron sovjetisoinnilla oli jonkin verran aitoa ja opportunistista kannatusta, olivathan Venäjällä marraskuussa 1917 toimeenpannuissa maan historian kenties vapaimmissa vaaleissa bolshevikit saaneet Virossa n. 40 prosentin kannatuksen. Siten seuraavana vuonna käyty Viron vapaussota sai myös osin sisällissodan luonteen eivätkä Viron kommunistit sen jälkeen ottaneet yksiselitteistä kantaa Viron itsenäisyyden puolesta. Kommunistien kannatus kyllä hupeni nopeasti 20-luvun kuluessa, mutta he saivat vielä Viron viimeisissä vapaissa vaaleissa peitelistoilleen yli viisi prosenttia äänistä.
Viron vasemmisto oli ensimmäisellä itsenäisyyskaudella jakaantunut kolmeen osaan: maanalaisesti toimineisiin, mutta vaaleihin peitelistoilla osallistuneisiin kommunisteihin, marxilaiseksi tunnustautuneeseen vasemmistososialistiseen suuntaukseen ja sosialidemokraatteihin. Näistä Valge käsittelee kirjassaan lähinnä vain kahta ensin mainittua ryhmää.
Maanalaisten kommunistien johtaja oli Viktor Kingisepp, jonka bolshevikit lokakuun vallankumouksen jälkeen olivat nimittäneet Viron kuvernööriksi. Hänen valtakautensa päättyi lyhyeen kun Saksa miehitti maan, eikä työkansan kommuuni, jonka johtoon hänet Saksan romahduksen jälkeen asetettiin ollut pitkäikäisempi. Viron kommunisteja johdettiin Kominternistä ja maanalaista työtä Virossa johti Kingisepp, kunnes hänet v. 1922 pidätettiin ja saman tien teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Tätäkin tapahtumaa Valge käy läpi yksityiskohtaisesti tuomatta kuitenkaan oleellista uutta tietoa edelleen avoimia kysymyksiä jättävään kertomukseen. Teloitetusta Kingiseppistä tehtiin kommunistien marttyyrisankari, jonka kunniaksi nimettiin kaupunkeja ja laitoksia Viron neuvostotasavallan aikana. Lisää marttyyreja saatiin, kun kommunistit tekivät joulukuussa 1924 surkeasti epäonnistuneen vallankaappausyrityksen. Heidän pettymyksekseen työläiset Tallinnassa, jossa vähän aiemmin pidetyissä kunnallisvaaleissa kommunistien peitelistat olivat saaneet kolmanneksen äänistä, eivät millään tavoin lähteneet mukaan epätoivoiseen yritykseen.
Kommunisteilla oli liittolaisia ja ystäviä myös puolueen ja sen peitejärjestöjen ulkopuolella. Nämä Kruusin, Vares Barburuksen, Semperin ja Andresenin kaltaiset marxilaiset intellektuellit, joista iso osa oli ennen Viron itsenäistymistä ehtinyt olla mukana esserrien eli sosialisti-vallankumouksellisten puolueessa, olivat valmiita yhteistyöhön kommunistien kanssa. Heidän 1920 perustamansa ja saman vuoden vaaleissa yli kymmenen prosentin kannatuksen saanut Viron riippumaton sosialistinen työväenpuolue (EISTP) oli valmis lyömään hynttyyt yhteen kommunistien kanssa ja liittymään Kominterniin, mutta hanke kaatui puhdasoppisimpien kommunistien vastustukseen. EISTP hajosi pari vuotta myöhemmin, kun pieneksi jäänyt ja edelleen kommunistien ohjaukseen hakeutunut vasemmistosiipi otti puolueen käsiinsä. Oikeistosiipi, johon edellä mainitut intellektuellitkin enimmäkseen kuuluivat, perusti uuden puolueen, joka sai viisi prosenttia äänistä vuoden 1923 vaaleissa ja yhtyi kohta vaalien jälkeen sosialidemokraattien kanssa uudeksi vasemmistopuolueeksi, jonka nuorisojärjestön johdossa Andresen toimi.
Sen ohella että Valge käy yksityiskohtaisesti läpi tätä järjestöhistoriaa hän myös pyrkii selvittämään mikä näiden kommunisteihin eroa pitäneiden mutta Neuvostoliittoa kuitenkin sympatisoineiden vasemmistolaisten aatetausta ja ajattelutapa oli ja minkälainen oli esim. heidän välillä ambivalentilta näyttävä suhtautumisensa Viron itsenäisyyteen. Vastausta Valge hakee paitsi Vares Baruruksen, Semperin ja Andresenin poliittisesta toiminnasta myös heidän kirjallisesta tuotannostaan. En ole vielä vakuuttunut siitä kuinka hyviä ja uskottavia vastauksia Valge esittämiinsä hyviin kysymyksiin osaa antaa. Kohtuullista on kuitenkin odottaa tutkimuksen toista osaa ennen loppulausunnon esittämistä. Yhtä mielenkiintoista kuin arvuutella sitä miten ja miksi kohdehenkilöt päätyivät Viron neuvostotasavallan ensimmäiseen hallitukseen on myös jatkossa tutustua siihen, millaiseksi heidän myöhemmät vaiheensa neuvostoaikana muodostuivat.
Jaak Valgen pyrkimys on tehdä luotettavaa ja dokumentoitua tutkimusta. Pienen särön tähän tuo kuitenkin Valgen tapa läpi kirjan käsitellä Kingiseppiä aina hänen nimeään edes mainitsematta toistuvalla lainausmerkkeihin laitetulla nimikkeellä ”Viron työkansan uskollinen ystävä ja poika”, mikä sopii enemmän poliittiseen pamflettiin kuin historialliseen tutkimukseen.
Huhtikuu 2016
