Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius, Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet, WSOY, painopaikka ”EU” (?!), 2016

Fasistit

Suomalainen fasismi

Tekijäkolmikon Silvennoinen, Tikka ja Roselius kirja suomalaisista fasisteista on kunnianhimoinen ja myös onnistunut yritys piirtää kokonaiskuva Suomen fasisteista, heidän taustoistaan ja järjestöistään ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina vuoden 1944 välirauhaan saakka, jossa Suomi sitoutui hajottamaan ”sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fasisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaoloa”.

Teos on itse asiassa ensimmäinen kokonaisvaltainen yritys kartoittaa suomalaisen fasismin kaikki ilmenemismuodot. Toki lapuanliikkeestä, sen perillisestä isänmaallisesta kansanliikkeestä ja monista pienemmistä järjestöistä ja niissä toimineista henkilöistä on julkaistu paljonkin erilaisia kirjoja, joista osa myös täyttää historiantutkimukselle asetettavat kriteerit.

Myös suomalaisen fasismin tausta oli ensimmäisen maailmansodan ja täällä erityisesti vuoden 1918 sisällissodan kokemuksissa. Rintamamiesten järjestöt muodostivat sodanjälkeisessä Italiassa ja Saksassa fasististen iskurijoukkojen ytimen, kuten myös Virossa ja monissa muissa sodan kokeneissa maissa. Tässä kirjassa suomalaisen fasismin yhdeksi keskeiseksi ydinjoukoksi identifioidaan vuonna 1929 perustettu Vapaussodan Rintamamiesveteraanien liitto. Se oli valkoista ideologiaa sen fasisminsukuisessa muodossaan edustanut läpeensä poliittinen järjestö ja sodan loppuvaiheissa viimeiseen saakka mukana yrityksissä luoda Suomeen Hitlerin Saksaan sidottua ”vastarintaliikettä”, vaikka se on myöhemmissä historiikeissa mielellään kuvattu enemmänkin veteraanihuoltoon keskittyneenä sosiaalijärjestönä.

Niiden järjestöjen määrä ja kirjo joita Suomeen syntyi pyrkimyksenään nousta Suomen fasistisen liikkeen johtoon ja siirtää Suomi epädemokraattiseen komentoon on hämmentävän laaja. Vajavaisena luettelonakin nimet Lalli-liitto, Suomen Lukko, Suomen Kansallissosialistinen Liitto, Suomen Kansan Järjestö, Isänmaallinen Kansanpuolue, Suomalainen Kansanpuolue, Suomen Kansallissosialistinen Työjärjestö, Vapaa Työväenliitto, Oikeisto-Työväen ja Talonpoikain Puolue, Suomalaisen Työn Puolue, Kansallinen Liitto, Suomalaissosialistinen Työväenpuolue, Samfundet Folkgemenskap, Svensk Botten, Siniristi, Suomen Valtakunnan Liitto jne. kertovat äärioikeiston kykenevän fraktiomuodostuksessaan vielä moninaisempiin suorituksiin kuin laitavasemmisto.

Näistä aiempi kirjallisuus on käsitellyt Yrjö Ruudun johtamaa Suomen Kansallissosialistista Liittoa sillä tavoin lempeämmin, ettei idealistisen professorin johtamaa järjestöä ole haluttu luokitella samaan natsikategoriaan vaan hänet on nähty omaperäisenä ”valtiososialistina”. Näin siksikin, että Ruutu jo vuonna 1937 lopetti järjestönsä ja siirtyi sosialidemokraatteihin ja vielä sodan jälkeen SKDL:oon.

Mikään näistä edellämainituista järjestöistä ei saavuttanut merkittävää asemaa joukkoliikkeenä ja niiden menestys vaaleissa, sikäli kun niihin ottivat osaa, jäi surkeaksi. Näiden rinnalla enimmillään yli kahdeksan prosentin kannatuksen vaaleissa ja 14 kansanedustajaa saanut Isänmaallinen Kansanliike oli aivan omassa sarjassaan. IKL saa kuitenkin kirjassa näihin marginaaliryhmiin nähden suhteettoman vähän huomiota, jopa sen nuorisojärjestö Sinimustat saa laajemman käsittelyn.

Toisen maailmansodan aikana fasismi koki Suomessa uuden nousuaallon Hitlerin Saksan alkumenestyksen myötä. Fasismista tuli joksikin aikaa salonkikelpoinen ajattelu ja keskustavasemmistolaisissa puolueissakin oli voimia jotka kokivat tarpeelliseksi sopeutua Natsi-Saksan menestykseen ja sen sanelemaan uuteen eurooppalaiseen järjestykseen. Sosialidemokraateissa tätä ajattelua edusti Raivaajat yhdistys, jota kirjassa kohtuullisen laajasti esitellään, joskin ilman että siitä vielä voi tehdä johtopäätöksiä tämän sosialidemokraattisen uusajattelun todellisesta laajuudesta.

Sen rinnalla porvarillisen puoluekentän uudelleenjärjestelyyn tähdännyt Nouseva Suomi saa vain kaksi ohimenevää mainintaa. Nouseva Suomi keräsi kannattajia sekä IKL:stä ja AKS:sta että kaikista porvarillisista puolueista, mutta järjestöllisesti se lopahti jatkosodan alkuun. Tekijät noteeraavat Nousevan Suomen yhteyden kannatustaan menettäneen ja itsensä lakkauttaneen edistyspuolueen seuraajaksi perustettuun Suomen kansanpuolueen taustavoimiin, mutta eivät mainitse v. 1949 perustettua Itsenäinen keskiluokka puoluetta lyhenteenä IKL joka oli toinen kansanpuolueen perustamisen vuoksi lakkautettu entisen AKS-aktiivin Esa Kaitilan perustama pikkupuolue.

On hyvä että suomalaisesta fasismista voidaan kirjoittaa dokumentoidusti ja avoimesti oikealla nimellä, sillä kuten tekijät kirjan viimeisessä luvussa toteavat on valtaosa tätä ilmiöitä käsittelevästä kirjallisuudesta pyrkinyt häivyttämään sitä edustaneiden järjestöjen ja niiden toimihenkilöiden fasistisen luonteen ja kirjoittanut mieluummin isänmaallisista ja kommunisminvastaisista liikkeistä ja niiden harjoittamasta suorasta toiminnasta. Tämä koskee tietenkin mukana olleiden omia muistelmia, ainoana poikkeuksena IKL:n kansanedustajana toiminut aktivisti-everstiluutnantti Paavo Susitaival, joka ei kieltänyt fasistin leimaa edes sodan jälkeen.

Oma kysymyksensä on, katosiko fasismi Suomesta välirauhansopimuksen määräämien lakkautusten jälkeen ja onko sen uusi tuleminen mahdollista. Tekijät antavat tähän yhden vastauksen kirjoittaessaan  ”Miten vuodesta 1942 tuli suomalaisen fasismin toistaiseksi viimeinen kukoistuskausi” ja lainatessaan äärioikeistolaisista liikkeistä useita teoksia kirjoittaneen Jussi Niinistön luonnehdintaa pahoinpitelyjä ja murhia merkinneestä lapualaisten kyyditystoiminnasta, joka oli vain ”suoralinjaisella. diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä”.

Maaliskuu 2016