Thomas Piketty, Capital in the Twenty-First Century. Belknap Press, 685 s., Lontoo 2014

Pikettty

Pääomaa kannattaa lukea

Thomas Pikettyn pian suomeksikin ilmestyvä teos on 700-sivuisena tiiliskivenä kirjaimellisesti painavaa asiaa, ja sellainen on harvemmin helppolukuista. Ei ole Pikettykään, mutta kuitenkin perusteellisuuteensa nähden ja kaikkine tilastotaulukkoineen silti hämmästyttävän mukaansa tempaavaa. Vaikka hän operoi tarkoilla tilastoilla on hän kuitenkin oivaltanut käyttää myös kaunokirjallisuudesta poimittuja esimerkkejä valaisemaan sitä, miten varallisuuden jakaantuminen ja siihen suhtautuminen on vuosisatojen kuluessa muuttunut. Esimerkiksi  Jane Austen ja Honoré de Balzac kuvasivat hyvin yksityiskohtaisesti keskiluokkaisten romaanihenkilöittensä taloudellista asemaa ja saattoivat ilmoittaa heidän tulonsa ja varallisuutensa raha-arvoin, joiden ei osattu odottaa myöhemmän inflaatiokehityksen valossa muuttuvan – Pikettyn mukaan syy siihen että nykykirjallisuudessa harvemmin käsitellään rahasummia numeroin.

Piketty on tehnyt perusteellista työtä selvittääkseen miten tulo- ja varallisuuserot ovat viimeisen reilun kahdensadan vuoden aikana kehittyneet maailman eri maissa. Ennen 1900-lukua on luotettavan tiedon hankkiminen vaikeata tai mahdotonta, parhaiten se onnistuu Pikettyn kotimaan Ranskan osalta 1700-luvun lopulta alkaen, muiden johtavien teollisuusmaiden osalta noin sadan vuoden ajalta ja muun maailman osalta vasta toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Pikettyn kokoaman aineiston tulokset voidaan koota seuraavasti: sotien jälkeinen aika oli Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa poikkeuksellisen tasa-arvoista, mutta 1970-luvulta tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet ja nyt lähestytään uudelleen ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneen kauden suurten tuloerojen tilannetta. Maakohtaisesti eniten tuloerot ovat kasvaneet Yhdusvalloissa, jossa vielä sata vuotta sitten tuloerot olivat lievästi vähäisempiä kuin Euroopassa.

Kun väestö jaetaan samansuuruisiin kymmenyksiin saadaan paljon enemmän tietoa varallisuuden jaosta kuin pelkkää gini-kerrointa käyttämällä. Pitkän aikavälin tarkastelu osoittaa jokaiseen maahan kehittyneen jonkinasteista varallisuutta hallitsevan keskiluokan. Puolen väestöstä omistusosuus rajoittuu kuitenkin edelleen vain irtaimistoon ja auton kaltaisiin kulutushyödykkeisiin. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet varallisuuden yläpäässä, jossa keskittymisen räikeys tulee esiin kun parhaiten toimeentulevan 10 prosentin joukosta tarkastellaan vielä rikkaimman prosentin ja vielä erikseen huippurikkaan 0,1 prosentin osuuden kasvussa.

Pienten tulo- ja varallisuuserojen esimerkkinä Piketty käyttää pohjoismaiden tulonjakoa 70- ja 80-luvulla (mutta ei enää sen jälkeiseltä ajalta, ottaen huomioon täälläkin tapahtuneen tuloerojen kasvun). Tällaisissa maissa ylimmän kymmenyksen osuus kaikista pääomista on n. 30 prosenttia ja kaikista tuloista noin 25 %. Köyhempi puolisko väestöstä hallitsee pääomista 10 %  ja saa tuloista 25 %. Keskitason erojen maissa kuten 2010 luvun alun Euroopassa ylimmän kymmenyksen osuudet ovat noin 60 ja 35 %, köyhemmän puoliskon ja suurten tuloerojen maissa kuten USA:ssa 70 % ja 50 %.

Kun luvuista erotetaan rikkaimman prosentin osuudet pitää tämä Pikettyn hallitsevaksi luokaksi luonnehtima kerrostuma USA:ssa hallussaan enemmän varallisuutta kuin 90 prosenttia muusta väestöstä yhteensä, tuloistakin yhtä paljon kuin pienituloisempi puolisko koko väestöstä. Kun vielä erotetaan 0,1 % eli superrikkain promille erikseen tarkasteluun nähdään sen vain kolmessakymmenessä vuodessa nostaneen osuutensa koko maan varallisuudesta 7 prosentista 22 prosenttiin.

Tässä vain yksi taulukko kertomassa eriarvoisuuskehityksestä USA:ssa. Samat luvut ja tiedot kun tässä netistä poimitusta kuvasta löytyvät myös Pikettyn kirjasta.

taulukko

 

Tällaisia Pikettyn vyöryttämiä taulukkoja ja lukusarjoja voi esittää ja jatkaa vaikka kuinka pitkälle niiden erittelyä , esim. eri tulomuotojen ja omaisuuden eri lajien kehitystä ja jakaantumista ajallisesti ja maantieteellisesti. Lukusarjoja tärkeämpi asia on myös se miten Piketty läpikäy viime vuosisadan aikana tapahtuneiden muutosten syitä. Kokonaiskuva on siten riittävän selvä ja yksiselitteinen vaikka hyppäisi enempien taulukoiden ohi kirjaa lukiessa.

Tätä kehitystä voisi arvioida vielä paljon pidemmälle mennen ja esim. pohtia Pikettyn vain varovasti käsittelemää kysymystä siitä mitä vaurauden keskittyminen merkitsee demokratialle esim. USA:n kaltaisessa maassa, jossa korkeimman oikeuden päätös mitätöi kaikki yritysten vaalirahoitukselle asetetut rajat ja jossa muutamien superrikkaiden omistamien mediakanavien tiedonvälitys toimii niin, että puolet republikaanien kannattajista luulee presidentti Obaman olevan muslimi.

Piketty ei myöskään rakenna teoksessaan mitään laajempaa yhteiskunnallista teoriaa eikä ennusta tulevaisuutta, joten hänen teoksensa jää tässä suhteessa Karl Marxin edelliseen Pääoma-nimiseen teokseen nähden varovaisemmaksi ja vaatimattomammaksi suoritukseksi. Myyntitilastoissa se on heti rynnännyt Marxin ohi, mutta vielä on vaikea sanoa saako se kuitenkaan klassikon asemaa. Tulevaisuutta ennustamatta Piketty kuitenkin toteaa, että nykyisen kehitystrendin jatkuminen johtaa vielä tilanteeseen, että rikkain kymmenes hallitsee jo 90 prosenttia USA:n kaikesta varallisuudesta v. 2030.

Pikettyn selitys tälle kehitykselle on se, että erojen kasvu ja keskittyminen jatkuvat pääoman tuoton kasvaessa nopeammin kuin kansantulo, eikä näköpiirissä ole monestakaan syystä paluuta sellaiseen kehittyneiden teollisuusmaiden kasvun kultakauteen kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä nähtiin. Siten pääomat kasvavat jatkuvasti ja sitä enemmän mitä suuremmasta varallisuusmassasta on kyse.

Pikettyllä on myös esitys tilanteen korjaamiseksi ottamalla käyttöön globaali varallisuusvero tuloeroja tasaamaan. Vaikka sitä ei ainakaan heti maailmanlaajuiseksi saataisikaan voisi se, että Euroopan unionissa otettaisiin käyttöön tällainen vero, jo vaikuttaa merkittävästi. Vuosittain kannettavan veron suuruus voisi Pikettyn hahmottelemana nousta varallisuuden mukaan 0,1 prosentista kahteen prosenttiin.

Piketty on luonnollisesti kohdannut myös rajua kritiikkiä ja yksityiskohtiin meneviä kriittisiä huomautuksia. Useimmiten avoimen ideologisesti motivoitu kritiikki – jota Suomessa on koittanut markkinoida Matti Apunen – ei kuitenkaan ole sellaista, että se mitätöisi Pikettyn työn arvoa ja merkitystä millään tavoin. Merkittävän ja hyvän teoksen yksi tunnusmerkki on, että se laittaa lukijassa liikkeelle kaikenlaisia ajatuksia, kuten minulle tapahtui. Tämä ei riipu siitä kuinka vakuuttunut Pikettyn aineistosta, mielipiteistä tai suosituksista on.

Syyskuu 2015