William Hague, William Wilberforce. The Life of the Great Anti-Slave Trade Campaigner. Harper Perennial. 582 s., St.Ives 2008

Hague

Orjakaupan vastustaja

Veikkaisin, että nimi Wilberforce voi olla suomalaisille tuttu lähinnä 10000 metriä n. 27,30 aikaan juosseen kenialaisjuoksijan Wilberforce Talelin vähän outona etunimenä. Jonkinlainen määrä suomalaisia on voinut myös panna merkille, ettei tämä ole aivan harvinainen nimi Itä-Afrikassa. Sitkeästi ja lopulta tuloksellisesti orjakaupan lopettamiseksi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa kampanjoineen Wilberforcen nimi tunnetaan varmasti paremmin Afrikassa kuin Euroopassa Iso-Britanniaa lukuun ottamatta.

William Wilberforce syntyi äveriääseen Yorkshirelaiseen kauppiasperheeseen vuonna 1759. Hän aloitti opiskelun Cambridgen yliopistossa 17-vuotiaana. Merkittävämpiä kuin siellä suoritettu tutkinto olivat hänen siellä solmimansa ystävyyssuhteet, joista merkittävin oli William Pitt nuoremman kanssa. Syyskuussa 1780 Wilberforce ja Pitt pyrkivät ensimmäistä kertaa parlamenttiin. Edellinen valittiin mutta jälkimmäinen pääsi sinne vasta tammikuussa 1781 täytevaaleissa yhdestä senaikaisen Englannin monista ns. lahoista kauppaloista, jotka olivat käytännössä yhden tilanomistajan tai muun patruunan hallitsemia muutaman sadan tai kymmenenkin äänioikeutetun vaalipiirejä. Hullista valittu Wilberforce joutui sen sijaan maksamaan huomattavan summan valitsijoittensa voittamiseksi tavalla jota nykymaailmassa pidettäisiin lahjontana. Seuraavissa vaaleissa Wilberforce siirtyi Yorkshiren vaalipiiriin jossa joutui käymään kovan ja aidon ja sielläkin kalliin kampanjan tullakseen valituksi. Englannin parlamentaarinen demokratia oli tuohon aikaan avoin lähinnä vain varakkaille porvareille ja aatelisille, jotka suvun päämieheksi tultuaan siirtyivät ylähuoneeseen.

Wilberforcen kanssa samanikäinen Pitt nousi 24-vuotiaana pääministeriksi joulukuussa 1784 ja toimi tehtävässä kahteen otteeseen yhteensä 17 vuotta. Wilberforce istui parlamentissa yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1825 saakka, mutta hänelle ei kertaakaan tarjottu paikkaa hallituksessa, eikä ole liioin tiedossa että hän olisi ollut sellaisesta edes kiinnostunut. Puolueolot olivat tuolloin vielä kehittymättömiä ja iso osa parlamentin jäsenistä saattoi vapaasti valita ietä kulloinkin halusi ja missä asioissa tukea mikä oli sitoutumattomuudestaan aina kiinni pitäneelle Wilberforcelle tärkeätä.

Wilberforce oli kuitenkin aikansa tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia parlamentaarikkoja. Hänen tärkein elämäntyönsä oli kampanjointi niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella orjakaupan lopettamiseksi. Siihen häntä motivoi herännäinen kristillisyys ja ensimmäisen kerran hän sai sen lopettamista tarkoittavan esityksensä alahuoneen äänestykseen 1791, jossa se kuitenkin hävisi. Englannissa reaktio Ranskan vallankumoukseen ja siitä seuranneisiin sotiin Ranskan kanssa oli kaikenlaisen radikalismin torjuminen ja orjakaupan vastainen liike heikkeni. Se vahvistui taas vuosisadan vaihteen jälkeen ja orjakaupan kieltävä lainsäädäntö hyväksyttiin lopulta keväällä 1807, mikä sekä parlamentissa että sen ulkopuolella luettiin päätöstä juhlittaessa Wilberforcen ansioksi.

Orjakaupan lopettaminen ei kuitenkaan lopettanut vielä orjuutta. Wilberforce oli myös orjuuden vastustaja, mutta taktiset syyt perustelivat sitä, että kampanjoinnissa keskityttäisiin ensin itse orjakaupan lopettamiseen, joka sitten antaisi voimakkaan sysäyksen itse orjuuden lakkauttamiselle. Orjakaupan kielto ei kuitenkaan johtanut tähän suoraviivaisesti, vaan itse orjuuden jatkuessa mm. brittien hallitsemilla Karibian saarilla jatkui myös laiton orjakauppa, jota maailman mahtavin brittilaivasto ei yrityksistään huolimatta kyennyt kokonaan estämään. Parlamentissa orjuus kumottiin vasta juuri ennen Wilberforcen kuolemaa vuonna 1832.

Orjakaupan vastustamisen ohella Wilberfocella oli myös muita hänen evankelisen kristillisyytensä värittämiä kampanjointikohteita säädyllisten elämäntapojen edistämiseksi, mutta myös vankilaolojen kohentamiseksi. Mikään radikaali uudistaja Wilberforce ei kuitenkaan ollut, vaan pikemmin konservatiivi, jolta ei herunut myötätuntoa työväestön orastaville vaatimuksille ja jonka käsitys naisten asemasta ja oikeuksista oli perin vanhoillinen.

Wilberforcen elämäkerran kirjoittanut William Hague valittiin myös jo nuorena 36 vuotiaana brittikonservatiivien puoluejohtajaksi vuonna 1997, mutta erosi konservatiivien kärsittyä 2001 vaalitappion työväenpuolueelle. Tässä vaiheessa hän takapenkkiläisenä ryhtyi myös historiantutkijaksi ja julkaisi ensin 2005 ilmestyneen elämäkerran William Pitt nuoremmasta ja kaksi vuotta myöhemmin ollessaan jo Cameronin varjohallituksen ulkoministeriehdokas tämän Wilberforcen elämäkerran. Molemmat on noteerattu luotettavina ja perusteellisina teoksina, joskin kovin yksipuolisesti vain politiikkaan ja parlamenttityöhön keskittyvinä tavalla, joka kertoo Wilberforcen henkilökohtaisesta elämästä tai hänen varallisuutensa lähteistä vain yleisesti tunnetut ulkoiset puitteet. Tarkastelukulma on myös perin brittiläinen eikä kerro paljoa siitä miten myös muualla maailmassa kampanjoitiin orjuutta ja orjakauppaa vastaan, puhumattakaan siitä mitä orjiksi itse alistetut itse tekivät ja ajattelivat.

Heinäkuu 2015